Loppuunmyyty Saarihelvetti lunasti jälleen odotukset

Tampereen Viikinsaari pääsi jälleen kerran tarjoamaan historialliset ja idylliset puitteensa mustanpuhuvan metallikansan kesäpäivälle. Osittain luonnonsuojelualueeksi pyhitetystä Viikinsaaresta löytyy muun muassa Tampereen vanhin tanssilava ja 1800 -luvulla rakennettu ravintolarakennus. Toista vuotta peräkkäin loppuunmyyty SaariHelvetti vietettiin melko kesäisessä säässä, eikä alkuun uhkaavasti noussut tumma pilvimuuri laukaissutkaan sisältöjään festarivierailijoiden niskaan. Lähiviikot jopa tuskallisiin lukemiin kivunnut helle hellitti myös sopivasti, eikä saaressa tarvinnut turhia hikoilla. Nimensäkin mukaisesti SaariHelvetti tapahtuu saaressa ja sinne on matkattava Tampereen keskustasta laivalla, mikä tuo omanlaisensa erikoislisän festarin tunnelmaan. Laivaliikenne rullaa sataman ja saaren väliä lähes koko festaripäivän ajan, ja ainakin omalla kohdallani molemmat siirtymät sujuivat ongelmitta ja ilman suurempia jonottamisia, vaikka en ensimmäiseen laivaan mahtunutkaan. Laivareissut molempiin suuntiin sisältyivät festarilippuun.

Saareen päästyäni tunnelma oli odottava, ja festarikansaa oli kellunut paikalle vasta melko vähäinen määrä. Alue on suoraan sanottuna historiallinen ja kaunis. Saaren päärakennuksen vierestä löytyi anniskeluterassia ja Vip-alue sekä paviljonkirakennukseen pystytetty Inferno-stage, jolla päivän ensimmäiset keikat rullasivat jo ennen kuin saaren toinen puoli avattiin yleisölle. Toiselta puolelta puolestaan löytyi yksinomaan SaariHelvettiä varten alueelle tuotu suurempi päälava Kaaoszine -stage ja lisää anniskelualuetta ruokakojuineen. Etenkin päälavan osalta puitteet ovat varsin asialliset ja erittäin riittävät, ottaen kuitenkin huomioon, että koko festivaalin infra – tekniikka, bändien soittokamat, ruoka, anniskelu ja jopa bajamajat – on tuotu paikalle yhdellä laivalla. Hommaa tämän tiimoilta varmasti riittää, ja ei voi muuta kun hattua nostaa moisesta suorituksesta! Festari voitaisiin järjestää muualla helpommin, mutta saaressa on ihan omanlaisensa tunnelma. SaariHelvetin kattaus oli tänäkin vuonna erittäin raskas ja monipuolinen. Pääesiintyjän viittaa tänäkin vuonna kantoi jo SaariHelvetin housebändiksikin tituleerattu Turmion Kätilöt. Alueelta löytyi tuttuun tapaan myös burleskia päivän mittaan tarjoava Rock’n Tits -lava, jonka yhteydessä on mahdollista maalauttaa itselleen vaikkapa metallinen sotamaalaus, tai muodikkaasti sisällyttää partaansa festari-ilmiöksi noussutta glitteriä.

Saarihelvetin starttaavana esityksenä nähtiin Bändikilpailu Helvetistä -voittaja Riddle Me This. Mikkelistä nouseva viisikko takoo modernia ja raskasta metallia, eikä energisyyttä yhtyeen lavaesiintymisestä puuttunut. Bändistä varmasti kuullaan vielä! Seuraavana Inferno-stagella pärähti käyntiin Oceanhoarsen heavy metal -tykitys. Laivaliikenne saarelle oli vasta käynnistynyt ja ihmiskuntaa oli tässä vaiheessa vielä paikalla melko vähän, mutta sepä ei tuntunut esiintyjää haittaavan. Bändi hoitaa tonttia hyvin ja on juuri sopiva valinta vielä käynnistymistään odottelevan bilemeiningin kosiskeluun. Musiikki on energistä ja isoa, vaikka lava onkin pieni. Jossain kohtaa laulaja ilmoittaa seuraavan kappaleen riffin olevan vuoden 2018 raskain, ja jään skeptisenä, jopa hieman huvittuneena odottamaan. Kappale on huhtikuussa ulos putkahtanut ”Waves” -sinkku. Onhan se raskas, ja joudun mutristamaan huuliani ja nyökyttelemään hyväksyvästi niskaani. Oceanhoarse osoittautuu erittäin kelvolliseksi esitykseksi, ja alan päästä fiilikseen. Fiilis kuitenkin hieman laskee shown loputtua. Keikan jälkeen vielä puoliksi avattu festarialue hiljenee puoleksi tunniksi ennen Inferno-stagella seuraavana luukuttavaa King Satania. Alkupään esiintyjien välissä on aina puolen tunnin paussi, ennen kuin aikataulu muuttuu illansuussa aukottomaksi Kaaoszine-stagen liityttyä peliin mukaan. Tauoille olisi voinut miettiä jotain oheisohjelmaa, että tunnelma pysyisi niin sanotusti paremmassa vireessä. On toki myönnettävä, että keskimääräinen suomalainen festarivieras viihtyy sujuvasti seurassa ja miksei itsekseenkin etenkin virvokkeita nauttien. Itselläni pääpaino oli vielä aamukahvissa, ja ystävänikään eivät vielä olleet saareen asti selvinneet. Uusia en uskalla vielä etsiä. Onneksi tätä ei kauaa tarvitse märehtiä, sillä viime vuosina paljon faneja ja huomiota kerännyt King Satan aloittelee Inferno-stagella omintakeista showtaan.

King Satanin meininki on kieltämättä mielipuolista. Yhtyeen turboahdettu industrial metal sisältää runsaasti samplea ja eteenpäin vimmaisesti polkevaa diskompaa kompittelua. Lava tuntuu olevan yhtyeelle liian pieni, enkä usko esityksen oikein pääsevän siinä oikeuksiinsa. Lisäksi äänenpainetta on jo sen verran, että pienempi äänentoisto ei ihan pysy vauhdissa mukana. Porukkaa akti kuitenkin vetää, ja nopeasti täyttyvässä paviljongissa tulee muutaman biisin jälkeen jo sen verran kuuma, että kuuntelen loput ulkopuolelta. Keikasta jää harmillisesti hieman tunkkainen fiilis, vaikka meininkiä ja panosta yhtyeen vedosta ei puutu.

Seuraavaksi päätän siirtyä tuulettumaan Rock’n Tits -lavan läheisyyteen. Burleski metallifestareilla kuulostaa jostain syystä erittäin sopivalta ja istuukin Saarihelvetin imagoon hienosti. Kyseessä on päivän ensimmäinen esitys ja mikäpä siinä, kyllähän sen ujompikin poika katselee. Juontaja käyttää runsaasti energiaa yleisön kosiskeluun lähemmäs lavaa. Showsta ei puutu huumoria, ja meininki on festarin yleistä pöhinää mukaillen erittäin hyväntuulinen. Burleski, huumori, tissit – kaikki toimivia konsepteja.

Kuitenkin se, mikä todella toimii, on päivän ensimmäisenä Kaaoszine-lavalla esiintyvä post metal -legenda Callisto. Keikan alkupuolella en jotenkin vielä pääse tunnelmaan kiinni, mutta soundi kuitenkin paranee huomattavasti vedon edetessä ja homma alkaa luistaa. Liekö ensimmäisenä lavalla soittavan kiroa. Calliston seesteisenä maalaileva shoegaze metal on livenäkin kaunista ja saa festarikansan keinumaan. Basso ja rummut pitävät pakettia kasassa kitaroiden maalatessa värit kuvaan. Lavalla on välillä soittimia, joita en osaa edes nimetä, ja se jos mikä minua kiinnostaa. Pyhäjärveltä puhaltava voimakas, mutta lämmin tuuli lennättää kornin runollisesti lehtiä yleisön päällä ja tunnelma on todella haikea, jopa surullinen. Kuuntelen keikan hartaasti loppuun, ja siitä jää jollain tavalla puhdistunut olo. Calliston kaltaisia bändejä kaivataan lisää. Viimeksi yhtye on soittanut keikan vuonna 2015 ja tämä kerta oli allekirjoittaneelle ensimmäinen, mutta mikäli minusta riippuu, viimeinen se ei ole.

SaariHelvetin tämän vuoden ensimmäinen ulkomaanvahvistus on Tanskasta saapunut Helhorse. Riffipitoinen ja raskas mättörock toimii sään myötä viilentyneellä Inferno-stagella erittäin hyvin. Bändin esiintyminen ravistelee kyyneleet Calliston huomassa herkistyneiden silmäkulmista ja puskee adrenaliinin tuoksuista rokkihikeä kansan ohimoille. Bändin soundi on todella iso, ja kitarapainotteinen riffittely tempaa koko paviljonkiin ahtautuneen yleisön mukaansa. Hiki pääsee kuitenkin keikan puolivälin tienoilla harmillisesti kuivumaan. Lavan monitorien kanssa on ongelmia, ja pian toinen kitaroista mykistyy kokonaan. Kun äänentoisto-ongelmaa ei saada ratkaistua, keskeytyy keikka ja yleisöä kehotetaan odottamaan. Juuri ennen kuin alan itsekin harmistuneena harkita takavasemmalle siirtymistä, ottaa yhtyeen basisti tilanteen hallintaansa. Mies paljastuu harjaantuneeksi huumorimieheksi ja pitää levottomuuksillaan yleisön otteessaan, kunnes laitteisto kymmenisen minuutin kuluttua saadaan taas pelaamaan. Loppukeikka kaahataan antaumuksella loppuun. Hieno homma!

Seuraavana Kaaoszine-stagen valtaa hollantilainen sinfonista black metallia soittava Carach Angren, johon allekirjoittaneella ei entuudestaan ole minkäänlaista kosketuspintaa, saati sen kummempia odotuksia. Juontaja kehottaa kuuntelemaan kappaleiden sanoituksia ja varoittaa kummitustarinoista. En tiedä miten suhtautua, ja arvelen, etten kuitenkaan saisi sanoista mitään selvää. Ensimmäisen biisin tärähtäessä käyntiin ymmärrän kuitenkin löytäneeni jotain suurenmoista. Harvassa ovat kerrat, jolloin jokin yhtye onnistuu näin riuhtaisemaan meikäläisen kertalaakista mukaansa. Carach Angren näyttää upean vaaralliselta lavalla. Viimeisen päälle hiottu lavaesiintyminen ja asut yhdistettynä harvinaisen tiukkana ja hyväsoundisena jyräävään musiikkiin luovat ikimuistoisen metallikokemuksen. Bändin esitys on pullollaan poukkoilevia kitarariffejä ja sinfonista pauhua. Yhtyeen laulaja Dennis Droomersin lavakarisma on vahvimpia, mihin olen ikinä törmännyt. Näyttävä laulaja ei herpaannu roolistaan hetkeksikään, vaan tulkitsee kauhua ja kummitustarinoita vilisevää materiaalia herkeämättä. Seuraan näytöstä paikoilleni liimautuneena ja olen suorastaan riemastunut uudesta löydöstäni. On jälkikäteen myönnettävä, että Carach Angrenin kauhuntäyteinen black metal -show oli minulle tämän festivaalin, ja samalla yksi koko vuoden parhaista keikkakokemuksista. Suorastaan hätkähdyttävää.

SaariHelvetin aikataulu ei tiiviydestään huolimatta juurikaan natise liitoksistaan, ja festivaalin ohjelmisto on ahmittavissa kokonaan, mikäli joustaa esimerkiksi vessa- ja kaljajonoissa seisoskelusta. Pahoja jonoja ei kuitenkaan huomatakseni missään festaripäivän vaiheessa pääse syntymään.

Seuraavana Inferno-stagella tykittää helsinkiläinen heavymetal-jyrä Ranger. Meininki on vimmaista ja nopeaa, ja mieleen puskee väkisinkin Slayerin alkuvuosien tuotanto. Ranger pitää bilefiilistä yllä mallikkaasti, ja energiaa kyllä piisaa.

Ukrainasta saapunut groovaavaa metal corea piiskaava Jinjer on ollut metallipiireissä kovassa nosteessa viime vuosien ajan, ja fanikuntaa on kerätty runsaasti. Tämä on nähtävissä Kaaoszine-stagella, jonka edustalle onkin hakeutunut varmasti jokainen kynnelle kykenevä saarelainen. Terasseille notkumaan jääneet ovat jääneet paljosta paitsi. Jinjerissä olisi mielestäni ollut potentiaalia myös koko SaariHelvetin pääesiintyjäksi, mutta annettakoon tämä kunnia jälleen viime vuosien tapaan Helvettiä isännöineelle Turmiön Kätilöille. Vuonna 2016 ilmestynyt Jinjerin kolmas studioalbumi ”King Of Everything” oli hämmästyttävä esitys varsinkin hätkähdyttävän laadukkaan soundinsa osalta. Samaa soundia on kuultavissa myös livepuolella, josta pääsen myöskin ensimmäistä kertaa osalliseksi. Bändin soitto on äärimmäisen tarkkaa ja äänipuoli on hiottu lievästi sanottuna huippuunsa. Bändi on valtavan taitava, ja etenkin basistin työskentely on lähes lamannuttavaa seurattavaa. Yhtye takoo suurimmat hittinsä täydellä antaumuksella, mukaan lukien omat suosikkini ”Pisces” ja ”Sit Stay Roll Over”. Yhtyeen karismaattinen laulaja Tatiana Shmailyuk ottaa yleisönsä samaan aikaan uhkaavana ja flirttaillen. Jinjerin esitys on dynaaminen yhdistelmä groovaavaa murjontaa, joka laukaisee SaariHelvetinkin yleisössä muhkeasti pyörivän pitin, ja toisaalta huojuvaa ja herkkää tunnelmointia. Jinjerin musiikki on kaikessa mielessä liikuttavaa. Mahtava esitys, josta jää kylläinen fiilis.

Seuraavana Inferno-stagelta pölyt pyyhkii tämän vuoden syksyllä uuden albuminsa julkaiseva Profane Omen. Saapuessani paikalle hieman jälkijunassa, on paviljongissa jo täysi rähinä päällä. Profane Omen on takuuvarma ja kokenut myllyttäjä, ja tilan rajallisuudesta huolimatta tanssisaliin on masinoitu tyylipuhdas mosh pit. Ei valittamista. Meininki pysyy koko keikan ajan katossa ja hiki pinnassa.

Loppukesäinen ilta alkaa tummentua, ja niin myös tunnelma, kun päälavalla aloittelee muutama vuosi sitten paluun tehnyt noitaryhmä Ajattara. Myönnän nuorempana Ajattaraa kuunnellessani jopa ahdistuneeni yhtyeen tuotannosta ja laittaneenikin sen listoiltani sivuun. Sama painostava tunnelma on läsnä viilenevässä Viikinsaaren illassa. Profane Omenin hyväntuulisen ja rivakan vedon jälkeen Ajattara laskee temmon puoleen, ja kaappaa pahaa-aavistavan festivaaliyleisön hyiseen ja kalmalta löyhkäävään syleilyynsä. En osaa nauttia, mutta toisaalta nostan hattua. Tällä tavalla surumielisen ja lohduttoman tunnelman luominen ei ole itsestäänselvyys. Ajattara on kokenut ja monessa noitapadassa keitetty, takuuvarma esitys. Siirtyessäni kauniin ”Suru” -kappaleen aikana kohti Inferno-stagella aloittelevaa Huoraa, tunnen oloni hieman epämukavaksi. Kaikesta huolimatta on hienoa, että yhtye herättää tunteita.

Takuuvarmuudesta puhuttaessa, tiedän tasan tarkkaan mitä Huoralta odottaa. Huora osaa hommansa, ja heti alkutahdeista lähtien yleisö on kiihotettu huippuunsa. Punk-energiaa ei paviljongista puutu. Kansa tanssii ja riehuu toinen toistaan vauhdikkaampien rallien otteessa, ja aina energinen duracell-pupu Anni Lötjönen ottaa yleisön haltuun tutulla hyväntuulisella ja räävittömällä ulosannillaan. Pitti pyörii tanssilattialla vähän väliä, ja levoton tunnelma räjähtää käsiin viimeistään loppuun säästettyjen hittien ”Sori Siitä” ja ”Kovia ja Kiljua” myötä. Huoran suosio ja keikkatahti on kova, eikä tätä sovi kenenkään ihmetellä. Uskon bändin nousutahdin vain kiihtyvän ja lavojen suurenevan lähivuosina.

Huoran turboahdetun shown jälkeen jalat alkavat olla jo turrat, mutta vielä on jaksettava, sillä illan pääakti on edessä. SaariHelvetin pääpaholainen Turmion Kätilöt nousee Kaaoszine-stagelle ja ottaa isännän elkein hallintaansa Viikinsaaren jo pimentyneen illan. Turmion Kätilöiden lavaesiintyminen on aina yhtä hätkähdyttävää, ja yhtyeen keikoilta tuttu huumorilla lantrattu ankara nahan- ja kumintuoksuinen metal-show nostaa hymyn huulille. Juhlat alkavat todella ovat huipussaan ja bilemeininkiä kentällä riittää sen verran, että huomaan itsekin poikkeuksellisesti joraavani mukana. Yhtye ottaa vahvasti kontaktia yleisöön myös biisien välillä, ja tunnelma on hilpeä niin lavalla kuin yleisössä. Mieleeni hittitykityksen seasta jäävät ehdottomasti legendaarinen ”Teurastaja” ja loppuun säästetty suosikkini ”Lataa ja Varmista”. Kätilöt lunastavat jälleen ansaitun paikkansa SaariHelvetin pääaktina, ja yhtye tekee juuri sen, mitä siltä sopii odottaa.

Turmion Kätilöiden jälkeen siirrän väsyneet luuni vielä hetkeksi Inferno-stagen puolelle, jossa Alcoholica plays Metallica puristaa tutuilla ja turvallisilla hiteillä vielä viimeiset mehut pois vauhdikkaimmista festarivieraista. Paluulaivaan pääsen ilman jonoja, ja tunnelmallinen matka kohti Tampereen sykettä voi alkaa. Päällimmäisenä SaariHelvetistä mieleen jäi huikeiden artistien lisäksi metallifestivaaleille tyypillinen hyväntuulinen pöhinä ja tunnelma. Yhteenkuuluvuuden tunne metallipiireissä ja tapahtumissa on jotain, minkä alkuperää olen useinkin miettinyt. Mistä lie johtuukin, on sitä jälleen kerran vaalittu hienon festarin myötä.