Lupa odottaa suuria – arviossa tunnelmallista metallia esittävän Alasen debyytti ”Vastaus”

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 6.6.2019

Kylmä pohjola on oivaa viljelymaata tunnelmalliselle ja melankoliselle metallille. Tämä on huomattu useaan otteeseen niin muiden Pohjoismaiden kuin rakkaan Suomemme kohdalla. Vuonna 2015 perustettu Alase jatkaa melankolisen ja maalailevan metallimusiikin traditiota ihailtavan tyylikkäästi. Muutamia kappaleita pitkin uraansa tasaisesti tiputellut bändi on keskittynyt keräämään itselleen vankkaa kuulijakuntaa, joka koostuu omistautuneista, yhtyeen tekemisistä kiinnostuneista faneista. Fanien odotus palkitaan vihdoin, sillä yhtye on julkaisemassa debyyttialbuminsa ”Vastaus” 7. kesäkuuta.

Siitä huolimatta, että yhtye on julkaissut joukin yksittäistä kappaleita ennen debyyttiään, ei niitä kuulla tällä levyllä. Bändin tyyli on kuitenkin pysynyt uskollisena sille visiolle, joka sitä on alun alkaenkin ohjannut. Jokainen nuotti rypee kaihomielisessä melankoliassa. Albumin kitaralinjat ovat kauttaaltaan vuoropuhelua kylmien arpeggioiden, kaiutettujen, taivaita tavoittelevien melodialinjojen ja raskaiden äänivallien välillä. Levyn vokaaleista vastaa joukko vierailevia solisteja, jotka tulkitsevat omalla tyylillään tehden jokaisesta kappaleesta uniikin hetken albumilla.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Näkyvä” kompressoi hyvin albumin tyylin sisälleen. Alku muistuttaa äänimaisemaltaan hieman Alcestin kaltaisia post-black metal -yhtyeitä, ja alun jälkeen kappaleen jykevä komppi ja särökitaravallit tuovat mieleen kotimaisen Sentencedin. Yksi hyvin selvä vaikuttaja on myös ruotsalainen Katatonia, jonka melankolinen mutta silti populaarilla terällä vahvistettu soundi leimuaa olennaisesti esimerkiksi englanniksi lauletussa ”Binary Starsissa”.

Löytyypä albumilta vielä lisääkin vaikutteita naapurimaastamme, sillä avauskappale ”Vastaus” tuo selvästi ja elävästi mieleen Pain of Salvationin alakuloisen progemetallin. Kyseessä on äärimmäisen toimiva, iskevä ja innostava avauskappale, joka valitettavasti tuntuu loppuvan aivan liian lyhyeen. Alun jopa varovaisen jazzahtavasta sarastuksesta kappale kehittyy raskaampaan suuntaan kuitenkin niin, että kitaroiden soittamat soinnut pitävät väriä yllä. Juuri kun kappale kehittyy blast beatteihin, se päättyykin hieman yllättäen. Vaikka kyseessä onkin intro, olisi kyseistä sektiota voinut mielestäni jatkaa vielä hivenen pitempäänkin niin, että hurmos olisi saanut ilmaa kyteä kuulijassa kunnolla.

Levyn keskellä soljuu ”Osa minua”, joka maalaa auditiivisen kuvan kaamoksesta. Kappale esittelee hyvin kontrastin kahden eri raskauden välillä: raskautta ei ole pelkästään tykittävät tuplabasarit ja säröllä kyllästetyt kitaravallit, vaan myös tunnelma ja äänimaailma. ”Osa minua” hyödyntää hidasta tempoa, joka sallii jokaisen virvelin atakin kantavan kapulan varressa koko elon raskautta. Swallow The Sunin mieleen tuovassa kappaleessa jokainen pickattu sointu värisee lohduttomuutta ja jokainen virtaava laulunuotti hersyy suoraan routaisesta sydämestä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Löytyy levyltä toki konseptuaalisen raskauden lisäksi ihan sitä perinteisempääkin takomista. ”Vapaaksi merkitty” lienee helposti joukon murskaavin yksittäinen numero. Raskaammat moukaroinnit tuovat mieleen varhaisen Mokoman niin laulutyyliltään kuin riffienkin puolesta. Levyn päättävässä instrumentaalinumero ”Haukassa” kuullaan lopulta myös sitä, mikä on kuulunutkin rivien välistä pitkin albumia. Keskellä kappaletta Alase purskahtaa suoraan ja selvään black metal -vaikutteiseen osioon, jota ryhdittävät blast beatit ja riipivät, tremolona soitetut kitaralinjat. Tuskin on kaukaa haettua olettaa, että Alcestin, Agallochin ja vaikkapa Ghost Bathin tyyliset nykybläkkis-yhtyeet ovat vaikuttaneet joihinkin ratkaisuihin levyllä.

Toisinaan kappaleet tuntuivat kenties ehkä hieman yksiulotteisilta siinä mielessä, että hyvin harvoin kuulee erityisempää vastamelodiaa tai vastaideaa hallitseville teemoille. Harmoniakin tuppaa toisinaan jäävän hyvin samankaltaiseksi ja usein hivenen laihaksi. Mahtipontisen melodialinjan alle on yleensä laitettu särökitaravalli, josta itsestään puuttuu tietty terä ja selkeys. Vaihtelevat tekstuurit olisivat voineet tuoda kappaleisiin uusia elementtejä ja jotain sellaista, joka tuo variaatiota muiden kappaleiden samanlaisiin paletteihin.

Albumin musiikki on ihailtavan jylhää. Kappaleiden suonissa virtaavat kaikki metallin alakuloisimmat ja surumielisimmät suuntaukset aina viipyilevästä post-metallista haudan vakavaan doomiin ja post-black metallista kaihoisaan progeenkin. Alasen tyylitaju on kohdillaan, ja albumista kuulee, että sitä on hiottu pitkään. On täysin selvää, että ”Vastaus” on tehty rakkaudella ja että se on tekijöilleen rakas lapsi. Parhaimmillaan tämä kuuluu hyvänä sävellysjälkenä, vaikuttavina ja koskettavina tunnelmina sekä jämäkkänä toteutuksena. Kunhan eri kappaleista löytyy vielä enemmän selkeää identiteettiä ja rikkaampaa palettia, on Alase ehdottomasti yhtye, jolta on lupa odottaa suuria.