Lordi – Monstereophonic (Theaterror vs. Demonarchy)

Lordi on ollut allekirjoittaneen lempibändi jo reilut kymmenen vuotta ja tulee todennäköisesti sitä olemaan, kunnes minut haudan lepoon lasketaan. Niinpä myös kaikkien aikojen suosikkilevyni ”Deadache” on tietenkin Lordin tuotannosta löytyvä levy. Kun yhtye sitten meni ja ilmoitti uusimman levynsä tuottajaksi Nino Laurenteen eli saman miehen, jonka kanssa edellä mainittu ”Deadache” tuli kahdeksan vuotta aikaisemmin tehtyä, on sanomattakin selvää, että jo valmiiksi suuri kiinnostukseni uutta levyä kohtaan nousi entisestään useampaan potenssiin. Nyt ollaan oikein jännän äärellä. Ja tässä sitä nyt avataan lopputuloksen synnyttämiä tuntemuksia. Miltä se uusi Lordi nyt sitten oikeastaan kuulostaa?

Heti kättelyssä on todettava, että kyseessä on Lordille monella tapaa melko poikkeuksellinen levy. Levy on nimittäin jaettu kahtia niin, että sen ensimmäisen puoliskon biisit ovat tuttua ja turvallista Lordia, kun taas levyn toinen puolisko on kokeilevampaa ja raskaampaa metallia kosiskelevaa uudenlaista Lordia. Tämä kahtiajako tulee myös ilmi levyn nimessä, joka on niinkin tökerö kuin ”Monstereophonic (Theaterror vs. Demonarchy)”. Eikö olisi pelkkä Monstereo riittänyt? Samoin levyn kansitaide tuntuu hiukan laimealta ottaen huomioon, miten näyttäviä kansikuvia Mr. Lordi on edellisille levyille maalaillut. Onkin hiukan harmillista, että kansikuvasta ja nimestä saatu ensivaikutelma ei todellakaan kuvasta sitä, miten elinvoimaista ja mielenkiintoista musiikkia levy oikeasti pitää sisällään.

Tämä harmitus heijastuu myös levyn ensisingleen ”Hug You Hardcore”, joka on paitsi koko levyn heikoin biisi, niin ei myöskään heijasta levyn muuta antia juuri ollenkaan. Kyseinen biisi on huomattavasti raskaampi kuin kaikki muut ensimmäisen puoliskon biisit, jotka kuulostavat steroideilla pumpatuilta versioilta ”Get Heavyn” ja ”Babez for Breakfastin” kosketinvetoisista kasaripopheviviisuista. Samaan aikaan se ei myöskään ole lähelläkään niin raskasta mättöä, kuin levyn toisella puoliskolla on tarjolla. Kyseessä ei muutenkaan ole kovin hyvä single. Biisi itsessään on mukiinmenevä ja hyviä riffejä täynnä, mutta ei oikein tunnu sisältävän hittisingleltä odotettavia tarttuvia koukkuja. Suoraan sanottuna omiin korviini tässä on Lordin koko uran heikoin single. Biisi tuntuu muutenkin enemmän pelaavan sanoituksillaan kuin musiikillaan, vaikka myönnettäköön sen ronskien sanojen olevan hauskat samalla tavalla kuin vaikkapa ”Gimme Moren” kaltaisten KISS-biisien sanat. Ja tosiaan ”Hug You Hardcorehan” kertoo nyrkkipanemisesta, jos se ei jollekulle vielä ollut selvää.

Kiitettävästi koko muu levy onkin sitten huomattavasti toimivampi. Esimerkiksi levyn ensimmäiseltä puoliskolta löytyvä loistavan riffin omaava ”Sick Flick” on mainio yhdistelmä poppia ja heviä. Levyn alkupuoliskon monia biisejä kuunnellessa tulee hyvin vahvasti mieleen erityisesti ”Raise Your Fist and Yell” -levyn aikainen Alice Cooper, mikä on pelkästään hyvä asia. Balladinomainen ja yllättävän blues-sävytteinen ”Mary Is Dead” sopisi sanoituksellisesti kyseiselle levylle vallan mainiosti, kun taas ”None for One” sopisi melodioidensa ja tunnelmansa puolesta joko tuolle levylle tai sitten vaikkapa ”Hey Stoopidille”, joka on oma suosikkini Alice Cooperin koko tuotannosta. ”Raise Your Fist and Yell” -vaikute näkyy myös siinä, että ”Monstereophonicin” ensimmäisen puoliskon kolmen viimeisen biisin sanat tuntuvat ainakin omasta mielestäni sitoutuvan löyhästi yhteen samalla tavalla kuin ”Raise Your Fist and Yellin” viimeiset biisit. Myös ”Down with the Devil” tuntuu lehmänkelloineen ammentavan sekä Alice Cooperin että KISSin kasarituotannosta.

Koko levyn paras biisi on kuitenkin järjettömän siistiniminen ”Let’s Go Slaughter He-Man (I Wanna Be the Beast-Man in the Masters of the Universe)”. Kyseisessä biisissä ollaan juuri sentyyppisen kosketinvetoisen AOR-kasaripoptukkahevin ytimessä, joka itseeni iskee. Loistava kosketinriffi, todella tarttuva kertsi sekä juuri oikealla tavalla läpät sanoitukset takaavat, että kyseinen biisi tulee pysymään suosikkibiisieni joukossa pitkään. Itse olisin varmaan valikoinut tämän biisin levyn singleksi. Musiikkivideo olisi voinut parodioida kasari- ja ysärilelumainoksia ja olla aivan järjettömän siisti! Menetetty mahdollisuus, sanon minä. Tai vaihtoehtoisesti, jos bändi olisi halunnut kiinnittää ihmisten huomion levyn toiseen puoliskoon, singleksi olisi voinut valikoitua vaikkapa ”Break of Dawn”. Yhtyeen menneisyys ja nykyisyys yhdistyvät kyseisessä biisissä täydellisesti, sillä vaikka se on samaan aikaan tarttuva ja melodinen, on se myös Lordin mittapuulla poikkeuksellisen raskasta ja raivokasta paahtoa.

Tosiaan, se levyn toinen puolisko. Edellisellä kahdella levyllään Lordi on jo hiukan kosiskellut raskaamman hevin suuntaan, mutta kummatkin levyt ovat kuitenkin olleet tunnistettavasti Lordia eivätkä ole eronneet liikaa siitä, mistä bändi tunnetaan. Tällä kertaa bändi on kuitenkin sukeltanut syvälle raskaamman metallin altaaseen, ja lopputuloksena on biisejä, jollaisia en vielä muutama vuosi sitten olisi uskonut koskaan kuulevani Lordilta. Bändi ei ole koskaan kirjoittanut biisejä, joiden tahtiin olisi yhtä helppo moshata kuin ”Demonarchy” ja ”And the Zombie Says”, ja on todellinen häpeä, jos bändi ei löydä tapaa sisällyttää näitä ralleja settilistaansa. Voisi meininki näiden biisien tahdissa olla keikoilla aikas kova. Rehellisesti sanottuna ”Demonarchyn” thrash-uskottavista riffeistä ja tilutussooloista tulee itselläni jollain tavalla mieleen Stam1na. En olisi koskaan uskonut vertaavani Lordia kyseiseen lemiläisorkesteriin, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan.

Paitsi että ”Monstereophonicin” toinen puolisko on musiikillisesti Lordille poikkeuksellisen teknistä metallia, on se myös yhtyeen ensimmäinen yritys kirjoittaa konseptialbumia. Tässä tapauksessa siis puolikasta konseptialbumia – kuin King Diamond ikään levyillä ”Fatal Portrait” ja ”The Spider’s Lullabye”. Kauhuelokuvamainen tunnelmointi ja Mr. Lordin päätös kirkua enemmän kuin koskaan tyypillisen matalan örinänsä sijaan tarkoittavatkin, että King Diamond on juuri se esiintyjä, joka eniten tulee mieleen levyn tarinavetoista toista puoliskoa kuunnellessa esimerkiksi biiseistä ”Heaven Sent Hell on Earth” ja ”And the Zombie Says”. Jälkimmäinen sisältää muuten yhden Lordin parhaista riffeistä ikinä. Kuuluvatpa King Diamond -vaikutteet jopa levyn ensimmäisellä puoliskolla asti veikeän karmivassa introssa ”SCG8: One Message Waiting”. Toisen puoliskon intro ”SCG VIII: Opening Scene” onkin sitten jopa omituisen rauhoittava tuoden mieleen HIMin ”Tears on Tape” -albumia täydentäneet introt, outrot ja välisoitot.

Kun konseptialbumia tehdään, niin pitäähän sen myös olla dramaattinen; poikkeuksellista dramaattisuutta Lordi onkin saanut ujutettua levyn toisen puoliskon melodioihin. Esimerkiksi biiseissä ”The Unholy Gathering”, ”Heaven Sent Hell on Earth” ja ”The Night the Monsters Died” pystyy kuulemaan sellaista melodiantajua, jota tyypillisesti kuulisi musikaaleissa. Toisin kuin esimerkiksi Dream Theaterin uusimassa albumissa ”The Astonishing” lopputulos ei tällä kertaa kuitenkaan ole myötähäpeää aiheuttavaa. Ja minähän olen suuri Dream Theater -fani, mutta rajansa kaikella.

Vaikka ”Monstereophonicin” ensimmäinen puolisko on teoriassa juuri sentyyppistä melodista hevirokkia, jonka pohjalle oma musiikkimakuni on alun perin rakentunut, on levyn kokeilevampi toinen puolisko rehellisesti sanottuna mielenkiintoisempi. Ja vaikka tällä levyllä Lordi on enemmän kuin koskaan uskaltautunut hakemaan vaikutteita muualta kuin niiltä tyypillisiltä KISSin, Alice Cooperin ja Twisted Sisterin kaltaisilta tahoilta, niin silti lopputuloksen voi hyväksyä Lordina. Jos bändi olisi heti debyyttialbuminsa jälkeen puskenut ulos tällaisen levyn, olisi voinut olla vähän enemmän sanomista, mutta kyllä tässä vaiheessa uraansa Lordi on ansainnut mahdollisuuden levittää siipiään vähän enemmän tuomalla omaa melodiantajuaan myös raskaampaan ja teknisempään heviin. Ja hitto soikoon, kyllä se lopputulos kuulostaa hyvältä. Odotan mielenkiinnolla sitä, mihin suuntaan Lordin soundi tästä kehittyy. Tai kuka tietää, vaikka seuraavalla levyllä kokeiltaisiin taas jotain ihan erilaista. Lordi kuuluu kuitenkin Iron Maidenin ja HIMin kanssa itselleni niihin bändeihin, jotka eivät toista itseään tekemällä samaa levyä kahdesti mutta joiden kaikki levyt eroistaan huolimatta kuulostavat saman bändin tekemiltä. Siinä piileekin yksi syy siihen, miksi Lordin tuotanto on pysynyt itselleni niin mielenkiintoisena.

9+/10

Kappalelista:
1. SCG8: One Message Waiting
2. Let’s Go Slaughter He-Man (I Wanna Be the Beast-Man in the Masters of the Universe)
3. Hug You Hardcore
4. Down with the Devil
5. Mary Is Dead
6. Sick Flick
7. None for One
8. SCG VIII: Opening Scene
9. Demonarchy
10. The Unholy Gathering
11. Heaven Sent Hell on Earth
12. And the Zombie Says
13. Break of Dawn
14. The Night the Monsters Died

http://www.lordi.fi/
https://www.facebook.com/LordiOfficial/

Kirjoittanut: Markus Mickels

Kommentit