Loskaisen lokakuun sisäänajo Paradise Lostin, Pallbearerin ja Sinistron kanssa

Kuluva lokakuu sai osuvimman mahdollisen startin, kun harmaan ja sateisen tiistain päätteeksi brittiläisen melankolian lippulaiva Paradise Lost kapusi Nosturin lauteille. Yhtyeen tuorein taidonnäyte ”Medusa” julkaistiin noin kuukausi sitten. Nyt olikin juuri sopiva aika päästä kuulemaan uusia kappaleita livenä, ne kun ovat albumin ilmestymisen jälkeen ehtineet tulla tutuksi ilman, että niihin olisi mitenkään vielä ehtinyt kyllästyä.

Portugalilainen Sinistro oli illan ensimmäinen lämmittelybändi, ja suomalaisen keikkakulttuurin mukaisesti heidän osakseen jäi lähinnä seinille soittaminen. Yhtyeen soittama puolituntinen oli allekirjoittaneelle oiva kerta-annos entuudestaan tuntematonta musiikkia, jossa osaansa näyttelivät niin murjovat riffit, tanakat rummut, ambient-efektit kuin laulaja Patricia Andraden välillä lähes maaninen ja nykivä eläytyminenkin. Esityksen päätteeksi yhtye kiitti vuolaasti yleisöä, jota oli tässä vaiheessa ehtinyt paikalle muutaman tusinan verran.

Pohjois-amerikkalainen Pallbearer oli kolmen vuoden tauon jälkeen Suomessa nyt toista kertaa. Oli kyse sitten vankemmasta kokemuksesta, suuremmasta yleisömäärästä tai jostain muusta, Pallbearer esiintyi ensisävelistä alkaen edeltäjäänsä paljon vapautuneemmin ja itsevarmemmin. Yhtyeen kappaleet olivat Opethia muistuttavia, pitkiä ja maalailevia, ja niihin sekoittui niin hentoa kuin rouheaakin ilmaisua. Pallbearerin musisoinnissa instrumentaalinen soitto on niin suuressa roolissa, että kitaristi-laulaja Brett Campbellin lauluosuudet tuntuivat paikoin pelkältä taka-ajatukselta suuremmassa kokonaisuudessa.

Pientä tahatonta komediaa saatiin aikaiseksi, kun yleisölle juttelusta vastannut basisti Joseph D. Rowland kysyi yleisöltä, ovatko nämä valmiina Paradise Lostia varten. Vaikka porukkaa oli tässä vaiheessa paikalla jo varsin mukavasti, ei joukosta irronnut kuin hajanaisia ja vaimeita kyllä-vastauksia bassotaiteilijan kysymykselle. Onneksi tämä episodi ei aivan kertonut koko totuutta yleisön vastaanottavaisuudesta brittiherrasmiehiä kohtaan.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Täsmällisesti noin klo 21.30 olikin sitten mainittujen brittiherrasmiesten vuoro. Paradise Lost aloitti iltapuhteensa ”Medusa”-levyn kappaleella ”Gods of Ancient”. Heti ensimmäiseksi huomio kiinnittyi todella tuhteihin ja rouheisiin soundeihin. Basso, rummut ja kitarat erottuivat täydellisesti toisistaan, ja paletin kruunasi solisti Nick Holmesin erittäin vakuuttavan kuuloiset murinavokaalit. Kun yleisökin havahtui horroksestaan toisena soitetun ”Remembrancen” aikana, mietin, että nyt on tähdet sellaisessa asennossa, ettei mikään voi mennä pieleen.

Eikä varsinaisesti mennytkään. Greg Mackintoshin kitara tosin sanoi itsensä irti ”Medusa”-albumin nimikkokappaleen alussa, mutta ammattimiehet Mackintosh ja Holmes hoitivat tilanteen kevyellä läpänheitolla. Yleisökin osoitti huumorintajuaan yhyttämällä Waltteri Väyrystä rumpusooloon kitaratuunausten ajaksi. Rumpusooloa ei tullut, mutta ”Medusa”-kappale sen sijaan kuultiin kahden virhelähdön jälkeen.

Suurempien vaikeuksien puutteesta huolimatta keikka ei lopulta aivan lunastanut erittäin hienon alun asettamia lupauksia. Yleiskaava oli, että uusille biiseille yleisö nyökytteli ja taputti kohteliaasti, ja vanhemman tuotannon ollessa soittovuorossa innostus muuttui kohteliaasta aidoksi. Tässä ei muuten olisi mitään ihmeellistä, mutta mitä soundeihin ja eritoten Nick Holmesin laulusuorituksiin tulee, tilanteen olisi pitänyt olla juuri päinvastoin. ”Medusa”-levyn kappaleet kuulostivat livenä järjestään mahtavilta, ja Holmes veti örinäosuutensa vastaansanomattomalla vakuuttavuudella.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Sama suoritusvarmuus ei Holmesilla valitettavasti jatkunut puhtaiden laulujen parissa. Välillä Holmes meni laiskasti nuotin vierestä, välillä taas ääni tuntui katoavan kokonaan. ”Shadowkings”, yksi suurimmista suosikeistani, kärsi puolestaan Holmesin sanojen unohtelusta. Vastavuoroisesti ”Faith Divides Us – Death Unites Us” ja ”Tragic Idol” toimivat puhtaiden laulujenkin puolesta oikein hyvin.

Paradise Lost soitti Nosturissa hyvän keikan. Ennen kaikkea ”Medusa”-levyn kappaleiden kuuleminen livenä auttoi allekirjoittanutta yhä selvemmin tajuamaan niiden hienouden. Puolitoistatuntinen elävää musiikkia tältä yhtyeeltä on aina tervetullut elämys, ja vaikka perussuoritusta paljoa parempaa ei nyt saatu, niin eiköhän sieltä taas vuoden tai parin päästä seuraavaa yritystä tule.

Settilista (Paradise Lost):

1. Gods of Ancient
2. Remembrance
3. From the Gallows
4. One Second
5. Tragic Idol
6. Medusa
7. An Eternity of Lies
8. Shadowkings
9. Faith Divides Us – Death Unites Us
10. Blood and Chaos
11. As I Die
12. Beneath Broken Earth
13. Embers Fire

———————————-

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

14. No Hope in Sight
15. The Longest Winter
16. Say Just Words

Teksti: Ossi Kumpula