Maailmankirjat sekaisin – arviossa Neurosiksen yllätysjulkaisu ”An Undying Love for a Burning World”
Vuonna 1985 perustettu Yhdysvaltojen Kaliforniasta räimivä post-metal suuruus Neurosis on julkaissut kahdennentoista albuminsa. Uransa hardcoren ja crustin räkimisellä aloittanut yhtye on vuosien saatossa valunut aina vain mystisempään ja hitaasti palavampaan ilmaisuun. Swansista, King Crimsonista sekä Godspeed You! Black Emperorista tunnelmointiaan ammentanut yhtye loi latua uudelle suuntaukselle heviskenessä.
Vajaat 40 vuotta toiminnassa ollut yhtye tuli kuitenkin rytisten alas elokuussa 2022. Yhtyeen perustajajäsen Scott Kelly myönsi avoimesti omassa Facebook-postauksessaan olleensa väkivaltainen vaimoaan ja lapsiaan kohtaan. Yhtye julkaisi välittömästi oman päivityksensä asiasta ja kertoi erottaneensa Kellyn yhtyeestä jo 2019 kuultuaan käytöksestä ensimmäisen kerran. Neurosis oli hiipunut lähes pomminvarmasti ikuisiksi ajoiksi.
Mutta ei, keskellä päivää 20. maaliskuuta vilkaisen töiden lomassa puhelintani ja Instagram-postaus pamahtaa verkkokalvoille. Kuvassa on albumi, jonka kyljessä lukee Neurosis. Sydän pompaa kurkkuun. Postauksessa lukee ”Me olemme Neurosis. Aaron Turner on uusi jäsenemme. Uusi albumimme ’An Undying Love for a Burning World’ on ulkona tänään. Voit kuunnella sen kokonaisuudessaan ja tilata täältä.” Perään yhtye ilmoittaa soittavansa ensi heinäkuun Fire in the Mountains -festivaaleilla ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Mitä helvettiä?
Ajoitus ei voisi olla parempi, sillä siitä ei ole kuin puolitoista kuukautta, kun julkaisin klassikkoarvostelun kyseisen post-metal suuruuden ikonisesta läpimurtoalbumista. Arvio käsitteli vuonna 1996 julkaistua ”Through Silver in Bloodia”, albumia, joka toimi merkittävänä kulmakivenä post-metalin synnyssä. Yhtye jatkoi kehittymistään ja innovoi levy levyn jälkeen tätä uutta metallin suuntausta aina vain kaukaisempiin paikkoihin. Tuotosten tasalaatuisuuden johdosta Neurosiksen kohdalla klassikkoarvosteluja voisi tehdä jokaisesta albumista.
Uusi jäsen yhtyeessä onkin koko yhtälön kerma. Koko maailma tuntuu epätodelliselta. Isiksessä, Sumacissa, Old Man Gloomissa ja kotimaisessa Pharaoh Overlordissakin vaikuttava tekijä on liittynyt bändiin, joka toimi aikoinaan tienviittana hänen omalla musiikkipolullaan. Yritän prosessoida koko ajatusta, ja mieleeni muistuu taannoinen Reddit-kommentti, jossa ilmaistiin, että Aaron Turnerin pitäisi vain liittyä Neurosikseen. Hörähdin kommentille. Kuinka täydellistä se olisikaan? Muutama viikko sitten näin saman kommentin pakon edessä lopettaneen Godfleshin suhteen, eli sormet ristissä sitä päivitystä odotellessa.
No, miltä se kuulostaa? Lyhyt vastaus on, että hyvältä. Albumilla on mystinen energia, tällä kertaa jopa ekstrovertti sellainen. Ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen käteen ei tuntunut jäävän mitään, ja sitä seuranneella vähän liikaakin. Kolmannella se alkoi kuulostaa Neurosikselta ja paniikkitila oli selätetty. Tälläkään kerralla yhtye ei toistellut itseään, vaan pyrki ilmaisemaan charmiaan uusin tavoin siinä onnistuen ja riepotti kuuntelijaa tuttuun tyyliin pitkin maisemareitin maita ja mantuja. Yhtyeen musiikki on niin tunnelatautunutta, että sen kohtaaminen on aina henkisesti todella intensiivinen kokemus.
Aaron Turnerilla on elämänsä paikka ja albumilla kuuluukin ilahduttavan paljon hänen itsensä pöytään tuomaa musiikkia. Kyse ei kuitenkaan ole mistään Neurosis-pastisseista, vaikka tavoitteena onkin säveltää uutta musiikkia omalle innoittajalle. Asiahan on tietenkin päinvastoin, sillä miehen tekeleissä kuten Isiksessä ja varsinkin Sumacissa on valtava Neurosiksen lyömä leima.
Levyn aloittaa pitkästä aikaa introkappale. Vuonna 2001 julkaistun ”A Sun That Never Sets” albumin psykedeelistä ”Erode”-introa mukaillen myös ”We Are Torn Wide Open” syöksyy väkisin ja säröillen kertomaan minkälaista teemaa on luvassa. Levy käsittelee varsin ajankohtaisia aiheita sosiaalisen syrjäytymisen ja kuudennen sukupuuttoaallon merkeissä.
Levy revähtää auki aivan tajuttomalla riffillä, joka myötäilee hyvin paljon yhtyeen vuoden 1999 ”Times of Grace” -albumia. Ennen kappaleen puoltaväliä ollaankin sitten jo hallusinoimassa syntetisaattorien ulvomassa maailmassa. Levyn alkupuoliskon äänivallista puskee läpi aivan järjetön sludgen löyhkä. Käsissämme lepää energisin Neurosis-julkaisu vuosikymmeniin. Tatsia haetaan mielestäni jopa ”Enemy of the Sun” -levyltä asti useaan otteeseen. Jälleen uudistunut yhtye maalailee ja runtelee tällä kertaa jopa aiempaa suoraviivaisemmin. Yltäkylläisen keveää melodisuutta painotetaan vastapainoksi runsain mitoin ja lätty elääkin post-metalille ominaista dikotomiaansa. Yhtyeen pitkäaikaisen jäsenen Noah Landisin vetämällä syntetisaattorisektorilla on myös löydetty aivan uudenlaisia soundeja. Yhtyeellä kuuluu olevan suorastaan freesi kerrontatapa.
Levyllä kuuluu aika-ajoin kaikuja yhtyeen koko historian ajalta ja tunnelma on välillä hyvinkin liikuttava. Ikään kuin yhtyeellä olisi ollut tarkoituksena silittää päätä ja lohduttaa kauan odotetun paluunsa yhteydessä. ”First Red Rays” -kappale muistuttaa kaikessa myrskyisyydessään ”Times of Grace” -albumia, mutta erityisesti ällistyttävää ”The Last You’ll Know” -kappaletta, joka on ehdottomasti Neurosiksen uran upeimpia hetkiä lähes 30 vuoden takaa. Myrskyisyys ja kuulijan tölviminen raskaasti keinuvan aallokon voimin on levyn ensimmäisen puoliskon ydin. Hitaisiin ja hartaisiin Pink Floyd -tyylisiin kappaleenosiin vajoaminen tapahtuu saumatta.
Levyn loppupuoliskolla horisontti hämärtyy ja tunnelma kevenee huomattavasti. Jopa hieman Kingston Wallin -omaisia piirteitä sisältävä ”Untethered” on mielestäni levyn ainoa heikko kohta. Levyn viimeinen kaksikko jatkaakin sitten taas albumin tasaisen timanttista linjaa. Pääsääntöisesti alati jyräävä ”In the Waiting Hour” johdattelee kuulijan maailmanlopun viimeiseen tulikokeeseen. Levyn päättävä ”Last Light” ajeleekin lopuksi jo pitkin pilvenreunaa vaimentuen palavaan horisonttiin. Levyn osuuksissa on otettu suuri harppaus Isiksen ja jopa Cult of Lunan tyylisiin pehmeisiin ulottuvuuksiin.
On kuitenkin vielä yksi ”elefantti huoneessa”. Toukokuun 7. päivä 2024 yhtyeen pitkäaikainen tuottajalegenda Steve Albini kuoli. Neurosiksen luomusta soundista vastannut nero on lyhyesti sanottuna aivan korvaamaton. Metallin ensimmäisestä sukupuuttoaallosta kasvaneen Neurosiksen orgaaniseen soundimaailmaan näppinsä pistänyt Albini halusi yhtyeen live-energian nauhalle niin tarkasti kuin mahdollista. Tällä kertaa tuottajan puikkoihin istutettu Scott Evans onnistuu tässä kuitenkin lähes yhtä hyvin.
Levyn loputtua mielessä pyörii, että nyt oli heviä Neurosista. ”An Undying Love for a Burning World” on yllättävän kaoottinen, mutta silti todella valoisa melodisesti. Yhtye on ylittänyt itsensä kaikin tavoin ja epäluulot on selätetty. Muutaman kuuntelukerran jälkeen tuomio on varma. Neurosis on tuottanut täyden kympin levyn epätäydelliseen maailmaan. Seitsemän vuoden epätietoisuuden syövereistä on palattu vahvempana kuin koskaan.