Loppu Tulee demoskaban demot osa #1

Kaaoszine järjestää Loppu Tulee -festivaalin kanssa demoskaban, jonka voittaja pääsee soittamaan Loppu Tulee-festivaaleille Jyväskylän Lutakkoon 2.2.2013. Ensimmäinen osa Loppu Tulee -festivaaleille lähetetyistä demoista on nyt arvosteltuna Kaaoszineen. Lue lisää nähdäksesi Enemiesin, Firecanen, We Are The Long Lostin, Right To Remain Silentin, Vuollan, Bill Skins Fifthin sekä Carved In Ashesin demoarvostelut.

– Framing Choices To Silence Our Voices

Mätkeen laatu:

Kyseessä on tujumman ja melodisemman hardcoren toimivaa yhdistelyä fuck off-asenteella varustettuun kiljupunkkiin. Tamperelaiset kuulostavat harvinaisen valmiilta tekijöiltä ottaen huomioon, että nelikko on ollut kasassa vasta vajaat puolitoista vuotta. Kahdeksasta kappaleesta vain pari soundaa toistensa kopioilta, mikä on tässä todellisessa taiteenlajissa äärimmäisen hyvä lukema. Arvostelijan mieltä lämmittävät ilahduttavan selkeät Ruotsi-kaiut; ”Set Back” on viisiminuuttisensa velkaa post rock-doomin mestareille, Cult Of Lunalle, kun taas sekä ”Collar” että ”Victim” pauhaavat Totalt Jävla Mörkerin hengessä. Orkesterin itsensä mainostamaa bläkkistä ”Framing Choices To Silence Our Voicesilta” ei sen sijaan onnistu löytämään sen enempää, kuin mainituista verrokkibändeistäkään. Irtonainen melodiatapailu lyö ajoittain kiilaa myös edesmenneen Abduktion pussiin.

Kiitämme:

Tyylitajua, asennetta, genrerajoja rikkovaa ulosantia.

Toivomme lisää:

Parin pykälän verran selkeämpää panostusta vokaaleihin, vaikka ääntäminen ei olekaan kuunaan kuulunut rankemman punkin top 5-maneereihin. Lisäksi vieläkin roisimpi sahaus sludgen ja tukatuka-kompin välillä on toivottavaa, sillä lineaarisuus pysyy yllättävän hyvin hanskassa näinkin vähäisellä vaihtelulla.

9/10

Kappalelista:
01. Collar
02. Fear Mongers
03. Eagles
04. Set Back
05. Hate Speech
06. Framing Choices To Silence Our Voices
07. Victim
08. In Ruins

 

– Demolition 03

Mätkeen laatu:

Rokkimetallia suoraan paikallisradiosta; ’80-lukulainen blues ja hardrockahtava iskelmä lyövät kättä garage rockin kanssa. Soppaa hämmennetään naislaulun lisäksi myös epätavallisen raatelevilla stemmoilla ja Kotiteollisuutta (tai pikemminkin nimenomaan Hynystä) apinoivalla äijäilyllä. Saatekirjeen uusiogrungebändeistä korkeintaan Mustasch osuu maaliin, jos unohdetaan kyseisen pumpun ajoittainen groovaavuus. Selkein verrokki löytyisi pikemminkin southern rockin tai perinteisemmän heavy metallin parista. Neljän kappaleen sisäinen vaihteluaspekti ei riitä pitämään mielenkiintoa yllä, varsinkaan älyttömän biisijärjestyksen takia.

Kiitämme:

Perinteitä kunnioittavaa materiaalia, häpeilemätöntä hittihakuisuutta ja selkeää oman tien kulkemista. Ei turhia konstailuja.

Toivomme lisää:

Pontta ja puhtia vokaaliosastolle. Wannabe-Marco Hietala vs. Jouni Hynynen kuulostaa ajoittain ihan hauskalta hevikaraoke-hepulta, mutta vakavasti otettavaa äijäilystä ei saa sitten millään. Naiskauneuskaan ei tällä kertaa korvaa epämiellyttävällä tavalla kipeän kuuloista tarjontaa. Tsorit Kouvostoliittoon, mutta tälle tielle tarvitaan rutkasti uusia ideoita.

4/10

Kappalelista:
01. Tinman
02. Black Desert
03. Bite The Bullet
04. Power Steering

 

– As I Live

Mätkeen laatu:

Montako ”We Are…”-alkuista orkesteria keksit? Moniko niistä soittaa jonkin sortin core-päätteellä varustettua, ulkoiselta olemukseltaan jopa emotionaalisen oloista musiikkia? We Are The Long Lost on kerrassaan mukiinmenevä tuotos mainitussa kategoriassa, vaikka siitä aistittava potentiaali onkin kiistaton. Järvenpääläisten keski-ikä on tuskin paljoakaan päälle ajokortti- ja anniskeluravintolaoikeutetun, joten jo pelkästään muutamat teknisestikin haastavat yksityiskohdat nostavat kuviteltua hattua ilmaan.

Kiitämme:

Päätösraita ”Before All The Colour Drains Away” on polveileva, ovelia melodioita ja progressiivisia mausteita sisältävä lopetus – ja näin ollen ehdottomasti EP:n timangi. Muutoin tarjottimelta löytyy peruskaavan mukaista metalcorea, joka ei tarjoile pahempia facepalmeja.

Toivomme lisää:

Kokonaisuutta edistäviä ratkaisuja; kaikkia mahdollisia ideoita ei ole tarpeellista tunkea neljän raidan sisään, jos paketti on muutenkin turboahdetun oloinen. Potentiaali saataisiin huomattavasti räikeämmin näkyviin asiallisemmilla soundeilla, sillä alataajuusvoittoinen djent-rouhe alkaa pidemmän päälle puuduttaa. Allekirjoittaneen mielestä myös avausbiisin kaltaiset hölmöt, ylipitkät ja ratkiriemukkaat sketsit kuolivat The Devil Wears Pradan myötä.

6/10

Kappalelista:
01. Pardon Me Sir, I Didn’t Do It On Purpose
02. Million Graveyards
03. I, Apologize
04. Before All The Colour Drains Away

 

– Wilderness/Desert/Chaos

Mätkeen laatu:

Arvostelija kuunteli sattuman kaupalla perätysten We Are The Long Lostin ja Right To Remain Silentin EP:t. Aivan kuin jälkeenpäin mainitun edustajisto olisi tarkkaillut tekstintuottoa ja napannut WATLL:n pahimmat karikot pois musiikistaan, sillä forssalaisten tuotanto ylittää reilusti peruskallioon haudatun riman tason. Deathcorempi versio Architectsista, alkuaikojen Killswitch Engage yhdistettynä Oceanoon… Kyllähän tällaista on aiemminkin kuultu, mutta jostain RTRS osaa kaivaa vahvuutensa vähemmän onnistuneiden elementtien yli.

Kiitämme:

Soundipoliittisesti on keskitasoa parempi suoritus, erittäin harvinaisesti onnistuneet kliinit vokaalit ja harmoniset kertosäkeet. Kakkosralli ”Iris” jaksoi pyöriä soittimessa tuplasti enemmän kuin kaksi muuta raitaa.

Toivomme lisää:

Varmuutta soittamiseen; tempolukemat eivät erityisemmin kiihdy ja se tuskin on tarkoituskaan. Olisi mielenkiintoista nähdä RTRS:n kokeilevan selvää irtiottoa kliinisemmästä metalcoresta ja ajautuvan lähemmäs joko brutaalimpaa deathcorea tai melodisempaa ilmaisua.

7/10

Kappalelista:
01. Curse
02. Iris
03. Revelations

 

– Rivers In Me

Mätkeen laatu:

Kaksi kappaletta, joiden yhteispituus on reilut kaksikymmentä minuuttia. Post-rockin, doom metallin ja progressiivisemman alternative metallin ristisiitos muistuttaa luonnollisesti lajin kuninkaallisista, Opethista ja Katatoniasta, joskin osuvin kuvaus lienee riisutumpi ja vähemmän majesteetillinen versio Swallow The Sunista. ”Rivers In Me” ei totta vie ole helposti sisäistettävää, eikä sitä ole sellaiseksi tehtykään, vaikka niin tempolukemat kuin vokaalitkin ovat kaikessa turvallisuudessaan hyvinkin rauhallista ja korvaystävällistä materiaalia. Satsista löytyy myös miellyttäviä mausteita kepeämmästä Paradise Lostista.

Kiitämme:

Sinfoniset goottielementit, kuulaat vokaalit, ja ”Lost Presencen” puolivälin krouvissa starttaava ultraraskas kontrasti akustisen hempeilyn ja Åkerfeldt-ulosannin välillä. Vaikuttava äänimaailma. Pari julkaisua eteenpäin ja Jyväskylällä on mahdollisuus saada manttelinperijä Swallow The Sunin, Ghost Brigaden ja kenties myös Beyond The Dreamin viitoittamalle tielle.

Toivomme lisää:

Luonnollisen grooven vastapainoksi tarttuvuutta saisi löytyä muulloinkin kuin jyräävissä nostatuksissa. Lisäksi kahteentoista ensimmäiseen minuuttiin olisi saanut mielellään ympätä radikaalimpaa vaihtelevuutta, sillä eepos ei kanna aivan koko mittaansa.

8/10

Kappalelista:
01. Rivers In Me
02. Lost Presence

 

– From What Lies Beneath

Mätkeen laatu:

Melodista death metallia mukavasti potkivilla thrash-mausteilla – aivan kuin Before The Dawn soittaisi kilpaa Profane Omenin kanssa. Salolaisten lyijynraskaat riffit ovat höystettynä aitotumaisilla, välillä hurjankin pitkiksi venyvillä, sooloilla ja kilpajuoksuttavat kappaleen kuin kappaleen mahtavalla intensiteetillä kohti maaliviivaa. Kiertuetoverin nimi voisi olla yhtä hyvin kotimainen Dead Shape Figure tai jopa länsinaapurimme The Haunted.

Kiitämme:

Kolmostykitys ”Falsemation” potkii kerta toisensa jälkeen kovempaa; kyseessä on eräs parhaista melorässiralleista mitä demopalstalla on kuunaan tullut vastaan. Suomen ja englannin kielen vuorottelu on murhaavan tehokasta, ja välissä toivoisikin BSF:n vetävän jokaisen raidan suomeksi. Kitaravallit ovat taiten toteutettuja ja riffeissä löytyy enemmän kuin keskiverto-teutonithrashaajan diskografiasta.

Toivomme lisää:

Bill Skins Fifth onnistuu siinä missä harvemmin kukaan, eli käyttämään kaksikielisyyttä hyväkseen ennennäkemättömän tehokkaalla tavalla. Raidat voisi keskimääräisen neljän minuutin sijaan tiputtaa jopa puolta lyhyemmiksi, sillä melodeath-osuudet ovat olevinaan kiekon heikointa antia. Turpaan, huutaa Hömpin Henkka!

9/10

Kappalelista:
01. Strung-Out
02. From What Lies Beneath
03. Falsemation
04. Of Persuasion And Absolution
05. Stormbound

 

– The Drowned Silhouette

Mätkeen laatu:

Melankoliaa, progressiivisuutta, muutama lusikallinen Dream Theateria ja Porcupine Treen progressiivisempaa osastoa. Päänsisäinen äänentoistolaitteisto mieltää ulosannin myös jonkin sortin jazziksi. Omalaatuisen poppoosta tekee laulusuorituksen häikäilemätön angstin ja katkeruuden kombo, joka kulminoituu ”Deep Blue” / ”Lupus Homini” -kappaleparivaljakon vartin mittaiseen tunnelmointirevittelyyn. Soittotaito on todella korkealla tasolla.

Kiitämme:

Tekniikkamasturbaation vähäisyys, Juanma Dravenin upea lauluääni ja täytebiisien puute. Tuotantopuoli lähentelee täydellisyyttä. Taannoin arvostelemani Thence-yhtyeen 57-minuuttinen kokopitkä ei ole tyyliltään kaukana.

Toivomme lisää:

Viisi kappaletta tunnelmallista progea ilman suurempia koukkuja tuntuu kahden kuuntelun jälkeen aavistuksen liialta määrältä sulattaa kerralla, mutta toisaalta kukin raita toimii mainiosti yksinäänkin. Mielenkiintoinen ajatus olisi lisätä muutamaan kohtaan rehellistä death metal-ördäystä Opethin hengessä, sillä musiikillisesti ollaan jossain mainitun yhtyeen ”Damnationin” ja ”Blackwater Parkin” välimaastossa.

9/10

Kappalelista:
01. Shadow Of Your Ghost
02. Deep Blue
03. Lupus Homini
04. A Late Prelude
05. Midnight Solitude

Kirjoittanut: Tomi Salmi

Kommentoi julkaisua