Lordi kosiskelee raskaampia soundeja – kymmenvuotias ”To Beast Or Not to Beast” merkitsi merkittävää käännettä bändin uralla

Viime syksynä ilmestynyt ”Lordiary” -kirja paljastaa Lordin kulisseissa tapahtuneen monenlaista dramaattista käännettä vuosien saatossa. Suurimman osan ajasta pahimpienkin myrskyjen keskellä asiat ovat kuitenkin näyttäneet ulospäin bändin faneille enemmän tai vähemmän normaaleilta. Vuonna 2012 kaikki ei kuitenkaan näyttänyt ulospäinkään olevan aivan kunnossa Lordin maailmassa.

Ongelmien voi nähdä alkaneen jo syksyllä 2010 lähestulkoon heti bändin julkaistua viidennen albuminsa ”Babez for Breakfast”. Juuri Euroopan-kiertueensa kynnyksellä bändi nimittäin erotti pitkäaikaisen rumpalinsa Kitan tämän astuttua julkisuuteen omilla kasvoillaan oman Stala & SO. -yhtyeensä laulajana. Vaikka Lordi kuitenkin löysi seuraavan rumpalinsa hyvinkin pian, vaikutti nopea kokoonpanon muutos selkeästi tulevan kiertueen valmisteluihin. Kyseisellä kiertueella nähtiin nimittäin aikaisempaa maltillisemmin uudistunut lavashow, jossa kierrätettiin poikkeuksellisen paljon vanhoja lavasteita.

Asiat eivät lähteneet rullaamaan kuin rasvattu tämänkään jälkeen. Kiertueen päätyttyä Lordi-fanien arkeen kuului nimittäin hiljaisuus, joka erosi merkittävästi Euroviisu-voiton jälkeisistä kiireisistä vuosista. Ulkomuistista en muista vuodelta 2011 juuri mitään muuta mainitsemisen arvoista tapahtumaa kuin Mr. Lordin osallistumisen Kuorosota-ohjelmaan. Kaikki kulminoitui alkuvuoteen 2012, kun kyseisen vuoden helmikuussa bändiin vain reilua vuotta aikaisemmin liittynyt rumpali Tonmi ”Otus” Lillman menehtyi äkillisesti vain 38 vuoden iässä. Vain muutama kuukausi tämän suru-uutisen jälkeen, bändin kosketinsoittaja Awa ilmoitti eroavansa yhtyeestä. Kun Lordi siis myöhemmin syksyllä 2012 rupesi toden teolla työstämään seuraavaa albumiaan uudella kokoonpanolla, ei kyseessä ollut vain yksi levy lisää bändin diskografiaan. Tällä kertaa uuden levyn piti samalla palauttaa jonkinlainen vakauden tunne bändin ulosantiin parin vuoden epävarmuuksien jälkeen.

Kuten edellisen ”Babez for Breakfast” -albuminsa kohdalla, Lordi lähti Nashvilleen levyttämään seuraavaa tuotostaan alan veteraani Michael Wagener tuottajanaan. Lopputulos oli maaliskuussa 2013 ilmestynyt ”To Beast Or Not to Beast”. Toisin kuin edeltävällä kasaritukkaheville kumartavalla albumilla, tällä levyllä uudet tuulet puhalsivat Lordin maailmassa. Pääsyynä tähän oli Kitan siirtyminen pois rumpalin pallilta, jonka kehtaisin väittää olevan suurin yksittäinen Lordin soundiin vaikuttanut jäsenistön vaihdos. Kun Kita oli perusasiat loistokkaasti taitanut rumpali, joka sopi täydellisesti suoraviivaiseen rokkiin, oli tämän seuraaja Otus huomattavasti teknisempi ja näyttävämpi soittaja. Otuksen liittyminen Lordiin innoittikin bändiä laajentamaan soundiaan aikaisempaa hevimpään suuntaan. Ja tämä päätös piti Otuksen kuoltuakin – Lordiin ei enää jatkossa riittäisi perinteinen rokkirumpali. Kesällä 2012 bändissä soittanut Jimmy ”The Drummer” Hammer sekä lopulta vakituiseksi rumpaliksi syksyllä valittu Mana auttoivat molemmat omalta osaltaan Lordia jatkamaan Otuksen viitoittamalla tiellä. ”To Beast Or Not to Beast” päättyykin asiaankuuluvasti Otuksen rumpusooloon vuodelta 2010, ja koko levy on omistettu hänen muistolleen.

Jo räjähtävässä avauskappaleessa ”We’re Not Bad for the Kids (We’re Worse)” viesti on selkeä – ”To Beast Or Not to Beast” on Lordia, jonka soundiin on eksynyt entistä enemmän tulta ja tappuraa. Toki nyt kymmenen vuotta myöhemmin levyn versio Lordista kuulostaa huomattavasti konservatiivisemmalta kuin miltä se aikanaan kuulosti. Onhan bändi sittemmin tehnyt vielä rajumpaa uudistumista ja esimerkiksi liikkunut jo ihan puhtaan thrashin puolelle vuoden 2021 ”Abracadaver”-levyllä. Tähän verrattuna ”To Beast Or Not to Beastin” uudistukset ovat melko maltillisia. Ja niinhän ne syystäkin ovat. Levyä edeltäneiden epävarmuuksien ja muutosten jälkeen kuulijoiden liiallinen säikäyttäminen ei varmasti olisi ollut viisasta. ”To Beast Or Not to Beast” onkin siinä mielessä onnistunut, että se uudisti Lordia kuulostamatta kuitenkaan liian vieraalta. Esimerkiksi levyn parhaimmistoon kuuluva kappale ”I Luv Ugly” on tutun tarttuva, mutta siinä on myös kuultavissa raskaampaa otetta kuin sitä edeltäneiden Lordi-levyjen sävellyksissä. Osittain syynä tähän on biisin raskas riffi, joka nojaa melodisen hard rockin sijaan entistä enemmän puhtaan hevimetallin puolelle, ja johon koskettimet tuovat lisää syvyyttä ja sävyjä. Osittain syynä on kuitenkin rumpali Manan näyttävä, mutta jämäkkä rumputyöskentely.

Parhaiten Manan soitto pääsee tällä levyllä varmaankin oikeuksiinsa kappaleessa ”I’m the Best”. Kyseinen biisi ei kertsin jankkaavuuden ja liiallisen toiston takia alun perin juuri itseeni vedonnut. Väittäisin myös, että seuraavan levyn ”Monster Is My Name” on monin kerroin parempi versio samantyyppisestä uhoa ja itserakkautta huokuvasta biisistä. Ajan kanssa vahva kitara- ja erityisesti rumputyöskentely ovat kuitenkin synnyttäneet minussa arvostusta ”I’m the Best” -biisiä kohtaan. Kyseinen biisi on myös malliesimerkki levyn taustalauluista. Lordin ensimmäisellä viidellä levyllä rumpali Kita lauloi suuren osan taustalauluista, mikä oli merkittävä osa bändin soundia. Hänen kirkas äänensä loi hienon kontrastin Mr. Lordin räkäiseen rääkymiseen. ”To Beast Or Not to Beastilla” Kitan uupuminen ei kuulukaan vain rummuissa vaan myös sovituksissa ja taustalauluissa. Raskaamman biisimateriaalin myötä bändi ei kuitenkaan yrittänyt piilotella tätä muutosta vaan enemmänkin nojasi siihen hyvin näkyvästi. Suurien harmonioiden sijaan monissa”I’m the Bestin” kaltaisissa biiseissä taustalaulut koostuvat pääosin pelkästä huutamisesta, mikä antaa levylle melko rosoisen yleissoundin. Levyn parhaat kunnon taustalaulut löytyvät omiin korviini varmaankin kappaleen ”Something Wicked This Way Comes” kertsistä.

Tämä muutos taustalaulujen painopisteessä kielii muutoksesta, johon en itse havahtunut ollenkaan vuonna 2013. Siihen havahtuminen vaati Lordin seuraavan ”Scare Force One” -levyn ilmestymisen puoltatoista vuotta myöhemmin. Kyseisellä levyllä Lordi taas venytti soundiaan entistä raskaampaan ja metallisempaan suuntaan. Samaan aikaan levy kuitenkin myös palautti bändin soundiin jotain, jonka en edes tajunnut olleen kateissa. Nimittäin hyvin tietyntyyppisen melodiantajun. ”To Beast Or Not to Beast” on toki täynnä tarttuvia kertosäkeitä ja hyviä melodioita. Mutta ”Scare Force Onen” kuuleminen havahdutti minut siihen, että Lordin soundista oli päässyt hukkumaan juuri se hiottu popahtavuus ja koukuttavuus, mihin alun perin bändissä rakastuin. Yhtäkkiä ”Scare Force Onen” biisit kuulostivatkin korviini paluulta vanhaan kunnon Lordiin. Siitäkin huolimatta, että kokonaisuus oli hetkittäin vieläkin raskaampi kuin edellisellä levyllä. Omaan makuuni ”To Beast Or Not to Beast” riisuttuine harmonioineen ei olekaan ikääntynyt parhaalla mahdollisella tavalla. Kun tietyt levyt paranevat ajan kanssa, sitä tämä levy ei ole tehnyt. Onko se silti hyvä levy? Ehdottomasti, se on päivänselvää. Mutta onko se Lordin parhaita? Ei lähimaillakaan.

Mahtuu levylle kuitenkin myös täysin tuttua ja turvallista ensimmäisten Lordi-levyjen tunnelmaa. Melodisin levyn biiseistä on ylivoimaisesti popahtava ja kosketinvetoinen ”Horrifiction”, joka erottuu selkeimmin levyn muista biiseistä erilaisena. Kyseinen biisi olisikin sopinut kuin nakutettu myös aikaisemmille Lordi-levyille. Levyn muistettavin biisi on varmaan kuitenkin tarttuva, mutta samaan aikaan bändin vihaisimpiin rykäisyihin kuuluva ”Sincerely with Love”. Biisi on muistettava syystäkin – nimittäin sen kertosäkeen koukku rakentuu pääosin ”Fuck you asshole” -hokeman ympärille. Ja voin kyllä kertoa kokemuksesta, että vitutuksen purkamiseen tämän biisin kuuntelu sopii kuin nenä päähän. Vaiko tässä kontekstissa enemmänkin kuin nyrkki kasvoihin?

Entä mikä on sitten oma henkilökohtainen suosikkini ”To Beast Or Not to Beastilta”? Yksi levyn kärkihetkiä on ehdottomasti ”Happy New Fear”, jonka totta kai kuuntelen joka uusivuosi heti keskiyön jälkeen vuoden ensimmäisenä biisinä. Erityismaininnan biisissä ansaitsee sen omiin korviini täydellinen kosketinsoundi, joka on ihanan ilmava ja saa biisin kuulostamaan vielä suuremmalta. Ykkössuosikkini levyltä on varmaan kuitenkin ”Schizo Doll”, joka on nappisuoritus oikeiden melodioiden sovittamisessa oikeisiin sanoituksiin. Musiikillisesti biisi yhdistelee tarttuvia melodioita raskaaseen tuplabasaritykitykseen ja eri tunnelmat tukevat sanoitusten vinksahtanutta tarinankerrontaa mainiosti. Levyn heikompiin hetkiin kuuluu taas ”Candy for the Cannibal”, jonka nykivä ja änkyttävä kertsi on toki muistettava, mutta ehkä syystäkin myös mielipiteitä jakava. Joinain päivinä fiilistelen biisiä ihan mielelläni, mutta aika usein skippaan sen surutta bändin parempien biisien viedessä mukanaan.

Ilmestyttyään ”To Beast Or Not to Beast” ja sitä seuranneet kiertueet onnistuivat siinä, missä niiden pitikin. Ne toivat vakauden takaisin Lordin arkeen, ja esittelivät faneille yhtyeessä vieläkin soittavat uudet jäsenet Mana ja Hella. Mana ei ole hahmona yksi omia Lordi-suosikkejani sillä itse vannon yhä vanhan kunnon Kitan nimeen, kun minulta kysytään siisteintä bändissä esiintynyttä hahmoa. Mutta puhtaasti muusikkona Mana taitaa omaan makuuni kyllä olla paras Lordissa koskaan soittanut rumpali, hänen edeltäjiään yhtään väheksymättä. Persoonana hän on myös niin ilahduttava veijari, että hän on ehdottomasti yksi Lordin suurimpia voimavaroja vielä nykyäänkin. Ja niin on kosketinsoittaja Hellakin. Kun Awa lähti bändistä vuonna 2012, uskoin kaipaavani hänen läsnäoloaan Lordissa ikuisesti. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun tajusin olevani äärettömän kiitollinen Hellan liittymisestä Lordin riveihin. Esiintyjänä ja persoonana hän sopii tähän bändiin kaikista siinä soittaneista kosketinsoittajista ehdottomasti parhaiten.

Kaikista Lordin uran levyistä ”To Beast Or Not to Beast” on myös varmaankin selkein vedenjakaja erottamassa sen mitä oli ennen ja sen mitä oli jälkeen. Lordin viisi ensimmäistä levyä ovat kaikki yksinkertaista ja helposti lähestyttävää hard rockia. Vaikka bändi ei ole koskaan liian kauas näistä juurista eksynyt, on ”To Beast Or Not to Beastin” jälkeinen Lordi silti monella tapaa eri bändi. Kyllä, tämän levyn jälkeinenkin Lordi tekee yhä paljon samoja asioita, joita sitä edeltänytkin Lordi teki. Mutta tämä uudempi Lordi tekee johdonmukaisesti myös asioita, joita viiden ensimmäisen levyn Lordi ei olisi koskaan tehnyt. Oli se sitten raskaampaa metallia tai ihan puhdasta diskoa. ”To Beast Or Not to Beastilla” Lordi lähti ensimmäistä kertaa rikkomaan alkuaikojensa muottia, vaikkakin vielä melko varovasti. Vaikka levy on raskaampi kuin sitä edeltäneet tuotokset, ei se ole Lordin vastine Judas Priestin ”Painkillerille”. Levyn soundimaailma on toki mukavan persoonallinen – rouhea ja rosoinen. Mutta korviahuumaavan metalliselta se ei kuulosta. Tätä saatiin odottaa seuraavaan levyyn asti.

Kappalelista:

1. We’re Not Bad for the Kids (We’re Worse)
2. I Luv Ugly
3. The Riff
4. Something Wicked This Way Comes
5. I’m the Best
6. Horrifiction
7. Happy New Fear
8. Schizo Doll
9. Candy for the Cannibal
10. Sincerely with Love
11. SCG6: Otus’ Butcher Clinic