Loppuunmyyty lauantai täynnä keveyttä ja raakaa metallia – Ilosaarirockin 2. päivä

Turmion kätilöt. Kuva: Juuso-Valtteri Kivimäki

Lauantaina festivaaliyleisö sai nauttia Ilosaarirockista lämpimämmässä ja aurinkoisemmassa säässä kuin sitä edeltäneenä päivänä. Suotuisa ilma houkuttelikin paikalle sen verran väkeä, että päivän liput myytiin loppuun, ja popahtavien pääesiintyjien lisäksi myös raskaan musiikin keikat keräsivät mukavan kokoisia yleisöjä.

Allekirjoittanut aloitti päivänsä Tähtiteltassa Turmion Kätilöiden keikalla. Kello 13.00, auringon paistaessa ei ole kenties se osuvin ajankohta synkkien tanhujen tanssahteluun, mutta niin vain teltta oli täynnä innokasta metallikansaa, jonka yhtye onnistui lietsomaan melkoiseen meininkiin. Erinomaisen viihdyttävän tunnin aikana kuultiin muun muassa kappaleet “Verta ja lihaa”, “Pyhä maa”, “Sikiö” ja “Tirehtööri”. Tähtiteltan tarjoama hämärä korosti musiikkia tukevia valo- ja savutehosteita, jotka tekivät keikasta myös visuaalisesti mielenkiintoisen. (Heidi Mikkonen)

Minä en oikein Turmion Kätilöistä perustanut. Tiedän bändin hitit, ja hyvälle se kuulosti livenä, ei siinä. Valitsin kuulokkeistani ennemmin kuitenkin Il Divon klassista kuin Kätilöiden hyvällä tavalla saatanallista messua. Pisteet tosin bändin oikeasti hauskoista välispiikeistä ja hyvästä itseironiasta. Molemmat olivat antina viihdyttävää. (Markus Raatikainen)

Turmion kätilöt. Kuva: Juuso-Valtteri Kivimäki

Iltapäivän auringossa päälavalla soittanut J. Karjalainen lienee monelle meistä artisti, jonka kappaleet ovat tuttuja, vaikkei herran tuotantoa olisi koskaan kovin intensiivisesti kuunnellutkaan. Kansallisaarteeksikin tituleerattu mies yhtyeineen keräsi monenikäistä ja -näköistä kansaa nauttimaan roots-vaikutteisesta musiikista ja naivistisista sanoituksista, joita yleisö lauloi yhdessä ilman sen erityisempää kehottamista. Jos alkuun soitetut tuoreimman levyn kappaleet saivatkin vielä melko rauhallisen vastaanoton, laittoivat vanhempien biisien kimaran aloittaneet “Villejä lupiineja” ja “Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään” useimmilla jo tanssijalan vipattamaan ja äänihuulet avautumaan. Minun sydäntäni lämmittivät erityisesti keikan loppupuolella kuullut “Hän”, “Meripihkahuone” ja “Mennyt mies”, mutta suurin yhteislaulukuoro saatiin aikaan yhtyeen esittäessä klassikkonsa “Ankkurinapin”. Karjalainen kumppaneineen esiintyi vähäeleisen rennosti monikymmenvuotisen soittokokemuksen tuomalla itsevarmuudella. (Heidi Mikkonen)

Myyrä. Kuva: Juuso-Valtteri Kivimäki

Samuli Putro säväytti alkuvuodesta kotimaista musiikkimaailmaa vetämällä Pienet rukoukset -konserttisarjan Kansallisgalleria Ateneumissa. Kyseessä oli monitaiteellinen toteutus, joka muistini mukaan keräsi ylistäviä arvioita. Kesäksi artisti päivitti ohjelmaansa, ja nimi muuttui mahtipontisemmaksi. ”Suuret rukoukset” eivät nimensä puolesta lunastaneet odotuksiani, sillä kaipaamani mahtipontisuus jäi uupumaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Samuli Putron keikka ollut taas kerran näkemisen arvoinen tilaisuus. Tähtiteltta sopi hienosti erikoisproduktion toteutukseen ja esiintymisajankohta takasi sen, ettei jengi ollut liian kännissä.

Samuli Putro. Kuva: Juuso-Valtteri Kivimäki

Olen aina pitänyt Putron omalaatuisesta tavasta soittaa kitaraa. Tarkkailin hänen tyyliään Joensuun Kerubissa viime vuonna ja vaikutuin sen toimivuudesta. Tälläkin kertaa soundi oli kunnossa, eikä äänessä ollut valittamista, päinvastoin. Välispiikit irtosivat rennosti pientä itseironiaa ja vitsailua unohtamatta. Kuorona mukana ollut ”Synninpäästäjät” toi mukanaan kiinnostavia mausteita maestron musiikkiin. Lauantain materiaali oli varsin monipuolista: löytyi nykypäivälle vanhoja klassikkoja kuten aina hillitty ”Elämä on juhla”, tällä kertaa rauhallinen ”Tavalliset hautajaiset” ja yleisön perverssiin huutoon yllyttänyt ”Anna nyt”. Uudehkoista lauluista eniten säväyttivät ”Matkamuistot” ja lähes uusinta uutta oleva, keikan lopun kruunannut ”Ilmasta tehtyjä”, joka Putron mukaan kertoo ystävyyden merkityksestä suhteen perustana. On mainittava myöskin upea ”Hankala, vaativa, helppo ja kaunis”, jonka lyriikka on äärimmäisen taitavaa. Kova ja äärimmäisen laadukas keikka. (Markus Raatikainen)

Samuli Putro. Kuva: Juuso-Valtteri Kivimäki

Jesse Markin oli minulle eräs festareiden uusista tuttavuuksista. Soulin ja R’N’B:n alueilla seikkaileva suomalainen on äärimmäisen virkistävä tuulahdus musiikkiimme. Tällä kertaa lavana toimi Soundi ja en ihmettelisi, jos lähitulevaisuudessa kyseeseen tulisi Rentolava; Hiekkaranta ja Markin olisi nimittäin täydellinen combo. Artisti veti energisen, rennon ja todella taitavan keikan. Yleisöä olisi voinut olla paikalla enemmänkin, mutta jo näillä näytöillä Jesse Markinin omalaatuinen musiikki menee ehdottomasti lisäkuunteluun. Ilosaarirock: kiinnittäkää Mark tulevaisuudessa isommalle lavalle! (Markus Raatikainen)

Jesse Markin. Kuva: Markus Raatikainen

Illan alkaessa jo hiljalleen hämärtää aloitti esityksensä Alcest innokkaan yleisön täyttämässä Metelli-teltassa. Mustan metallin ja kenkiintuijottelurockin aikanaan ensimmäisinä uudeksi genreksi yhdistäneet ranskalaiset soittivat keikan, joka muodostui lopulta yhdeksi koko festivaalin kohokohdista. Yhtyeen musiikissa on jotakin niin valloittavan eteeristä ja melankolista, että toimittajanplanttu suorastaan liikuttui sävelten virrassa silmät kiinni huojuessaan. Kauniisti suunniteltu ja toteutettu valoshow tuki kappaleita loistavasti, ja yhtye vaikutti kiitolliselta saamastaan huomiosta ja suosionosoituksista. Keikan jälkeen olo oli melko sanaton – aivan kuin olisi tullut tempaistuksi keskelle kauneinta metsää, josta paluu meluisaan ja ihmismassojen täyttämään todellisuuteen on karu ja haikea. (Heidi Mikkonen)

Sunrise Avenue oli minulle Ilosaarirockin odotetuin nimi. Keski-Euroopassa suursuosiota nauttiva yhtye keikkailee Suomessa valitettavan harvoin ja jostain kummallisesta syystä bändin musiikki on jäänyt suomalaisille hieman vieraaksi. Parhaiten se näkyi yhteislauluyrityksenä ”Hearbreak Centuryn” aikana: yleisö ei tiennyt sanoja. Minusta se oli hieman noloa rockilaisille, mutta ilmiö kertoo vain bändin markkina-alueen olevan pääasiassa jossain aivan muualla kuin Suomessa.

Sunrise Avenue. Kuva: Juuso-Valtteri Kivimäki

Kaikesta edellämainitusta huolimatta Sunrise Avenue oli kovassa vedossa: soundit kohdillaan, ja Samu Haberin ääni oli oivallisessa iskussa. Kohokohtia… Vuonna 2013 julkaistu ihanan optimistinen ”Lifesaver”, uusimman levyn huikaiseva ”Hearbreak Century” ja huikean kaunis akustinen”Little Bit Love”. Minulla ei ole keikasta muuta kuin hyvää sanottavaa ja täytyy mennä joskus uudestaan! (Markus Raatikainen)

Sunrise Avenue. Kuva: Juuso-Valtteri Kivimäki

Ilosaarirockin Rentolava tarjoaa joka vuosi jotain erityistä ja mieleenjäävää materiaalia. Tänä vuonna paikan varasti suvereenisti irlantilainen Dermot Kennedy. Mies omaa upean äänen ja osaa myös ”huutaa” tyylikkäästi äänellään. Kaiken lisäksi miehen kaunis kitara soi kauniisti ja musiikista löytyi kiinnostavia elementtejä. Eräs niistä oli bassojen toimiva käyttö, ei liikaa mutta sopivasti muun soundin tueksi. Kaiken kruunasi Kennedyn ujo ja vaatimaton persoona, joka tuli esille läpi keikan. Esiintyminen ei siitä kuitenkaan häiriintynyt, vaan artisti pystyi vetämään oikeanlaisella rentoudella ottaen lisääntyvän yleisön hienosti haltuunsa. (Markus Raatikainen)

Dermot Kennedy. Kuva: Markus Raatikainen

Lauantain positiivisin puoli oli sää. Sade ei sotkenut auringon paistaessa, joten festarimeiningistä oli huomattavasti mukavampi nauttia. Musiikin puolelta on korostettava erityisesti Sunrise Avenuen ja Dermot Kennedyn läpitunkevaa loistokkuutta Turmion Kätilöiden yleisöön uppoavaa raaka menoa ja Alcestin tunteisiin uppoavaa synkkyyttä unohtamatta.

Turmion Kätilöt

J. Karjalainen

Samuli Putro

Jesse Markin

Alcest

Sunrise Avenue

Dermot Kennedy

Kirjoittajat: Heidi Mikkonen & Markus Raatikainen
Kuvaajat: Juuso-Valtteri Kivimäki & Markus Raatikainen

Kommentoi julkaisua