Motörhead-veteraani Phil Campbellin ensimmäinen varsinainen sooloalbumi on nyt tässä. Jouluna 2015 tapahtuneen Lemmy Kilmisterin poismenon kanssa elämään opetellut vanhan liiton kitaratyöläinen teki kaikessa hiljaisuudessa surutyötään ja julkaisi kaksi vuotta sitten EP:n ja heti perään albumillisen biisejä poikiensa Toddin, Danen ja Tylan kanssa perustamansa The Bastard Sons -yhtyeen nimissä. Yhtye keikkaili myös verrattaen reilusti lämpäten muun muassa Guns N’ Rosesia sen paluukiertueella. Yhtyeen ”The Age Of Absurdity” -albumi on periaatteessa ehtaa, kaikki olennaiset likaisen rock’n rollin ainekset sisällään pitävää, rehellistä vääntöä, mutta jokin olennainen potku ja muna kyseisestä hommasta tuntui puuttuvan. Nyt herra on omillaan, ja mukana albumilla kuullaan kovan luokan vierailijoita, joiden perusteella odotukset nostetaan vähintään kattoon asti, ellei jopa siitä läpi. Campbellin omien sanojen mukaan idea omasta soololevystä oli kytenyt hänen mielessään jo kauan ennen Lemmyn ja Motörheadin kuoppaamista. Campbell oli ottanut ajatuksensa puheeksi myös vanhan bändinsä edesmenneen keulakuvan kanssa käymissään keskusteluissa, joissa hän oli saanut ajatuksilleen suopeaa ja kannustavaa vastakaikua. Kuitenkin vasta viimeaikoina Campbell koki, että aika oli kypsä kyseisen sooloalbumin toteuttamiselle; albumin, jonka ideoista osa juontaa juurensa useiden vuosien taakse, Motörheadin hektisiin aktiivipäiviin saakka.

Kuinka onnistuneesti se kaikki sitten konkretisoitui loppuunsa asti vastarannan kiiskenä maailmaa kiertäneen ja saappaat jalassa luhistuneen rock’n rollin epitomi-yhtyeen riffilingolta? Ensivaikutelma albumista (ymmärrettävästi!) vanhan muistelun ja nostalgian perään haikailun suhteen on niin kiusallisen laimea ja mitäänsanomaton, että melkein itkettää. Kauniisti keinahtavalla country rockilla albumin starttaava, poikansa Tyla Campbellin yhtyeen The People The Poetin nuoren vokalisti Leon Stanfordin kirkkaasti laulama, veteraanin viimeisistä mietteistä ja toiveista kertova ”Rockin’ Chair” on herkistävä puoliakustinen country rock -veisu. Sen jälkeen tulevat hard rock -yritelmät eivät yllä nimeksikään samaan. Onnistuneimpina vetoina mainittakoon Rob Halfordin esittämä perus hard rock ”Straight Up”, ja Orange Goblinin Jeff Wardin murealla äänellä hienosti tulkitsema mutta kappaleena tylsääkin tylsempi Black Sabbath -pastissi ”Faith In Fire”, jotka avaavat ärjyntäosion vaisunlaisesti. ”Swing It” on puolestaan kappaleena jo reippaasti rokkaavampi, mutta menevyydestään huolimatta Alice Cooperin geneeriset laulusuoritukset eivät tee biisille oikeutta. Teknisesti ottaen niissä ei ole ehkä mitään vikaa, mutta kyseiset laulumelodialinjat ovat kuin miltä tahansa Cooperin epätasaiselta soololevyltä ennen vuotta 1989. Tässä vaiheessa kuulijan alkaa vallata tunne, että ”kaikki tämä ärjyntä on kuultu aiemmin ja paremmin tehtynä jo ’vuonna miekka ja kypärä'”. Albumin ehdottomasti kaunein ja koskettavin kappale tulee kuitenkin heti A-puolen lopussa. Kyseessä on Skin-yhtyeen komeaäänisen vokalisti Nev MacDonaldin tulkitsema puolislovari ”Left For Dead”. Kliseiset lyriikat parisuhteen karikoilla anteeksi aneluineen, oikeassa olemisineen ja ”beibi beibeineen” eivät tässä tapauksessa jaksa haitata niin merkittävästi, koska biisi itsessään on vietävän kaunis olematta silti liian imelä. Sitten mennään taas vesakkoon. Danko Jonesin ja Nick Oliverin yhdessä tulkitsema ”Walk The Talk” koettaa herätellä kuulijaa poikkiteloisine polyrytmeineen ja mielikuvituksettomasti pököttävine alavireriffeineen.

Ennen albumin kuulemista, loppukesästä julki tullut videobiisi ”These Old Boots” esitteli Campbellin rinnalla kasarihevin superkokoonpanon: Dee Snider (Twisted Sister) laulussa ja Mick Mars (Mötley Crue) soolokitarassa. Rummuissa Slipknotista taannoin ulos potkittu, pitkänenäinen maskimies Chris Fehn. Alussa perusjytä toimii varsin kelvollisesti. Useiden kuuntelukertojen jälkeen riffistä alkoi kuitenkin hiljalleen tulla väistämättä mieleen Jello Biafran ja Al Jourgensenin Lard-yhtyeen toteuttama, väsyneen konventionaalisille hard rock -anthemeille piruileva ”70’s Rock Must Die”. Kyseinen biisi viesti jo ysärin puolivälissä klassiseksi muodostuneen hard rockin kornista lumovoimasta ja puuduttavasta mutta silti periksiantamattomasta tylsyydestä. Tähän pisteeseen ollaan tultu Campbellin soololevyn osalta nyt. Sinällään ponnekkaasti ja voimallisesti laulava Snider mukailee Bon Scott -vainaan laulumelodioita ammoiselta 70-luvulta samalla, kun nivelreumasta kärsivä Mars vinguttaa jäykkäsormisesti yli-efektoitua kitarasooloaan Campbellin pikkaaman, läpeensä kertakäyttöisen tyhjäkäyntiriffin tuutatessa stereokuvasta päin näköä. Snider jaksaa vielä tekstissä alleviivata alleviivattua tyyliin: ”These old boots don’t walk away…” – Ei kävele, kun ei jaksa, eikä lähde. – Ei, vaikka tuotanto olisi moderniakin modernimpaa.

Surullisinta asiassa on kuitenkin se, että kyseessä on yksi albumin toimivimmista hard rock -ralleista. Tältä läpisoittelulta on kuitenkaan, vastoin raskaan rockin esikuviaan turha odottaa mitään uutta, vaarallista, villiä ja ennalta-arvaamatonta. Ugly Kid Joen Whitfield Cranen laulama, vaihtoehtorockimpi ”Dancing Dogs (Love Survives)” tuo levylle tuulahduksen ysärin post-grungea mutta, kuten levyn teemalle valitettavan leimallista, on sekin jo kuultu ja nähty. Esimerkiksi Ozzy teki saman jo ”Ozzmosiksella” monin verroin paremmin ja paremmalla intensiteetillä. Avausraitaa lukuun ottamatta soundimaisemaltaan muuta albumia selvästi autenttisempi, erittäin persoonallisen ja nyanssirikkaan äänen omaavan Skindred-laulaja Benji Webben tulkitsema ”Dead Roses” ja Campbellin kitaravelho Joe Satrianin kanssa duettona soittama, hauraan kaunis, akustinen päätösinstrumentaali ”Tears From A Glass Eye” nousevat albumin päätteeksi pelastamaan albumikokonaisuuden pahimmalta mahalaskulta.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Vajaan kahden vuoden takaista Philip Campbell & The Bastard Sons -yhtyeen debyyttialbumia ”The Age Of Absurdity” vaivannut tyhjäkäyntirock ja inspiroitumattomuus tuppaavat harmittavasti vesittämään myös Campbellin uusimmankin teoksen. Sen kappaleet ovat keskinkertaisia, albumin soinnissa rassaa taustabändin kesysti, tasaisen vivahteettomasti ja kasvottoman tarkasti soittama AOR-heavy rock. Albumilta olisi tosissaan toivonut enemmän kuin pari hyvää balladia ja loput puuduttavan tasapaksua kierrätysjyystöä. Ensi kerralla, näillä eväillä, Campbell voisi tehdä suoraselkäisen balladilevyn, koska juuri sellaisten biisien tekeminen tuntuu olevan hänelle juuri tässä vaiheessa hänen uraansa luontevinta. Albumin tematiikka pyörii (sattuneista syistä) kauttaaltaan kuoleman ja menettämisen ympärillä. Kauniin päätösbiisin taustalla väreilevästä, matalataajuuksisesta jyrinästä voi myös helposti johtaa assosiaation ”Dies Irae”- ja ”Murder One” -teksteillä varustettujen Marshall-nuppien ja stackien jo iäti laantuneeseen pauhuun ja aikoihin, jolloin Campbellin bändiltä vielä lähti raskas rock niin, että konserttihallin katto tärisi.

”Old Lions Still Roar” julkaistaan 25. lokakuuta Nuclear Blast Recordsin kautta.

6½/10

Kappalelistaus:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

1. 1. Rocking Chair
   2. Straight Up
   3. Faith In Fire
   4. Swing It
   5. Left For Dead
   6. Walk The Talk
   7. These Old Boots
   8. Dancing Dogs (Love Survives)
   9. Dead Roses
   10. Tears From A Glass Eye