Maailman kovin maalaisfestari Karjurock täytti kymmenen vuotta
Maailman kovimman maalaisfestarin titteliä kantava Karjurock sai puhaltaa kakustaan ensimmäisen kaksinumeroisen kynttilän. Uudenkaupungin Lokalahdella järjestettävät kekkerit ovat vuosien saatossa nousseet kylätapahtumasta isommaksi festivaaliksi. Juhlavuonna festivaalille oli kasattu ohjelmisto, jossa oli varmasti jokaiselle jotakin. Voin olla väärässä, mutta ei liene kovin montaa festaria, jossa Jari Sillanpää ja Sparzanza jakavat samana päivänä saman lavan. Raskaan rockin legendoja kuten W.A.S.P. , Helloween tai Uriah Heep ei edellisten vuosien tapaan nähty, mutta legendoja kuitenkin, ja tapahtuihan siellä kaikenlaista legendaarista.
Perjantai 15.7.
Juhlat oli aloitettu jo torstaina neljäntuhannen ihmisen kanssa mm. Hevisauruksen ja Anna Abreun voimin. Perjantaina paikalle saapuessani Klamydia veteli viimeisiä sointuja osuudestaan ja hyvältähän se kuulosti. Ilma sen sijaan oli melkoisen lohduton; vesisadetta mukavan tuulen kera. No, asiat ovat aina miten ne ottaa. Rockin riemuissa sateet ovat pikkutekijöitä.
Mainos päättyy
Teltassa sijainneen Rock Academy -lavan otti haltuun Borrelioosi, joka edusti Jyväskylän Rock Academya. Ilmeisesti soittojärjestys oli hieman vaihtunut, sillä aikataulun mukaan vuorossa olisi kuulunut olla samasta Academysta kotoisin oleva Justice Theory. Pääasia kuitenkin, että joku bändi oli lavalla. Borrelioosi edusti nuorta punkmaista energiaa, mutta punkin karsinaa oli laajennettu mm. metallisin elementein. Rytmiryhmän keskittyessä tiukan kompin ylläpitoon saivat kitaristi ja laulaja keskittyä verbaaliseen ilotulitukseen. Mikkitelineet lensivät, kun bändi paiskoi ”Ei Mikään Vitun Humppabändi” ja ”Pakokauhu” -tyyppisiä ralleja. Bändin meininki oli hyvällä tavalla kohkaamista. Hienoa, että nykyajan nuorista löytyy oikealla tavalla toteutettua kapinaa. Ihan heräsi kaipuu omaan nuoruuteen. ”Paskaa Joulua” ja hitin aineksia omannut ”Snägärin Kautta Himaan” vetivät tiukan paketin kasaan.
Päälavalla rokkasi seuraavaksi Pelle Miljoona OY. Sekoilijatähti Bam Margera kuulutti yhtyeen jollain tavoin lauteille. Margera on viettänyt aikaa Suomessa tehden yhteistyötä OY:ssa kitaraa soittavan Andy McCoyn kanssa. Luvassa on dokumenttia, musiikkia ja kaikenlaista muuta. Maailmalla mm. Michael Monroen kanssa seikkailevaa Sami Yaffaa lukuun ottamatta lavalla oli sama ryhmä kuin ”Moottoritie On Kuuma” -levyllä. Yaffan oli korvannut Pellen useissa kokoonpanoissa soittanut Jukka Melametsä.
”Mulla Menee Lujaa” läväytti keikan käyntiin ja seuraavana riipaistu ”Olen Kaunis” sai vahvistuksekseen Klamydian Vesku Jokisen tulkitsemaan kappaletta Pellen rinnalle. Riehakkaasti tulkinta tapahtuikin, ja biisin jälkeen Jokinen kehaisi Pelleä melkoisen tärkeäksi tekijäksi. ”Sydän sanoi Andy”, tuumasi Tumppi Varonen, kun Andy meinasi vähän oikoa biisilistaa. Herra McCoy oli muuten hyvässä vedossa. Hän otti paljon vapauksia kitarasovituksiin, mutta kartalla hän pysyi koko ajan ja biisit saivat niiden vapauksien myötä paljon uutta väriä.
Maestrolla on ollut monen nimisiä kokoonpanoja ja turhan tarkasti ei nytkään pysytty OY:n rajoissa. Yleisölle tällä ei varmasti ollut merkitystä, sillä he saivat monia hittejä mm. 1980-kokoonpanon ajoilta. Henkilökohtaisesti toivoisin, että Pelle ottaisi ohjemistoon myös itselleni tärkeiden OY-levyjen ”Matkalla Tuntemattomaan” ja ”Radio Kebab” materiaalia.
Välillä Pelle ja Tumppi vaihtoivat rooleja Tumpin laulaessa mm. ”Älä Äiti Itke” ja Hair-musikaalista tutun käännöslainan ”Lanka Palaa”. Yleisölle odotetuin ja tunnetuin biisi Tumpin repertuaarista taisi olla ”Tahdon Rakastella Sinua”, jonka aikana moni pari näkyi tiukentavan otetta toisistaan. Tervehenkisen oloinen ikinuori Pelle paheksui välillä Andyn ja Melametsän pitämää röökitaukoa. ”Juokse Villi Lapsi” -biisin hän omisti Nizzassa tapahtuneen iskun uhreille. Varsinaisen setin bändi päätti ”Moottoritie On Kuuma” -biisiin ja vaikka yleisöä ei voikaan kuvailla sanoilla ”vanhat punkkarit”, niin kovasti tuntuivat Pellen vanhat biisit olevan tuttuja ja mieluisia yleisölle. Encoressa Tumppi antoi vielä politiikankatsauksen haistattamalla kansanedustaja Juhana Vartiaiselle paskat ja soittamalla vanhan Problems?-hitin ”Ei Tää Lama Päähän Käy”. Pelle Miljoona OY oli kokonaisuudessaan oikein viihdyttävä paketti.
Sateen vihmoessa festivaalia oli hyvä pistäytyä anniskelualueen puolella tarkkailemassa Academy-lavan seuraavaa laulu- ja soitinyhtyettä. Vuorossa oli minulle tuntematon Night Nurse, mutta kiitos sateelle, että kävelin telttaan. Night Nursella oli niin hyvä meininki, että olin vallan myyty. En ole heidän edustamansa tyylin kanssa kovinkaan hyvä tuttu, enkä oikeastaan tiedä, miksi heidän musiikkia pitäisi kutsua. Niinpä kehitin oman termin: outlaw rock’n billy. Bändissä oli pystybassoa ja näyttävää tyyliä. Musiikki rokkasi villiintyneen hirvilauman lailla ja coverina soitettu Dead Kennedys -klassikko ”Too Drunk To Fuck” ei bändin pisteitä ainakaan laskenut. Erittäin miellyttävä tutustuminen.
Päälavalla soitti Yö, joka kuuluu Suomessa megabändien sarjaan. Vahvasta punk-taustastaan huolimatta bändi tuntuu olevan lähes kaikkien fiksujen musadiggareiden inhokki. Suuri kansa tuntui festivaalilla silti bändistä diggaavan ja se kai on tärkeintä. Keikan puhutuimmaksi hetkeksi nousi Andy McCoyn Olli Lindholmille osoittama antidiggailun muoto. Andy kävi salakavalasti toisena soitetun ”Likaiset Legendat” -biisin aikana kippaamassa tölkillisen olutta yllätetyn Ollin päälle. Ammattimiehenä Olli jatkoi alkuhämmästyksestä selvittyään hommia ja kepposestaan riemastunut Andy saatettiin lavalta muille maille. Yö aloitti keikan ”Vie Mut Minne Vaan” -biisillä aivan kuin usein 90-luvullakin ja keikan alku oli omistettu vanhemmille biiseille, kuten ”Niin Paljon Me Teihin Luotettiin” ja ”Ihmisen Poika”. Niiden myötä mietimme keikkaa seuraamassa olleen kollegan kanssa, että kaipa Yö edustaa noilla biiseillä jo sellaista suomalaista classic rock -osastoa ja että pienellä sovituksilla biiseistä saisi suomalaista stadion hard rockia. Ulkoisesti basisti Jay Lewis kävisi nyt jo hard rock -bändin jäsenestä ja hänellä tietysti taustaa onkin raskaamman musiikin puolella. Uuden levyn ”Puolet Taivaasta, Puolet Helvetistä” biisejäkin bändi soitti ja ne kelpasivat yleisölle ihan yhtä hyvin kuin ikääntyneemmätkin kappaleet.
Mainos päättyy
Yön keikan aikana ja sen jälkeen alkoivat kansan nauttimat lämmikkeet sekä vitutus sateen ja kylmyyden johdosta näkyä. Potentiaalista rähinää oli joka puolella, mutta ansiokkaasti järjestysmiehet nämä ongelmat kitkivät pois. Leppoisa fiilinki oli kuitenkin hetken aikaa katkolla. Aluekin toi mieleen lohduttomuudessaan 1980-luvun festarinäkymän, kun vettä satoi ja mutaa oli joka puolella, ihmisiä siinä velloen. Mitäpä silti pienistä motkottamaan, samanlaista se on ollut edelleen mm. Wackenissa ja muuallakin maailmassa. Oikea asenne selättää nämäkin pikkuongelmat.
Teltassa rymisteli Turku Rock Academyn edustaja Viper Arms. Komeasti soi Flying V ja bändi rokkasi oikein napakasti. Biiseissä oli hitin aineksia ja bändin omasta materiaalista jäi mieleen varsinkin ”Lucky Seven” -hurjastelu. Bändi on kuulemma ensimmäistä levyään tekemässä, ja sen ilmestyttyä varmaan materiaalikin käy paremmin tutuksi. Coverina soitettu Samantha Foxin ”Touch Me” rokimpana versiona sytytti myös yhden idealampun ensi vuoden esiintyjätoiveille.
Päälavan valloitti Walesista kotoisin oleva Bonnie Tyler. Myönnettäköön, että olin hieman ihmeissäni hänen buukkaamisestaan Karjurockiin ja muutenkin hyvin skeptinen hänen esiintymisensä suhteen. Nyt ymmärrän hänen läsnäolonsa, enkä ole enää lainkaan skeptinen. Yllättynyt sen sijaan olen monestakin asiasta – positiivisesti onneksi. Tylerilla oli pelisilmää illan sääukon suhteen ja hän aloitti CCR-lainalla ”Have You Ever Seen The Rain”. Aivan tajuttomalla raspilla hapsutakissaan vetänyt 65-vuotias Tyler oli selkeästi lavan stara. Hänellä oli taustalla hyvä bändi, joka oli sopivan persoonaton antaakseen tähdelle tilaa. Persoonaton ei tässä tapauksessa tarkoita millään tavoin huonoa.
Tunnin keikka oli hittiä hitin perään ja yksi yllätys minulle oli se, kuinka paljon porukkaa Tyler veti katsomaan keikkaa ja kuinka paljon yleisö eli hänen esityksessään mukana. Alun biisit ”Flat On The Floor” ja Bee Gees -laina ”Somebody To Love” menivät yleisöllä hieman vielä tunnustellessa, mutta niitä seurannut ”It’s A Heartache” sulatti palelevan kansan. Ennen ”Total Eclipse Of The Heartia” Bonnie kutsui biisin kirjoittanutta ja tuottanutta Jim Steinmania neroksi ja epäili, että myös Meat Loafin suurimmat hitit kirjoittanut mies saattoi olla itse Meat Loaf. Samaiselta levyltä hän soitti nimikappaleen ”Faster Than The Speed Of Light” ja kertoi kyseisen levyn olleen listaykkönen niin Briteissä kuin USA:ssakin, syrjäyttäen ykköspaikalta Pink Floydin ”The Wall” -levyn.
Mainos päättyy
Hyvällä tuulella olleelle Tylerille kaikki oli ”fabulous” ja hän esitteli mukanaan olleen ryhmän aina manageria ja aviomiestä myöden. Tyler kertoi nuoruudestaan ja haaveistaan tulla laulajaksi. Hän oli kuulemma huoneessaan aina laulanut Tina Turneria ja näytteeksi hän vetäisi biisin ”River Deep Mountain High”, jonka on coveroinut myös mm. kotoinen Zero Nine. Ennen toista Turnerin tunnetuksi tekemää biisiä ”The Best” Tyler kertoi, että hän levytti biisin pari vuotta ennen Tinaa, mutta hänelle siitä ei hittiä tullut. Nyt hän soitti biisin kuten se alun perin kuulemma meni.
Loppuun hän veti tunteella Janis Joplinia ja kertoi lähtevänsä lavalta vasta, kun on löytänyt sankarinsa. Näillä sanoilla keikka päätettiin alun perin Footloose-leffan soundtrackille tehtyyn ”Holding Out For A Hero” –hittiin. Harmi, että usein soitettu ja mm. Kissin tekemä ”Hide Your Heart” jäi tällä kertaa väliin. Tylerin keikan yksi merkittävä puoli oli se, että juttu toimii varmasti melkein missä vain, niin Karjurockissa kuin vaikka Sweden Rockissakin.
Kylmyys ajoi minut yön selkään ja valitettavasti Francine jäi tsekkaamatta. Illan positiivisin yllätys oli ehdottomasti Bonnie Tyler, josta jäi erittäin hyvät fiilikset. Surkeassa ilmassakin oli jotain perverssiä viehätystä, kun tiesi pääsevänsä nukkumaan lämpimään kuivissa vaatteissa. Kaiken kaikkiaan onnistunut ilta.
Lauantai 16.7.
Lauantaina oli auringon myötä jo lämpimämpi ilma ja sen huomasi myös ihmisistä. Tuntui, että kaikki olivat paremmalla fiiliksellä liikkeellä. Päivällä oli tarjolla Jari Sillanpäätä, Neljänsuoraa ja Roope Salmista Koirineen. He laittoivat varmasti hienot show’t pystyyn, mutta minä tähtäsin päivän raskaampaan tarjontaan.
Vähän myöhästyin turkulaisen Kilpi-yhtyeen aloituksesta, kun olin pienellä metsätiellä jumissa Kaija Koon keikkabussin takana. Onneksi en kuitenkaan montaa biisiä menettänyt ja pääsin vielä hyvin keikan juoneen mukaan. Edellisestä näkemästäni Kilpi-keikasta on kulunut jo hyvä tovi, joten oli pätevä aika saattaa sekin asia ajan tasalle. Kuusi kokopitkää julkaisseella yhtyeellä riittääkin jo materiaalia settiin valittavaksi. Yleisökin näkyi nauttivan setistä sekä tuntevan ja ottavan avoimesti kappaleita vastaan koko uran ajalta. Bändin keulamiehenä toimiva Taage on maamme ykkösvokalisteja ja esimerkiksi ”Kaaoksen Kuningas” -rallissa falsetit lähtivät vaivattomasti. Rytmiryhmä piti homman tanakkana ja hieman olin kateellinen rumpali-Katteluksen vaivatonta soittoa katsellessani. Kapulat pyörivät ja homma svengaa. Kitaraosastolta lähtivät lentävästi niin soolot kuin hidastempoiset saksariffitkin (Taagen määritelmä). Välillä mentiin ”way back” ensimmäisen levyn pariin ”Samaan Aikaan Toisaalla” -biisillä ja seuraavassa hetkessä soitettiin ”pois kuleksimasta” viimeisimmän levyn nimibiisi ”Juggernautti”. Viimeisenä soitettu ”Sielut Iskee Tulta” sisältää vaarallisen ”kohta taivas repeää” -profetian, mutta onneksi se ei enää lauantaina käynyt toteen. Erittäin hyvillä soundeilla soitettu keikka toimi kyllä.
Olen ehtinyt jo kertaalleen tälle kesälle nähdä Stratovariuksen keikan ja lähdin leikkiin mukaan vähän ”onhan tämä jo nähty” -asenteella. Eihän keikka kovin paljoa yllätyksellisiä momentteja tarjonnut, mutta olipa vain pirteän oloinen ja pirun hyvä keikka. Ennen show’ta lavan edustalla odotteli jo vannoutuneen oloinen fanijoukko, mutta onneksi yleisöä riitti keikan alettua huomattavasti enemmänkin. Kyllähän bändillä sellainen määrä on täsmäiskuja, että suurimman osan biiseistä yleisö tunsi jo tarttuvista ensimelodioista. Verrattuna kesäkuun lopulla Iron Maidenin kanssa Hämeenlinnassa soitettuun keikkaan biisilista oli saanut lisää variaatiota ja erityisellä ilolla otin vastaan vuoden 1995 albumin ”Fourth Dimensionin” avauskappaleen ”Against The Wind”. Eipä ollut huono toinenkaan lisäys, sillä uusimmalta ”Eternal”-levyltä löytyvä basisti Porran sävellys ”Lost Without A Trace” on hieno biisi.
Vokalisti Kotipelto otti hyvin yleisön haltuun ja osasi nuoleskella yleisöä juuri sopivan siirappisesti olematta korni tai myötähävettävä. Maailmalla tuo tietysti kuuluu luonnollisesti hommaan, mutta näin jurona jököttäjänä siihen ei ole aina helppo samaistua. Vikahan ei siis ole bändin, ja komeasti yleisö oli juonessa mukana. Bändiä tuntemattomillekin hän selitti yhtyeen soittavan niin sanottua power metallia. Minä en juurikaan laulutekniikoista tms. ymmärrä, mutta tuntuu, kuin Kotipelto olisi kehittynyt livelaulajana Stratovariuksen vuosina.
Kotipelto esitteli kosketinsoittaja Jens Johanssonin tutuksi mieheksi vanhasta yhtyeestä nimeltä Rainbow. Johanssonin soolo johdatteli ”Black Diamondiin”, jonka aikana Porra myös hoiteli koskettimia basson ohella. Aivan kuin Spinal Tap -elokuvassa aikanaan; mitäpä kaksikätinen muusikko ei pystyisi hoitamaan. Sillä erotuksella tosin, että nyt hommat menivät varmasti ammattilaismeiningillä. Viimeisessä ”Hunting High & Low” -kappaleessa Kotipelto kannusti Karjurockin yleisöä huutamaan kovempaa kuin yleisö tulevilla keikoilla Laukaalla, Slovakiassa ja Espanjassa, missä kuulemma tunnetusti on kovaäänistä mylvintää. Kotipellon sanojen mukaan kahden kovan K:n välissä esiintynyt yhtye ei ole Kotipelto-yhtye ja siinä hän oli oikeassa. Stratovarius vaikuttaa olevan viiden tärkeän yksilön kiinteä kokonaisuus.
Teltassa ryskäsi Jailbreak esittäen heviklassikoita. Pitkän linjan muusikoiden show sai teltassa melkoiset bakkanaalit aikaan ja ”Fear Of The Darkin” aikana kuorolaulu oli niin äänekästä, että silmät kiinni pienellä mielikuvituksella olisi aivan hyvin voinut luulla olevansa Maidenin keikalla. Soitto kulki ja selvän miehen suukin alkoi napsata, kun vierestä seurasi muiden ilakointia mm. ”Wild Childin”, ”Burnin” ja ”You Shook Me All Night Longin” tahtiin. Takuuvarma tunnelman nostattaja.
Perinteinen ilotulitus nähtiin ennen kuin Kaija Koo veti päälavalle illan isoimman yleisön näyttävän shown’sa pariin. En ole häntä erityisemmin koskaan kuunnellut, mutta melkein kaikki biisit tunsin. Mieleen jäi erityisesti Kaijan takapuolen pyörittely yleisölle tatuointi-ideoita heitellen.
Teltassa soitti badass rock ’n’ rollia hävettävän pienelle yleisölle alkuperäinen AC/DC-vokalisti Dave Evans. Suomen kiertueen herran kanssa kiersi luonnollisesti Finnish Badasses. Joka maassa on kuulemma oman Badass-taustakokoonpano ja tulevan levyn herra aikoo äänittää Norjassa. Toista kertaa Suomessa esiintynyt Evans oli positiivinen yllätys. Miten voisi olla pitämättä machon kovanaaman oloisesta hepusta, joka vääntää mikkitelinettä lannetta vatkaten ja velmuilijan hymyä väläyttäen? Sen verran innostuin, että aion aloittaa samanlaisen lanteenvatkauskurssin. Hänen äänensä oli voimakas ja samanlaista voimaa henki myös hänen koko olemuksensa. Taustakokoonpano oli hyvä boogiejyrä ja Evansin omat kappaleet ”Sold My Soul To Rock ’n’ Roll” (myös kiertueen nimi) ja ”Reach For The Sky” eivät olleet mitään jämiä ollenkaan, vaan pätevää badass-jytää. Lyhyen keikan loppuun soitetut ”TNT”, ”Let There Be Rock” ja encorena ”Whole Lotta Rosie” taisivat olla ne odotetuimmat biisit ja hyvin ne toimivat kunnioituksena uransa ehtoopuolta viettävälle vanhalle työnantajalle. Toivottavasti bändin tulevat Suomen keikat vetävät enemmän yleisöä.
Myös päälavalla viimeisenä soittaneelle Sparzanzalle tilanne näytti huolestuttavalta. Tietenkään klo 02.00 yöllä ei ole erityisen otollinen soittoaika kenellekään, mutta Kaija Koon jälkeen oli tapahtunut kova yleisökato. Tästä bändikin oli ollut huolissaan, kun olivat nähneet ihmisten lähinnä lähtevän pois ”legendary ladyn” jälkeen. Kovasti he kiittivätkin paikallaolijoita ja pyysivät vielä opettamaan Kaija Koon nimen. Kyllähän he sen oppivat, mutta helpompi oli kuulemma kutsua häntä usein ruotsalaisten bändien suusta kuullulla ”hirvenkyrpä”-nimellä. Eihän se yleisömäärä lopulta mikään katastrofi ollut, vaan ihan hyvän sopan bändi ja yleisö saivat keitettyä.
Alussa Sparzanza oli etäisen oloinen ja Evansin kaltaisen miehen näkemisen jälkeen bändin uho tuntui lähinnä pikkupoikamaiselta. Hitaan syttymisen jälkeen kolmannessa biisissä ”Crone Of Bell” meno alkoi olemaan kohdillaan. Sen jälkeen laulaja Fredrik Weileby kajautti suomeksi kiitoksen ja kertoi kuinka Suomessa on aina hienoa olla, eikä tämä kerta tee poikkeusta. Suomalaisilla on kuulemma metallia sydämessä, vodkaa aivoissa ja he luonnollisesti ovat maailman paras metalliyleisö.
Puhdasta ja örinälaulua yhdistelevät biisit eivät olleet mitään maailman omaperäisimpiä, mutta kyllä ne jengin saivat joraamaan. Kertosäkeissä monet näkyivät laulavan mukana, vaikka sanoista ei ollut hajuakaan. Niin minullekin usein käy, kun tunnelma vie mukanaan. Basisti Johan Carlsson ja Weileby pitivät huolta siitä, että yleisö osallistui karkeloihin. Eniten biisejä taisi tulla ”Folie á Cing” -levyltä, josta soitettiin ainakin ”Crone Of Bell”, ”Alone With The Loaded Gun”, ”Mr. Fish” (”herra kalla” Weilebyn suusta), aikoinaan Suomessa radiosoittoakin saanut ”Follow Me” ja koko keikan päättänyt ”Temple Of The Red-Eyed Pigs”.
Perjantain ilmastonmuutosta lukuun ottamatta maailman mahtavimmat maalaisfestivaalit olivat jälleen mainiot kekkerit. Keskellä ei mitään -festivaaleilla on omat hienot puolensa ja tietynlainen maalaisuus on vain piristävä tekijä. Tarjolla oli musiikin lisäksi kaikkea aina surmanajosta benji-hyppyihin. Kuuluttajan mukaan ensi vuonna juhlat aikovat vain laajentua, joten mielenkiinnolla jään odottamaan. Nyt jo kävijöitä oli noin 15 000, joten toivottavasti se laajentuminen ei kuitenkaan tarkoita Karjurockin tutuksi tulleen identiteetin menettämistä. Edelleen koen sen äärimmäisen hienona piirteenä, että vierekkäin seisovat viimeisen päälle laitettu goottityttö sekä viimeisen päälle maajussi ja molemmat tulevat toimeen samoja bändejä katsellen. Kritiikkinä tulee ainoastaan mieleen, että näin selvästä päästä olleena tuntui, että jaksaako valvoa kolmeen tai puoli neljään aamulla bändejä katsellen. Tosin en jaksaisi varmasti humalassakaan, kun levottomat jalat veisivät eteenpäin. Academy-lavalla myös soittojärjestys tuntui muutaman kerran muuttuvan aikaisemmin ilmoitetusta ilman tarkempaa uutta infoa. Monien positiivisten yllätysten kautta ensi vuotta odottaen.
Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Teemu Kivekäs
