Lornantai valtasi Suvilahden Tuskan päätöspäivänä – Tuskan festariraportti 3/3
Tuska 2025 on juhlittu, tuoden yhteen yhteensä noin 60 000 festivaalikävijää. Nämä raskaan musiikin kokoontumisajot kertovat rakkaudesta metallimusiikkiin, joka voi paremmin kuin koskaan. Festarikeikkojen lisäksi Tuskan kävijät pystyivät nauttimaan oheisohjelmasta Tuska Expon ja Tuska Forumin myötä. Tunnelma läpi kolmepäiväisen festivaalin oli lämmin ja yhteisöllinen, jossa tuntematon ojensi tuntemattomalle auttavan kätensä, mikäli pittiringissä tuli horjahdettua polvet ruvelle.
Tuskan päätöspäivä tarjosi niin kevyempää sävyä kuin murskaavaa intensiteettiäkin. Sunnuntai-iltapäivän aurinko helli yleisöä, ja festarin tunnelma oli vielä kolmantenakin päivänä katossa. Ohjelma tarjoili aamusta iltaan vaihtelua: kotimaista melodista metallia, kansainvälistä corea ja monenmoista tältä väliltä. Tässä raportti sunnuntain kohokohdista!
Sunnuntaina myös pienillä metallin ystävillä oli mahdollisuus osallistua festareihin huoltajan seurassa, kun portit aukesivat Pikku-Tuskailijoille aina ilta kuuteen saakka. Cyan Kicks oli varmasti monen Pikku-Tuskailijan mieleen, eikä keikalla voinut välttyä tylliunelmilta ja keijupölyltä. Mikäli Suomen hyvinvoiva naismetallivokalistien kaarti perustaisi yhtyeen, olisi Cyan Kicksin Susanna varmasti yksi jäsenistä. Yhtyeen keikka oli mukavan kevyt aloitus päätöspäivään, jossa oli juuri sopiva ripaus popkulttuuria sekoitettuna metallisempiin sävyihin. Tämä sai itseni jopa hieman nostalgisiin fiiliksiin pohtimaan suosikki Spice Girls -hahmoa. Tästä tuli hyvälle mielelle. Bändi on tehnyt tasaista nousua suomalaisella vaihtoehtorock-kentällä, ollen mukana esimerkiksi UMK:ssa vuosina 2022 ja 2024. Viimeisin albumi ”I Never Said 4ever” (2023) vahvisti yhtyeen asemaa genren kärkipäässä. Viimeisenä kuullut UMK-kisabiisit ”Dancing with Demons” ja ”Hurricane” olivat juuri sopiva tapa virittää sunnuntaikansa festarimoodiin.
Kun Turmion Kätilöt astui lavalle, muuttui Suvilahden alue jälleen kerran synnin ja säkenöivän show’n näyttämöksi. Bändin karnevalistinen ote toimii aina, eikä tämä keikka ollut poikkeus. Päälava ei tuntunut bändille lainkaan liian suurelta – päinvastoin, se tarjosi juuri sopivat puitteet visuaaliselle ja verbaaliselle ilotulitukselle, jota Kätilöt vuodesta toiseen tarjoilee. Settilista nojasi vahvasti ”Reset”-albumin (2024) materiaaliin, jonka biisit kuten ”Pulssi” ja ”Sinä 2.0” osoittautuivat yleisön suosikeiksi. Yksi pieni puute jäi vaivaamaan: missä oli ”Teurastaja”? Siitä huolimatta keikka oli yksi päivän ja samalla koko festivaalin viihdyttävimmistä.
Kekkerit Tuskan telttalavalla jatkuivat seuraavaksi astetta synkemmissä tunnelmissa, kun Kim Dracula otti lavan haltuun. Tätä keikkaa oli moni selvästi odottanut, ja jo heti keikan alkutahteina erittäin äänekäs yleisö pisti desibelimittarit kohoamaan kohti korkeuksia. Raskaat melodiat synnyttivät välillä jopa raastavan raskaan tunnelman, jossa överit oli parempi kuin vajarit. Dracula muuntautui syvyyksistä poskettoman helposti kameleonttimaisella otteella mukaansatempaavaan riimittelyyn. Erikoinen tapaus, joka loiskahti käsistä saippuan lailla, juuri kun oli pääsemässä kiinni riimittelyn syvimpään olemukseen.
Tuskan komediaslotissa nähtiin tänä vuonna Kaisa Pylkkänen, joka tarjosi raskaiden kitaravallien vastapainoksi letkeää stand upia. Pylkkänen on pitkän linjan koomikko ja käsikirjoittaja, joka tunnetaan mm. työstään tv-produktioissa (Uutishuone, Salatut elämät) ja englanninkielisistä keikoistaan ulkomailla. Hänen esiintymisensä istui yllättävän hyvin Tuskan maisemaan – terävä huumori ja ajankohtaiset havainnot vetosivat yleisöön, joka selvästi nautti kevyemmästä välihengähdyksestä ennen seuraavaa metallivyörytystä. Pylkkäsen komiikka ei tarvitse volyymia, kun sisältö on näin terävää.
Selloilla soitettua metallia on Tuskan lavalla nähty ennenkin, mutta Apocalyptica jaksaa edelleen säväyttää. Keikka nojasi bändin uran aikoinaan startanneisiin Metallica-covereihin, joita täydennettiin uuden ”Plays Metallica, Vol. 2” -albumin (2024) hengessä. Uudella levyllä mukana ollut ”One”, jonka kertojaäänenä toimi itse James Hetfield sai yleisön sekaisin, vaikka livenä mentiinkin ilman vierailijaa. Sellot ulvoivat, rytmit paukkuivat ja yhtyeen lavakarisma oli tikissä. On totta, että pelkkään cover-materiaaliin nojaava setti voi tuntua yksioikoiselta, kun bändillä olisi vahvaa omaakin tuotantoa – mutta toisaalta, Metallican biisit Apocalyptican tulkitsemina ovat lähes instituutio. Ehkä hieman yllättävästi sellometalli upposi myös Tuskan pieniin kävijöihin, ja korviini kantautui eräänkin pienen viulunsoittajatytön tokaisu: ”Nyt vaihtuu viulu selloon!”
Tuulisen sään vuoksi taustalakanoistaan luopumaan joutunut Battle Beast tuli poikkeuksellisista olosuhteista huolimatta lavalle täynnä taistelutahtoa. Laulaja Noora Louhimo on edelleen yksi kotimaisen metallin vaikuttavimpia esiintyjiä: äänessä on voimaa, raspia ja tunnetta – ja lavapreesens on suorastaan vangitseva. Yleisö oli mukana heti ensimmäisistä tahdeista alkaen, ja bändi kiitti vuorovaikutuksesta energisellä, tasapainoisella keikalla. Lokakuussa julkaistavan ”Steelbound”-albumin nimikkosingle liveolosuhteissa todistettuna nosti levyyn kohdistuvia odotuksia entisestään, ja Tuskan veto toimi hyvänä muistutuksena siitä, miksi tämä bändi on lunastanut paikkansa festarien vakiokalustossa.
Motionless In White näytti, kuinka coren syvin ”Bleargh”-räkäisy muuntuu tänä päivänä savuamattomaksi musiikilliseksi runoudeksi. Keikalla pystyi tuntemaan, kuinka vokalisti Chris Motionless katsoo suoraan sieluun aurinkolasien läpi. Tähän taikatemppuun ei ihan jokainen pysty. Koko yhtye oli silmin nähden onnellinen palatessaan Suomeen ja Tuskan lavalle. Suomidebyyttinsä jälkeen Tuskassa kaksi vuotta sitten yhtye on nähty Suomen kamaralla myös omalla keikallaan. Uskon, että vankkumattomin fanikunta oli paikalla silloin ja myös tänäkin iltana. Yhtye lämmitteli niskalihakset lukuisilla headbangereillään kohti päälavan päättävää Lorna Shorea. Motionless In Whitessa on jotain uniikkia poikabändimäisyyttä, ja viimeistään kappaleessa ”Masterpiece” lyriikoiden käsky palauttaa kyyneleet takaisin silmiin, saattoi osalla yleisöstä tehdä tiukkaa. Tämä oli herttaista ja viihdyttävää.
Sunnuntain yllättäjä saapui Texasista. Nothing More vaihtoi logististen haasteiden vuoksi paikkaa Battle Beastin kanssa ja sai kunnian soittaa hieman myöhemmin. Kyseessä oli bändin ensimmäinen keikka Suomessa, mutta vastaanotto oli kuin vanhalle tutulle. Yhtyeen musiikki on vaikeasti määriteltävää: hard rockia, alternativea ja nu metal -tyyppistä ulosantia sulassa sovussa. Vokalisti Jonny Hawkinsin energinen lavatyöskentely mahtoi pitää miehen lämpimänä, vaikka tämä paidatta Suvilahden tuulisessa säässä toikkaroikin. Bändi kiitteli suomalaista yleisöä vuolaasti ja fiilis oli molemmin puolin innostunut. Tämä oli selvästi yksi festarin “löydöistä”.
Jos pitäisi valita yksi sunnuntain keikka, jonka aikana energia todella virtasi molempiin suuntiin, olisi se Polaris. Australialainen metalcore-jyrä toi Suvilahteen musertavaa riffittelyä, tarkkaa soittoa ja suuria tunteita. Vuoden 2023 ”Fatalism”-albumi oli hyvin edustettuna, ja erityisesti ”Inhumane” ja ”Nightmare” saivat massat liikkeelle. Yleisö ja bändi tuntuivat olevan samassa hurmoksessa – yhteys lavan ja kentän välillä oli käsinkosketeltavaa. Tämä keikka todisti, miksi Polaris on noussut nopeasti genrensä kärkinimiin ja miksi heidän paluunsa Suomeen on vain ajan kysymys.
Illan hämärtyessä Suvilahden ylle saapui musta myrsky, jossa sunnuntai väistyi ja tilalle saapui odotettu lornantai. Lorna Shore tarjosi pääesiintyjänä jotain sellaista, mitä yksikään muu bändi ei tällä festarilla: täydellistä, murskaavaa intensiteettiä alusta loppuun. Syyskuussa julkaistava albumi ”I Feel the Everblack Festering Within Me” oli jo keikalla vahvasti esillä – single ”Oblivion” sai aikaan valtavan circle pitin, ja vokalisti Will Ramosin demoninen karjunta tuntui imevän ilman Suvilahdesta. Vaikka osa yleisöstä oli päivän aikana ehtinyt varmasti väsähtää, Lorna Shoren keikalla unihiekat raapiutuivat varmasti pois silmistä. Tämä oli päätös, joka jää mieleen – murskaava, myrskyävä ja juuri niin synkkä kuin festaripäätöksen kuuluukin olla. Jos tällä gootilla olisi vielä kulmakarvat, niin ne ois kyllä tämän keikan aikana kärähtänyt. Sen verran oli ruutia esityksessä. Yhtye päätti samalla kiertueensa maailman parhaan metalliyleisön edessä Helsingin Suvilahdessa.
Kaiken kaikkiaan Tuska teki tänäkin vuonna sen, mitä metallikansa parhaiten osaa; nauttia musiikista yhdessä ilman rajoja. Tuskaan oli tänäkin vuonna saapunut paljon yleisöä maamme rajojen ulkopuolelta, mikä kertoo siitä, että Tuskaan on ihmisen hyvä tulla. Yleisössä näki niin vanhoja metallikonkareita kuin ensikertalaisiakin. Eräs ensikertalainen kertoi, kuinka tunnelma nousi päivä päivältä kohti yläilmoja hipovia korkeuksia ja aikoo varmasti tulla ensi vuonna uudelleen. Kiitos Tuska, nähdään ensi vuonna.
Teksti: Valtteri Perämäki ja Ilona Pakarinen
Kuvat: Tomi Vesaharju ja Pasi Eriksson