Löydä itsesi ja elämäsi runouden runsaudensarvesta – arvostelussa Mika Kivelän Alibi

Turkulaisen kirjailijan Mika Kivelän edellinen romaani ”Ja kahdeksantena päivänä” loi seikkailuhenkisen tarinan Turkuun, jossa rock ’n’ roll näytteli suurta osaa. Nyt käsillä oleva ”Alibi” on Kivelän kahdestoista runoteos ja Turun ohella rock ’n’ roll on edelleen Kivelälle ominaisesti mukana. Täytyy myöntää, että en ole aikaisemmin Kivelän runotuotantoon tutustunut, mutta ”Alibin” myötä siihen tulee ihan varmasti muutos.

Runous on siitä jännä termi, että siitä saattaa tulla äkkiä mieleen kaukainen ja elitistinen taiteenmuoto, mutta Kivelä saa runouden hengittämään, elämään arjessa läsnä ja olemaan realistinen silläkin tavalla, että välillä runouden henki haisee vanhalle viinalle ja housuistakin voi leijailla tuoksua. Se on taitolaji, että pystyy tempaisemaan lukijan tekstiin mukaan ja että teksti konkretisoituu lukijalle niin, että tämä pystyy täysillä eläytymään tekstin maailmaan joko yleisellä tasolla tai omien kokemusten kautta. ”Alibin” kanssa minulla kävi lukemattomia kertoja niin. Kivelän runot auttoivat minua itseänikin muistamaan ja jäsentämään omassa elämässäni tapahtuneita asioita. Silloin ollaan jonkun todella suuren äärellä. ”Alibissa” elää katujen henki ja ihmisiä elämän synkiltä laidoilta, mutta silti siitä voi aistia inhimillisyyden ja ymmärtämyksen.

Kirja jakautuu neljään osaan, jotka ovat jaettu turkulaisten kaupunginosien mukaan. Huolimatta siitä, että kirjan runot nivoutuvat turkulaisiin paikkoihin, niin ne olisivat voineet tapahtua melkein missä vain. Jokaisessa kaupungissa voi olla oma Hummpub tai Tinatuoppi, jossa erilaisia asioita tapahtuu ja huikeita persoonia vilisee silmissä. Okei, Tinatuoppeja on vain yksi maailmassa.

Viittauksia rock ’n’ rolliin löytyy sieltä täältä ja lukija voi löytää kirjan sivuilta niin Kissin, Rollarit, Lynyrd Skynyrdin, Dan Bairdin kuin Metallican. Tämän myötä kirjan rock ’n’ roll-kruununa on kansi, jonka on taiteillut itse Juho Juntunen. Se on rock ’n’ rollia.

Omaan nuoruuteeni vie muun muassa ”Mummola”-runon kuukauden western ja esimerkiksi ”Minä, Lasse Viren ja hypnoosi”-runon Lasse Viren-juliste reksin seinällä. Muutenkin Kivelällä on kyky tehdä tavallaan kaikesta irrallaan olevia huomioita, mutta jotka ovat kuitenkin niin tarkkoja, että ne painautuvat muistiin kenties ikuisiksi ajoiksi.

Tunnelman välittäjänä Kivelä on loistokas, sillä esimerkiksi Varissuo-osuuden aloittava ”Kake”-runon luettua lukijallekin jää kylmäävä olo, sillä teksti käy kaikessa inhorealistisuudessaan kiinni ihoon ja ”Matkustaja”-runon ahdistavuuden voi tuntea kaulallaan. Huumori on myös hyvin mukana, sillä kyllä esimerkiksi ”Leipomo”– ja ”Vartiorikkomus”-tekstit saavat tahattoman ja hyvätahtoisen naurun aikaan. Vastaavasti ”Vappu” saa korviin iloiset äänet, kevään tunnelman ja melkeinpä pienen hiprakan päälle jo pelkästä lukemisesta. ”Kotimatka”-runon kysymys ”kumpi ehtii ensin kotiin, minä vain Turun Sanomat” on aina pätevä ja aiheellinen kysymys. Sinällään on aiheetonta nostaa erityisiä kohtia esiin, sillä niitä löytyy läpi kirjan.

Joka tapauksessa ”Alibi” pysäyttää lukijan monta kertaa omien ajatusten äärelle ja ikään kuin maistelemaan Kivelän sanoja. ”Alibi” on kuin avain omiin muistoihin, jotka palaavat tekstin myötä takaisin elämään.

Vaikka lukija ei olisikaan laillani iällisesti nuoruuden taakseen jättänyt, Turussa asuva ja rock ’n’ rollia hengittävä, niin ”Alibi” on silti eräänlainen runsaudensarvi. Kirja on täynnä upeita runoja, jotka kuljettavat lukijaa mukanaan. Itselleni suurimman räjäytyksen teki ”Vince Neil”-runo. Siinä on jotain niin äärimmäisen herkkää, kaunista ja surullista. Se on monitahoinen kuvaus kaiken voittavasta ihastumisesta ja jokaisella lukukerralla se antaa uskomattoman tunnekokemuksen. Jos et lue vuonna 2021 muuten yhtään runokirjaa, niin lue ”Alibi”. Rock ’n’ roll never dies!