Maailma oli hullu kolmekymmentä vuotta sitten ja maailma on hullu edelleen – Scorpionsin ajaton ”Crazy World” juhlii pyöreitä vuosia

Vuonna 1988 julkaistu Scorpionsin ”Savage Amusement” sisälsi hyviä biisejä, mutta jotenkin yhtye soi kaavamaisesti ja tutun turvallisen oloisesti hieman ilottomana vailla minkäänlaista riskejä. Tämän yhtye myönsi itsekin myöhemmin, ja syyllinen siihen oli yhtyeen mielestä jäsenten ulkopuolinen taho. Tuottaja Dieter Dierksin johdolla tehty ”Savage Amusement” oli kahdeksas yhteistyö bändin ja tuottajan kanssa, ja Dierksistä puhuttiin jo yhtyeen kuudentena jäsenenä. ”Savage Amusementin” teon aikana heidän välinsä kuitenkin kiristyivät yhtyeen ollessa sitä mieltä, että Dierks oli ottanut liikaa valtaa itselleen, ja näin ollen heidän yhteistyönsä oli tullut tiensä päähän. Haastatteluissa käytti niinkin voimakasta termiä Dierkisistä kuin diktaattori ja syytti tätä halusta tulla uudeksi Mutt Langeksi tuottamalla steriilejä levyjä. Ero ei tapahtunut lämpimissä väleissä, ja samassa tohinassa yhtye sanoi hyvästit myös silloiselle levy-yhtiölle.

”Savage Amusementin” ja vuonna 1990 ilmestyneen ”Crazy World”-levyn välillä tapahtui kaikenlaista. Yhtye oli noussut Neuvostoliitossa suureen suosioon ja vieraillut maassa aina valtionjohdon vastaanottoa myöden; tähän saattoi vaikuttaa se, että suuren poliittisen vaikuttajan Mihail Gorbatsovin poika oli kuulemma Scorpions-fani. Yhtye vieraili myös vuonna 1989 Moskovassa suuressa Moscow Music Peace Festival -tapahtumass,a ja tuon yhden päivän festivaalin innoittamana yhtye kirjoitti kappaleen, joka tuli määrittämään sen uraa, niin hyvässä kuin pahassa. Neuvostoliitto oli matkalla kohti hajoamistaan, ja Berliinin muuri murtui lopulta vuonna 1989. Roger Watersin järjestämässä ”The Wall” -konsertissa vieraana soitti myös Scorpions.

Dierksin jäätyä taakse yhtye alkoi äänittää yhdettätoista albumiaan tuottaja Keith Olsenin johdolla sekä Los Angelesissa että Hollannissa Wisseloordin studiolla. Los Angelesissa yhtye äänitti pohjat ja siirtyi sen jälkeen viimeistelemään albumin Hollantiin. LA oli yhtyeen mielestä mukava tietyn aikaa, mutta kaupungin pinnallisuus ei ollut saksalaisten mieleen.

Ennen levytystä yhtye oli demottanut neljäkymmentä kappaletta. Osa yhtyeestä oli lentänyt Kanadaan tekemään biisejä Jim Vallancen kanssa Bruce Fairbairnin ehdotuksesta. Jälkimmäisestä piti tulla levyn tuottaja, mutta Aerosmithin ”Pump” oli vienyt voimia, ja hän halusi pitää lomaa, mutta hänen lomansa jälkeen häntä odotti työskentely tekeillä olevan AC/DC:n levyn parissa. Yhtye oli innoissaan löytäessään luomisen vapautta, ja ryhmähenki oli niin hyvä, että jossain vaiheessa veljensä Michael Schenkerin kanssa biisien teosta haaveillut kitaristi Rudolf Schenker ei halunnutkaan sekoittaa ryhmän henkeä tuomalla häntä mukaan. Aikaisemmin Dierksin kanssa ollut sopimus oli estänyt nämä haaveet.

Alun perin levy oli tarkoitus julkaista ”Skin Deep” -nimisenä, ja siinä mentiin niin pitkälle, että levyn kansikin oli jo ehtinyt valmiiksi. Vielä kaksi kuukautta ennen julkaisua nimi oli muuttunut muotoon ”Restless Nights” levyllä olevan kappaleen mukaan. Liekö maailman epävarma tilanne Yhdysvaltojen johtaman Aavikkomyrsky-operaation myötä saanut yhtyeen muuttamaan lopulliseksi nimeksi ”Crazy World”. Sitähän maailma oli silloin, ja sitä se kolmekymmentä vuotta myöhemmin on edelleen.

Yhtyeen innokkaan, vapautuneen, spontaanin ja rosoisemman olemuksen aistii jo avauskappaleen ”Tease Me, Please Me” alkuriffistä sekä kitaristi Matthias Jabsin riffin päälle soittamasta soolo-osuudesta. Yhtye rokkaa aivan eri tavalla kuin edellisellä levyllä, ja kappale ei sinänsä mikään kuolematon klassikko ole, mutta huoleton rokkibiisi kuitenkin, eikä sellaisia ole koskaan liikaa. Kertosäe on kaikessa yksinkertaisuudessaan tarttuva, ja teksti kertoo kaikesta maailmassa olevasta mukavasta suhteellisen pinnallisella tavalla. Pätkät ”I’ve been around the world / I’ve known a lot of girls / Livin’ and lovin’ / It’s hard to keep them all in line”, ”Speed the world around / the boys are back in town / Reelin’ and rockin’ / We’re rollin’ it win or lose” ja ”The girls are dressed to kill / Lookin’ for thrill / Slidin’ and glidin’ / Sometimes they make it hard to choose” kertonevat oleellisimman osan kappaleen syvimmästä sanomasta. Biisi oli levyn ensimmäisenä julkaistu single.

Toisena raitana oleva ”Don’t Believe Her” on alkuriffistään lähtien pelkkää hunajaa. Keskitempoinen kappale sisältää kaikki klassisen Scorpions-klassikon ainekset: hieno riffi, hyvä laulumelodia ja kaiken kruunaa mitä tarttuvin kertosäe. Biisi on yksi Vallancen kanssa tehdyn yhteistyön helmistä. Petollisesta naisesta kertova kappale on yksi omista suosikeistani tältä levyltä, ja se julkaistiin myös singlenä.

”To Be With You In Heaven” on Meine/Schenker-käsialaa, enkä kyllä keksi mitään pahaa sanottavaa tästäkään biisistä, vaikka tyyliltään se onkin hieman muusta levystä poikkeava. Rumpali Herman Rarebellin rumpukuviolla alkava kappale saa heti lihaa päälleen jälleen kerran mitä loistavimmalla kitarakuviolla. Säkeistöjen aikana rytmitys on omintakeinen, ja kertosäe sekä mainio c-osa antavat siivet kaiken pahankin voittavasta rakkaudesta kertovalle biisille. Biisissä on sikäli jännä ajatus, että mitä kaikkea ihminen on valmis kärsimään ja mihin kaikkeen ihan on valmis rakkauden eteen. Miksi aina on mentävä helvetin läpi päästääkseen taivaaseen? Asia, jota on itsekin joutunut elämässään monesti pohtimaan.

Kuten alussa mainitsin, Moskovassa pidetyn festivaalin myötä syntyi kappale, joka määrittelee yhtyettä hyvässä ja pahassa. Moskovasta saatujen kokemusten perusteella vokalisti Klaus Meine teki kappaleen ”Wind Of Change”, joka arvioidun neljäntoista miljoonan kappaleen myynnillä on yksi maailman myydyimpiä sinkkuja. Monelle kappale tuntuu olevan YönRakkaus on lumivalkoinen” -kappaleen kaltainen iki-inhokki, jota täytyy mollata jokaisessa käänteessä. Kyllä minä sen ymmärrän, että varsinkin kappaleen ylitehokkaalla soitolla kappale kulutetaan loppuun, mutta ainahan Scorpions on tehnyt balladeja, ja oikeastaan bändihän on varsin tunnettu niistä.

Minusta kappale on varsin hieno, ja uskoisin monelle syntyvän mielikuva tuosta ajasta, kun kappale julkaistiin. Minulle se tietysti oli herkkää aikaa ihastumisten suhteen, ja muistaisin kappaleen tahdissa muutamankin kerran hitaat pyörähtäneen tanssilattialla, vaikka kova hevimies olinkin. Tarttuva vihellysmelodia takaa sen, että biisi on heti tunnistettavissa, vaikka yhtyeen amerikkalainen levy-yhtiö olisi halunnut vihellyksen poistettavaksi kappaleesta. Kappaleesta on tehty myös venäjänkielinen versio, ja hurjan myynnin ansiosta yhtye luovutti myös Gorbatsoville singlen kultalevyn. Biisi käsittelee juuri niitä muutoksen tuulia, joita oli muutaman vuoden aikana maailmalla tapahtunut, ja toivoa, jota glasnost ja kylmän sodan loppuminen oli tuonut. Keväällä 2020 nousi kohu, kun toimittaja Patrick Radden Keefe puhui podcastissaan, että kappale olisi itse asiassa USA:n tiedustelupalvelun kirjoittama ja vain laitettu Meinen nimiin, mutta todisteita toimittaja ei tähän löytänyt. Yhtye piti ajatusta kiehtovana mutta vääränä. Kappaleessa Schenker soittaa muuten samaa akustista kitaraa, jota Joe Walsh on käyttänyt ”Hotel California” -levyllä.

A-puolen päättää ”Restless Nights”, jonka piti olla levyn nimikappale. Täytyy myöntää, että en ihan ymmärrä, että miksi juuri tämä kappale olisi nostettu niin vahvasti esiin. ”Crazy World” on lähes tunnin mittainen levy, ja tämä kappale olisi ollut se, josta minä olisin aloittanut levyn tiivistämisen. Ei kappale mikään jämä ole, mutta kaikessa raskassoutuisuudessaan minun korviini täytemateriaalin kuuloista ilman varsinaista koukkua.

B-puolella bändi soi heti vallattomammin, ja nopea kaksikko ”Lust Or Love” ja ”Kicks After Six” ovat rivakoita ja hilpeitä vetoja. Ensin mainittu on omia suosikkejani levyltä tarttuvalla introlla ja säkeistöillä, joissa Meinen laulumelodia ja -tyyli saavat itsenikin tuntemaan jollain tavalla viehättäväksi. Ikään kuin jos laulan viekoitellen hienon kertosäkeen jollekulle, niin toinen automaattisesti ihastuisi aivan kuten elokuvissa. Se on ehdottomasti upean biisin merkki, jos se saa kuuntelijankin tuntemaan itsensä paremmaksi kuin onkaan. Tässä tapauksessa kappale ainakin onnistuu myymään minulle unelmia itsestäni. Rokkaava ”Kicks After Six” taitaa antaa ensimmäiset sävellyskrediitit basisti Francis Buchholzille. Kulkeva rokki kertoo, kuinka normaalia arkea elävät naiset saavatkin kicksinsä vasta kuuden jälkeen. Kappaleessa ei sinällään ole mitään erikoista, mutta tarttuvan kertosäkeen myötä kappale on hieman samassa kastissa ”Tease Me Please Men” kanssa. Onpa vain sellainen huoleton hyväntuulen rokki.

”Hit Between The Eyes” on myös rokkaava kappale, mutta ei edellisten kanssa samalla tavalla huoleton. Nyt ollaan varjoisemmilla kujilla, jossa on hyvä olla laukaisuvalmis 45 taskussa. Rumpali Herman Rarebell vitsailikin Suomen-keikan yhteydessä järjestetyssä lehdistötilaisuudessa, että kappale voisi hyvin olla omistettu Saddam Husseinille, joka oli julistanut muun muassa pyhän sodan amerikkalaisia vastaan. Kitarat soivat synkempänä ja raskaampana molempien kitaristien repiessä kaiken kielistä irti. Scorpions taitaa biiseissään tarttuvuuden ja koukut, vaikka aihe olisi vakavampikin. Rarebell ei mielestäni rumpali ole kovinkaan monipuolinen mutta pitää kompin tanakkana ja soittaa biisien ehdoilla. ”Hit Between The Eyes” on oiva osoitus siitä, kuinka hän ei anna rummuille armoa vaan takoo voimalla kappaleen hengen mukaisesti.

”Money And Fame” on ainoa kappale levyllä, jonka sävellys on merkitty yksin Jabsin nimiin. Kitaroissa ei nyt ihan blues-henkeä ole, mutta ne soivat kuitenkin hieman eri tavalla muuhun levyyn verrattuna. Biisin raskaudessa on vähän samaa henkeä ”Restless Nightsin” kanssa, mutta ”Money And Fame” onnistuu kuitenkin välttämään saman monotonisuuden, johon ansaan ”Restless Nights” lankeaa. Biisin pelastaa kertosäe, joka nostaa sen päätä suosta ylös päähän soimaan jäävällä melodialla. Kaikesta huolimatta olisin vakavasti miettinyt, että olisiko siellä neljänkymmenen laulun joukosta löytynyt vielä joku toinen tilalle. Deluxe editionissa kappalejärjestys on muuten jostain syystä vaihtunut tämän ja edellisen kappaleen kanssa.

Nimikappale ”Crazy World” on yksinkertaisen mutta vahvan riffin kanssa heti iskevä, ja kertosäe on sijoitettu heti biisin alkuun. Meine päästelee laulajana itseään säästämättä, ja taustalla kitarat jauhavat tehokkaasti riffiä maustaen soittoa kaikenlaisilla pikkujipoilla. Huolimatta siitä, että biisi päästelee täysin voimin, niin siinä on jännä hiipivä tunnelma. Kappale oli ajankohtainen silloin ja täysin relevantti tänä päivänäkin. Biisin sisällä oleva kuorokohta voisi olla maapallon oma slogan. Bändi on valitettavasti onnistunut tekemään biisin, joka ei aiheena ole vanhentunut lainkaan.

Levyn päättävä ”Send Me An Angel” on perinteisen klassinen Scorpions-balladi, jossa on kaunis melodia, ja Meine laulaa herkällä tatsilla. Kitarasoolot ja -melodiat ovat juuri niin riipaisevia kuin koskettavassa kappaleessa täytyy olla mutta soivat myös kappaleen tunteellisuutta korostaen. Biisi on vakavasti otettava kilpailija ”Still Loving Youn” rinnalle discojen viimeisenä hitaana. Läpi ikuisuuksien kestävään tunteiden vuodatukseen on hyvä lopettaa levy, joka antoi bändille aivan uutta elämää.

”Crazy World” on vahva kokonaisuus, ja useammat bändin jäsenetkin sijoittavat sen top kolmeen omassa tuotannossa. Albumin ansiosta yhtye pelastui suosta, johon moni hard rock -aikalainen ajautui aikojen muuttuessa ja grungen tehdessä tuloaan. Sinänsä levyssä on kaksijakoinen tunnelma synkkyyden ja hauskanpidon välillä toivoa unohtamatta, mutta nuo tunnelmat eivät mitenkään syö toisiaan vaan enemmänkin tukevat toisiaan. Olsen saa tuottajana bändiltä varauksettomat kehut siitä, kuinka hän antoi biiseille tilaa hengittää ja oli varsinkin Meinen tukena lauluosuuksissa pehmentämässä hänen aksenttiaan.

Levy oli huikea menestys ympäri maailman ja on esimerkiksi Yhdysvalloissa yhtyeen toiseksi myydyin ”Love At The First Sting” -levyn jälkeen. Albumi jäi myös yhtyeen menestyneimmän kokoonpanon viimeiseksi, sillä saksalaisen verottajan kanssa ongelmiin joutuneen yhtyeen bisnespuolesta vastannut basisti Francis Buchholz otti hatkat epäselvissä olosuhteissa.

Levyn kannen symboliikkaa ei täysin ymmärrä, mutta ehkä se on kuvaus oven avaamisesta parempaan tulevaisuuteen. Harmaa väripohja oli sikäli oiva valinta, että sen ansiosta se identifioituu hyvin tunnistettavaksi vaikkapa levylaareja plaratessa.

Itselleni levy on tietyn nuoruuden ajan soundtrack ja vie välittömästi muistot vahvasti siihen aikaan. Sen lisäksi levy pärjää vallan mainiosti tänä päivänä ilman nostalgian tuomia pisteitä, joten kyseessä on ehta klassikko.

Kommentoi julkaisua