Lordin The Arockalypse: kymmenen vuotta rockin maailmanloppua

Jos miellät itsesi rokkariksi tai hevariksi, todennäköisesti sinulla on jokin levy, jonka tiedät avanneen itsellesi raskaan musiikin hienouden. Se tärkeä ensimmäinen levy, jonka vuoksi hurahdit raskaisiin kitaroihin, kovaäänisiin rumpuihin ja vihaiseen laulutulkintaan. Ehkä se oli jokin genren klassikko, kuten Iron Maidenin ”The Number of the Beast” tai Metallican ”Master of Puppets”. Ehkä se oli jokin vähän härömpi ja yllätyksellisempi julkaisu, esimerkiksi Babymetalin debyytti. Allekirjoittaneelle se oli kuitenkin Lordin ”The Arockalypse”.

”The Arockalypse” ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kosketukseni maamme kansallishirviöihin, vaan tämä oli paria vuotta aiemmin yhtyeen debyyttialbumi ”Get Heavy”, jonka singlelohkaisut ”Would You Love a Monsterman?” ja ”Devil Is a Loser” olin kuullut koulun levyraadissa kaverin tuotua Lordin levyn mukanaan. Levyä tuli sen jälkeen kovasti hinguttua vanhemmilta, mutta en haluamaani ”satanistista roskaa”, kuten vanhempani asian ilmaisivat, kuitenkaan saanut. Pari vuotta siinä sitten meni, kunnes eräänä päivänä lehteä selatessa silmääni pisti ohjelmatiedoista muistaakseni SubTV:llä näytettävä ” – Hard Rock Hallelujah”. Vaikka en pariin vuoteen Lordia ollut ajatellut, pelkkä bändin nimen näkeminen riitti muistamaan tarkalleen, mistä oli kyse, ja sydämeni pysähtyi. Ryntäsinkin telkkarin eteen odottamaan videota, ja kokemus oli sykähdyttävä. Videossa esiintyvät riivatut zombiecheerleaderit olivat 13-vuotiaalle pelottavia, mutta samaan aikaan video, jossa hevarityttö ottaa koulun valtaansa Lordin avustuksella, oli itsensä omituiseksi kokevalle teinipojalle voimaannuttava ja erittäin siisti. Ja biisihän oli myös aivan loistava – tarttuva, mutta raskaasti rokkaava. Kunnon anthem siis.

Pian myös selvisi, miksi Lordi alkoi yhtäkkiä näkyä suomalaisessa mediassa – bändi oli lupautunut mukaan Euroviisuihin ja valittiinkin pian Suomen edustajaksi kisaan. Kun Lordia ei enää voinut paeta, löysin loistavan tekosyyn ruinata vanhemmiltani lupaa hankkia yhtyeen uusimman albumin ”The Arockalypse”. Lopulta voitin väittelyn kysymällä yksinkertaisesti, miksi minä en saisi kuunnella tykkäämääni musiikkia ja nauttia minulle tärkeistä asioista. Niin ”The Arockalypse” oli ensimmäinen rokki- ja/tai heavylevy, joka silloin vielä varsin vaatimattomasta levykokoelmastani löytyi.

Ennen Lordia en ollutkaan kovin kiinnostunut musiikista. Ennen ”The Arockalypsea” kuuntelemani levyt olivat pääasiallisesti elokuvien soundtrackeja. Ainoa levyttävä artisti, johon olin hurahtanut, oli Eminem, joka on yhä itselleni erittäin kova juttu ja yksi harvoista räppäreistä, joka itseeni iskee. Näin jälkikäteen ajatellen ehkä Eminemin diggailu myös kertoi jotain tulevasta heviin hurahtamisestani, koska Eminemillä on asenteensa puolesta paljon yhteistä hevin kanssa. Näkyyhän tämä jo esimerkiksi siinä, että miehen ”The Way I Am” -biisissä viitataan Marilyn Mansoniin, joka myös esiintyy kyseisen biisin musiikkivideossa. Mitä Manson oli 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa heville, Eminem oli räpille.

Sanontahan kuuluu, että kun antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden. Näin enemmän tai vähemmän kävi minun ja ”The Arockalypsen” kanssa. Kun tuo ensimmäinen Lordi-levyni oli hankittu, piti pian hankkia kaksi muutakin siihen mennessä ilmestynyttä levyä, samoin kaikki mahdollinen Lordi-krääsä, jota vain kykenin löytämään. Tämä keräily jatkuu vielä tänäkin päivänä. Pian Lordin kolme siihen asti ilmestynyttä levyä eivät kuitenkaan riittäneet, vaan sieluni suorastaan huusi lisää samanlaista musiikkia. Joten luonnollisesti ensimmäinen askel löytää lisää oli kuunnella, mitä Lordi itse nimesi vaikutteikseen. Ja niitähän riitti – KISS, Alice Cooper, Twisted Sister, W.A.S.P., Skid Row, Mötley Crüe, Ozzy Osbourne, Rob Zombie… Pian otin kaikki nämä haltuuni, ja asia oli selvä – hevi oli minun juttuni.

Lordi aloitti hevin kuunteluni ja auttoi sitä kautta löytämään musiikkia, josta on tullut erittäin tärkeä osa elämääni viimeisen kymmenen vuoden aikana. Olen löytänyt monta hyvää ystävää yhteisen musiikkimaun kautta – olenpa kohdannut jopa tyttöystäväni alun perin Lordin virallisella keskustelufoorumilla. Sen lisäksi että olen solminut paljon merkittäviä ihmissuhteita musiikin avulla, on se ja erityisesti Lordi määrittänyt minuuteni niin kertakaikkisen syvällisesti, etten tule koskaan täysin kykenemään pukemaan asiaa sanoiksi. ”The Arockalypselta” löytyy biisejä, kuten ”Supermonstars (The Anthem of the Phantoms)”, joissa lauletaan itseensä uskomisesta muiden kaataessa paskaa niskaan, ja hyvin pian pystyinkin samaistumaan tähän viestiin. Levyn ilmestyttyä ja Lordin vielä ollessa vallitsevan mielialan mukaan siisti juttu ei bändin fanittamisessa ollut mitään ongelmaa, mutta kun Euroviisu-huuma laantui, alkoi kuulua vittuilua siitä, että minä yhä kuuntelin Lordia. Mutta niin kornilta kuin se mahdollisesti kuulostaakin, tämä oli se kokemus, joka valoi itseeni syvän vakaumuksen pysyä kiinni periaatteissani ja mielipiteissäni ulkoisista paineista huolimatta. Lordi oli ja on yhä itselleni tärkeä, minkä vuoksi muiden mielipiteet eivät koskaan tähän asiaan vaikuttaneet. Ja kun ymmärsin tämän asian Lordin suhteen, ymmärsin myös, että tämä periaate pätee muihinkin asioihin. Voin pukeutua, kuten haluan, olla juuri sitä mieltä asioista, kuin haluan. Tämän periaatteen opin teininä – ja opin sen Lordin kautta.

Koska Lordi myös avasi silmäni hevin hienoudelle, ovat kaikista muista hevibändeistä saamani vaikutteet myös epäsuorasti Lordin ansiota. Kun hurahdin King Diamondiin, opin, että ennakkoluuloni satanisteista eivät pohjautuneetkaan faktoihin, mistä taas opin, että tulevaisuudessa minun ei tulisi muodostaa mielipiteitä mielivaltaisesti asioista, joista en ole koskaan ottanut selvää. Samoin Marilyn Mansonilta omaksumani periaate kyseenalaistaa kaikki on Lordin ansiota, koska ilman Lordin viitoittamaa tietä en välttämättä olisi kiinnostunut Marilyn Mansonista, tai ainakin tämä olisi tapahtunut huomattavalla viiveellä. Musiikki on myös toiminut vuosien saatossa loistavana terapiana huonoina aikoina, enkä osaa kuvitellakaan, miten paljon rankempaa tiettyjen asioiden kestäminen ja niistä ylitsepääseminen olisi ollut ilman itselleni rakkaan musiikin tarjoamaa lohtua ja turvaa.

Paitsi että ”The Arockalypse” on ollut itselleni monella tavalla erittäin merkittävä levy, on se kaikesta edellä mainitusta riippumattakin yhä perkeleen kova levy. Lordin levyillä on vuosien saatossa ollut tapana vaihdella bändin soundin eri ääripäiden välillä. ”The Monsterican Dream” ja kaikkien aikojen suosikkini ”Deadache” edustavat Lordin synkempää ja kauhupainotteisempaa tuotantoa, kun taas esimerkiksi ”Babez For Breakfast” on kumarrus bändin tukkahevivaikutteiden suuntaan ollen näin Lordia kaikista pirteimmillään ja kasareimmillaan. ”The Arockalypse” on näihin levyihin verrattuna näyttäytynyt itselleni levynä, jolla Lordi ei painota mitään tiettyä aspektia soundissaan vaan kulkee kultaista keskitietä. Levyllä ollaan perusasioiden äärellä – nahkaa, niittiä, tulta ja nupit aivan vitun kaakossa. Jos suosittelisin jollekulle levyä, jolla Lordin kuuntelu kannattaisi aloittaa, olisi se ”The Arockalypse”. Tämä on bändin tuotannon klassikko, josta selviää kaikista oleellisin. Levyltä löytyy paitsi perinteisiä rokin ylistyslauluja, kuten ”Hard Rock Hallelujah” ja ”Bringing Back the Balls to Rock”, myös Lordille ominaisia kauhuelokuvista ammentavia kauhutarinoita, kuten ”The Deadite Girls Gone Wild” ja ”The Chainsaw Buffet”.

Levyllä vierailee myös useampi Mr. Lordin esikuvista, joihin ensikosketukseni olivat juurikin näiden vierailut ”The Arockalypsella”. KISSistä parhaiten tunnettu Bruce Kulick soittaa repäisevän soolon balladiin ”It Snows In Hell”. Livenä kyseisen biisin soolon on vierailevana tähtenä kuitenkin pari kertaa käynyt soittamassa Twisted Sisterin Jay Jay French, joka ”The Arockalypsella” taas soittaa soolon ”The Chainsaw Buffet” -kappaleeseen. Dee Snider taas vierailee levyn introssa ”SCG3 Special Report”, joka Eminem-levyjen kanssa vakiinnutti mieleeni käsityksen siitä, että kunnon albumin tulisi mielellään aina kun mahdollista alkaa introlla. ”They Only Come Out at Night” tulee aina taas olemaan itselleni kova juttu sen vuoksi, että se on kahden lempilaulajani eli Mr. Lordin ja Udo Dirkschneiderin duetto. Jo siis ennen kuin olin kuullut yhtäkään KISSin, Twisted Sisterin, Acceptin tai U.D.O.:n levyä, olin saanut ensikosketukseni joihinkin näiden yhtyeiden keskeisimpiin tekijöihin, kiitos Lordin ja ”The Arockalypsen”.

Tänä vuonna ”The Arockalypse” täyttää kymmenen vuotta, ja se on nykyään ihan yhtä kova levy kuin kymmenen vuotta sitten. Se kuuluu myös yhä Lordin studioalbumeiden kärkikolmikkoon omilla listoillani. Tämä ei siis ole vain sen Euroviisubiisiin vuoksi, sillä ”The Arockalypselta” ei heikkoja biisejä löydy. Jopa alkuperäisen levykokonaisuuden ulkopuolelle jääneet bonusbiisit ”Mr. Killjoy” ja ”EviLove” ovat joitain Lordin parhaista biiseistä. Vuosien saatossa musiikkimakuni on totta kai kehittynyt, kuten tällaisilla asioilla tapana on. Aloitin hevin kuuntelun Lordin tyyppisestä hard rockista ja perushevistä, siirtyen sitten vähitellen vähän raskaampiin soundeihin thrashin ja speed metalin kautta, ja nykyään voin popittaa heti Bon Jovi -biisien perään vaikkapa Deathia taikka Cattle Decaptiationia. Jotenkin sopivaa, että sekä Lordi että Cattle Decapitation tulevat esiintymään tänä kesänä Tuskassa. Menneisyyteni ja nykyisyyteni tulevat kohtaamaan noilla festareilla siis hyvin mielenkiintoiseen tapaan. Silloin tulen hoilaamaan ”Hard Rock Hallelujahia” samalla antaumuksella kuin Lordin voittaessa Euroviisut kymmenen vuotta sitten. Vaikka niitä uusia bändejä aina löytyy kuunneltavaksi ja musiikkimakuni aina vain monipuolistuu, eivät vanhat suosikit koskaan tule väistymään uusien tieltä. Thrash ja death metal -bändien merkkien täyttäessä farkkuliivini kuuluu se suurin selkämerkki yhä Lordille.

Kirjoittanut: Markus Mickels

Kommentoi julkaisua