”Mää olen elänyt laulaakseni ja laulanut elääkseni” – arviossa Pate Mustajärven kirja ”Testamenttini”

Uuteen kirjaan tarttuminen on joskus katkeransuloista. Niin paljon kuin Mustajärven kirjaa olikin odotettu siitä lähtien, kun tieto sen tulosta julkaistiin, ei kukaan varmastikaan voinut arvata, miten enteellinen kirjan nimi ”Testamenttini” tulisi olemaan. Kirjan päätähti Pauli ”Pate” Mustajärvi ei ehtinyt nähdä kirjaa valmiina, mutta hänen toiveensa oli, että kirja saatettaisiin loppuun. Kirjan nimi tarkoitti alun perin kaiken sanomista ja oven hiljattaista sulkeutumista julkisuuden suhteen.

Vuoden 2026 piti olla suuri juhlavuosi, jolloin Pauli ”Pate” Mustajärven elämä ja elämäntyö musiikin parissa saisivat ympärilleen arvoistaan juhlasäpinää. Mustajärvi olisi täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta, ja suunnitelmissa oli muun muassa juhlakiertue, sekä juhlakonsertti. Mutta kuten kirjan esittelytekstissä sanotaan, vaihtuivat kevään riemu ja häämöttävän juhlavuoden suunnittelu sairasvuoteeseen ja lopullisiin hyvästeihin.

Kirjassa ääneen pääsevät Paten lähellä olleet ihmiset. Heidän näkemyksensä, analyysinsä ja kertomuksensa ovatkin kirjan suurinta antia. On mielenkiintoista lukea Paten näkemyksiä Popedan jälkeisistä ajoista, mutta myös Risto ”Eebo” Lehtisen kertomia näkemyksiä, jonka kanssa Pate koki sekä ensimmäisen, että viimeisen bändikeikkansa ja lukea heidän yli kuusikymmentä vuotta kestäneestä ystävyydestä. Lisäksi pääsee lukemaan Ari ”Kankku” Kankaanpään kokemuksia, sekä Esa Elorannan ja Jarkko Honkasen näkemyksiä kappaleiden teosta Mustajärvelle. On hienoa kuulla myös hänen bändissänsä soittaneiden ajatuksia.

Surullisen tiivistelmän tekee Matti Mikkonen sanoessaan, että ”kaikki jäi kesken” ja ”musta tuntuu, että menetin isin toisen kerran”. Toimittaja Pasi Kostiaisen ajankuva Suomen musiikkimaailmasta, mutta myös analyysi Patesta ja Paulista, sekä heidän ristiriitaisuuksistaan on mielenkiintoista luettavaa. Ristiriitoja on kirjassa muutenkin ihmisten näkemyksissä Mustajärvestä, joten ehkä sekin alleviivaa hänen persoonansa monimuotoisuutta.

Kirjan avaavat Tiina Mustajärven sanat ovat niin sydäntä särkevää luettavaa, että niitä ei kuivin silmin pystynyt lukemaan. Tavallaan suunnattoman onnellinen kuvaus siitä, kuinka äärettömän suuri rakkaus on syntynyt ja kuinka se on koettu kosimisineen, Tahvo -nalleineen, sekä rosoisinekin puolineen, mutta samaan aikaan suunnattoman surullinen kuvaus siitä, kuinka esimerkiksi maailmanympärysmatkan sijaan tulikin hautajaiset. 

Popedasta erkanemiskaistalle

Popeda oli erittäin iso osa Mustajärven elämää ja hassua olisi, jos se häntä koskevasta ”Testamenttini”-nimisestä kirjasta jätettäisiin pois. Suurin osa hänen osuuksistaan on lapsuutta myöten Popeda-diggareille ja Mustajärven aikaisempia kirjoja lukeneille hyvinkin tuttua tarinaa ja siinä suhteessa vähän toistoa. Asiaa kuitenkin elävöittävät hänen rempseä huumorinsa ja itseironia, sekä rehellisyys myös itseään kohtaan. Huomatuksi tulee myös se, mikä kirjassa nousee useasti esiin, että hän oli vallan oiva tarinankertoja.

Edellisessä kirjassaan ”Ratinaan se päättyi – 46 vuotta Popedaa” Mustajärvi kertoi urastaan, sekä viimeisestä vuodestaan Popedan keulilla ja kirjasta oli havaittavissa väsymys rokkikukon imagoon, sekä tietynlaisen rokkibändin keulilla olemiseen. Tässä kirjassa hän syventää näkemyksiään ja kertoo kuinka ei kokenut enää Popedaa niin omaksi jutukseen ja kuinka oli ajautunut erkanemiskaistalle, sekä kuinka tulevaisuuden ajatukset olivat jo jossain muualla. Hän tuumaa kirjassa, että ”pitkillä aamuisilla kävelylenkeillä huomasin miettiväni uusia sooloprojekteja. Ja sitä, mitä kaikkea vielä haluaisin artistina tehdä. Halusin olla artistina enemmän sitä, mitä olin ihmisenä, aikuisena miehenä. Niissä visioissa ei ollut enää tilaa Popedalle”. Popedaa hän ei silti missään vaiheessa väheksy ja sanoo, että ”Popeda oli mun unelmieni täyttymys. Se oli kaikkea sitä, mistä olin haaveillut siitä asti, kun löysin Led Zeppelinin teini-iässä. Oma bändi ystävien kanssa. Aivan mahtavaa. En voinut kuvitella mitään sen parempaa”. Selvennyksenä jatkuviin kyselyihin, hän olisi halunnut myös omalla tavallaan siunata bändin jatkon ilman häntä, vaikka ei ilmeisesti aina ollutkaan miettinyt asiasta samalla tavalla. 

”Monipuolisesti ja rehellisesti” oli ollut Mustajärven pyyntö kirjan toteutusta kohtaan. Popedan maine oli pitkään rillumarei-tyyppinen ja Mustajärvi itsekin sanoo kirjassa, että ”vuodet vierivät, ja ajat muuttuivat. Pikkuhiljaa Popedasta tuli mulle riippakivi. Jäin nalkkiin Popeda-Paten rooliin, enkä päässyt siitä irti. Olin tehnyt todella paljon töitä sen eteen, että vaikuttaisin kovalta ja hurjalta, mistään piittaamattomalta rokkistaralta. Esitin kovaa katujätkää, vaikka minulla oli hyvä perhe ja turvallinen koti, sekä ongelmaton, joskaan ei kolttosista vapaa, lapsuus. Mutta ne kolttoset olivat pientä. Tosiasiassa pullistelu oli kai nuoren ja ujon kaverin suojausmekanismi. Ihan itse roolini toki olin luonut, joten ketään muuta kuin itseäni en tilanteesta voinut syyttää. Siinä on aikamoinen ristiriita, kun ajattelee, että ensin tekee hartiavoimin töitä saadakseen luotua itselleen jonkun roolin, ja sitten kun on saanut luotua sen hirviön, tekee helvetisti töitä päästäkseen siitä eroon”. 

Monen suulla kirjassa nousee esiin alkoholi. ”Siitä Paulin hurjasta imagosta olisi ihan hyvin voinut tulla totta. Sitä kai me kaikki läheiset vähän pelkäsimme, että niin kävisi ja loppu koittaisi jo varhain. Ja läheltä se liippasikin silloin 2000-luvun puolivälissä. Mutta sankarimme selvisi niistä ajoista. Todellinen loppu koitti, kun sitä vähiten osattiin odottaa” sanoo Paulin veli Pentti Mustajärvi. Pauli itsekin on kuvaillut pahimpia aikoja omaksi ”Pimeäksi Keskiajaksi”. Keikkamyyjä Kari Pössi nostaa esiin myös aiheen vaikutuksen työpiirissä, mutta yhtä lailla kaikkien sanoissa nousee myös esiin, että Pauli oli niin paljon muutakin kuin julkinen kuvansa alkoholin kanssa. 

Puoliso Tiina kertoo Paulista kirjassa, että ”Paulissa viehätti hänen huomaavaisuutensa, sellainen vanhan liiton herrasmiesmäisyys. Hän oli siviilissä kaikkea muuta kuin mitä hänen julkinen äijäimagonsa antoi olettaa. Pauli oli kohtelias, ujokin, erinomainen keskustelija ja, kuten varmasti moni tämänkin kirjan lukijoista on saanut omakohtaisesti todeta, huikea tarinankertoja. Hän oli lukenut paljon, ja hänellä oli laaja yleissivistys. Pauli seurasi intohimoisesti uutisia, tunsi maailman- ja sotahistorian läpikotaisin ja rakasti kirjallisuutta ja teatteria”. Nämä samantyyppiset tarinat nousivat monessa kohdassa esiin, että Pauli ja Pate olivat hyvin erilaisia hahmoja. Tiina lisää vielä aiheeseen sanomalla, että ”Paulin elämässä oli kuitenkin ylivertaisesti enemmän hyviä, elämäniloisia aikoja kuin viinanhöyryisiä hetkiä. Mies oli niin paljon enemmän kuin se kuva, mikä hänestä liian usein haluttiin julkisuudessa piirtää”. Paulilla oli sydämessään myös hyväntekeväisyys, joka olisi Tiinan mukaan voinut saada suurempaakin huomiota.

Erkanemiskaistalta hyvään fiilikseen

Suurta mielihyvää lukijana toi se, että kuinka helpottuneelta ja hyvinvoivalta Mustajärvi tuntui viime vuosina vaikuttavan, vaikka siitäkin kirjassa on risteäviä mielipiteitä. Kaikesta huolimatta hänen intonsa kertoessaan Raswaa Koneeseen Vol 2. -yhtyeen tapaamisista, treeneistä ja keikoista on käsinkosketeltavaa ja siinä on riemu elää mukana. Samalla innolla hän eli käynnissä olevaa soolouraansa, sekä tulevia juhlakeikkoja ja sitä, että maailmassa oli rakkautta, sekä mieleisiä asioita niin yksityiselämän, kuin ammatillisenkin elämän puolella. Raswaa Koneeseen Vol 2. -yhtyeen Tampereen keikkoja hän kuvaili, että ”itse koin molempina iltoina sellaista laulamisen iloa ja esiintymisen paloa, jollaisia en muista kokeneeni toisaalla enää vuosiin. Samaa mielihyvää koin myöhemmin kesällä joka kerta noustessani soolobändini kanssa festarilavalle. Sisäisesti olin kuin uudelleensyntynyt, vaikka vuosimittarin viisari osoitti 69 ikävuotta.  Elämä oli kaikin puolin hyvää”. 

Puoliso Tiina täydensi tuota tunnetta sanoillaan ”väitän, että Paulin viimeiset vuodet olivat hänen aikuiselämänsä onnellisimmat. Hän piti itsestään hyvää huolta, lenkkeili aamuisin, sauvakäveli lähimpien ystäviensä ja tyttärensä Jenninkin kanssa viikoittain, kävi säännöllisesti uimassa ja treenasi kuntosalilla oman personal trainerin opastuksella. Pauli kävi säännöllisesti kosmetologilla kasvo- ja jalkahoidossa. Fysioterapia, hieronta ja voice massage kuuluivat niin ikään rutiineihin”. Samaa kertoi monessa mukana ollut Vesa Kontiainen sanoessaan viimeisestä kesästä, että ”kun Mustajärvet kaartoivat autolla pihaan ja Pauli astui ulos ratin takaa, hän oli yhtä hymyä. Aistin miehessä samanlaista intoa kuin Popedan alkuaikoina. Kun kättelimme, totesin Paulille, että enpä ole nähnyt sinua noin iloisena ja vapautuneena moneen vuoteen. Pauli vastasi, että on helppo hymyillä, kun kotiasiat ovat kunnossa ja elämä mallillaan”.

Tämän kaiken jälkeen oli hyvin raastavaa lukea Paulin viimeiset kirjoitukset sairaalan vuoteelta ja hänen ollessaan tietoisena siitä, että loppu on lähellä. Yhtä kylmäävää on lukea Tiinan loppusanoissa sekä julkisen sairaanhoidon tilasta, että median välinpitämättömyydestä ja raadollisuudesta toisten surua kohtaan. Muuten Tiinan loppusanat ovat vähän kuin alkusanat, että ei niitä liikuttumatta pysty lukemaan. Harvoin kirjaa joutuu lukemaan tavalla, että on välillä pidettävä taukoja, kun ei pysty kerralla jatkamaan ja menee hetkiä, että pystyy sisäistämään kaiken lukemansa.

”Jos joku pyytäisi minua kuvailemaan itseäni niin sanoisin, että olen ihan tavallinen suomalainen mies epätavallisessa ammatissa. Olen myös se onnekas nuori poika, jonka harrastuksesta tuli vuosien saatossa ammatti”, sanoi Pauli itse.

Kirjan myötä käy selville se tyhjyys, jonka Mustajärven poismeno jätti. Se tyhjyys on läheisten elämässä, tyhjyys on musiikkielämässä, tyhjyys on Tampereella, tyhjyys Mustajärven sukutilalla ja kirjan luettua itselleni jäi lukijanakin päällimmäisenä tunteena tyhjyys. Miksi näin, kun vielä olisi kaikkea edessä ja kirjan päätähti vaikutti olevan muuten elämässä hyvässä vireessä, oli paljon suunnitelmia ja elämän halua. ”Näiden rivien väleihin on vuodatettu yhden Mustajärven verran niin surun, ikävän, kuin onnellisten muistojen kyyneleitä”, kiteyttää Tiina Mustajärvi.

Surullisesta lopusta huolimatta kirja on ennen kaikkea kunnioitus sille sanoinkuvaamattomalle työlle, jonka Mustajärvi on tehnyt suomalaisen musiikkielämän parissa, sekä hänen elämälleen, josta ei käänteitä puuttunut. Sydäntä lämmittävää oli myös havaita, kuinka hän viimeisinä vuosinaan löysi muun muassa rakkauden myötä elämässään rauhaa ja seesteisyyttä, mutta jälleen myös esiintymisen riemun.

Päivi ”Capri” Selo toteaa kirjassa, että ”toivoisin Paulia muistettavan hänen suuresta sydämestään, yhteydestään ihmisiin, nöyryydestään, hänen suureksi tekemistään lauluista, sanoittamistaan teksteistä, väkevistä tarinoista. Toivoisin, että Pauli muistettaisiin oikeista, todellisista asioista. Että Pauli muistettaisiin Paulina”. ”Testamenttini” on oiva, avoin ja rehellinen teos muistuttamaan, siitä millainen oli Pauli ”Pate” Mustajärvi.

Lainaukset, sekä kuvat kirjasta Tina Finn – Pate Mustajärvi: Testamenttini