Maailmantähtiä ja kotimaan rock/metalli-ykkösnyrkki – Rock in the City Vantaa, 1/2

Tänä kesänä Rock in the City -festareita vietetään seitsemässä kaupungissa, joista ensimmäisinä olivat vuorossa Vantaa ja Kuopio 9.-11.6. suunnilleen samoilla esiintyjillä. Tässä raportissa ollaan Vantaan festareilla, jotka järjestettiin Tikkurila Festivaalinkin alueena toimivassa Hiekkaharjun urheilupuistossa.

Ensimmäisen festaripäivän täräytti käyntiin glam rock -glamouria tihkuva Kissa, joka on noussut kovaan huutoon viime vuonna julkaistun debyyttialbuminsa myötä. Kello kolme iltapäivällä pienemmän kakkoslavan edusta alkoi täyttyä bändin faneista ja muusta hieman hämmentyneenä seuranneesta festarikansasta. Ajo oli kovaa ja energisen rock n’ rollin pistävä maku purskahteli suussa etenkin nopeimpien biisien aikana. Häpeilemätöntä kimallusta ja tulista rock-energiaa, niillä lähti festarit hyvin käyntiin.

Päälavan taas korkkasi jo parikymmentä vuotta toiminnassa ollut rokkikukkokarnevaali Reckless Love. Pirteästi esiintyneelle yhtyeelle oli siunaantunut kellonaikaan nähden aika hyvänkokoinen yleisö ja varsinaisia fanejakin taisi olla paikalla melkoisesti. Kiiltokuvilta kuulostavaa radioystävällistä rockia kuultiin noin tunnin setti. Vaikka keikka oli sinänsä ihan kiva ja hyväntuulisuudessaan piristävä, omaan makuuni varsin mauton ja hajuton musiikki herätti yhtä paljon ajatuksia kuin kuiva pieru. Ne joille musiikki upposi, saivat tästä varmasti hienon kokemuksen.

Perjantain kovimmat meiningit oli juurikin tuolla pienemmällä lavalla oikeastaan koko päivän. Kotimaan undergorundista löytyy varsin kovaa menoa ja kaikenlaista hiihtäjää, kuten kakkoslavalla seuraavana esiintynyt Nyrkkitappelu osoitti. Homman nimi oli punk rock, joka kiihtyi sekunnissa nollasta sataan ja räjähti yleisön kasvoille. Ehkäpä Suomen sympaattisin punk-yhtye sai adrenaliinin virtaamaan ja ihmiset liikkeelle kuin kodinkoneliikkeen kevätalennuksissa.

Brother Firetriben aikuisrokki sopi lämpimään ja raikkaaseen kesäpäivään erittäin hyvin. Bändin kuuntelu oli itseltäni jäänyt ennestään todella vähälle, mutta sehän ei haitannut mitään kun suuret kertosäkeet, pehmeä soundi ja karismaattinen laulu ottivat omakseen. Tätä seuratessa saattoi kokea itsensä oman elämänsä Rocky Balboaksi kapuamassa kauppakassi kädessä ja take away -kahvi toisessa kotitalonsa rappusia ylös. Kevyt, mutta voimalla iskevä rokkituokio sai minut tuntemaan itseni mahtavaksi.

Punkin ja rapin likainen ristisiitos alkoi kaikua kakkoslavalta lähes välittömästi edellisen esiintyjän lopetettua. Hiljattain toisen albuminsa ilmoille saanut Negatiiviset Nuoret oli odotettu vieras ja vastaanotto sen mukainen. Lavan edustalla kävi jatkuvasti pieni myrsky, joka yltyi suuremmaksi ja suuremmaksi mitä pidemmälle keikka eteni. Bändi kaatoi vettä myllyyn reilulla saavilla potkiessaan yleisöä pähkinöiksi rajulla intensiteetillä. Oli kova meininki.

Seuraavaksi päälavan otti kovin ja jämäköin ottein haltuunsa todellinen heavy metalin uranuurtaja Accept, joka viettää ilmeiseti koko kesänsä Suomen festarilavoilla. Ja mikäs siinä jos tilausta on, ja Vantaalla ainakin oli. Omalla kohdallani edellisestä Accept-keikasta on sen verran aikaa, etten tunnistanut lavalta enää muita kuin itse pääpiru Wolf Hoffmanin kitaran varressa ja bändissä sen comebackista vuonna 2009 saakka laulaneen Mark Tornillon. Lisäksi lavalla oli basisti, rumpali ja kaksi kitaristia. Olen selkeästi missannut jotain, sillä en tiennyt Acceptin operoivan nykyään kolmella kitaristilla. Jos Hoffman tarvitsee apua vaikeimpien kappaleiden maaliin saattamisessa, niin se hänelle 62 vuoden iässä suotakoon. Varsin mallikkaasti hän kuitenkin vaikutti soittavan sen, mitä soitti.

En uskaltanut odottaa juuri mitään, mutta tämä teutonihevin katujyrähän paahtoi niin mallikkaasti, että kuvitteellisen niittivyön niitit sinkoilivat ympäriinsä. Keikka mentiin comebackin jälkeisten levyjen ja klassikkokaman välillä tasapainotellen. En tosin tiedä, saako ”Blood of the Nationsia” ja ”Stalingradia” kutsua jo klassikkolevyiksi, mutta ihan sama. ”Balls to the Walliin” verrattuna ne istuvat vielä potalla itkemässä. Suurimmat vilunväreet sain ”Pricess of the Dawnin” ja ”Metal Heartin” kaltaisten heavy metalin kivijalkojen raikuessa. Olipa hienoa kuulla vielä livenä näitä kappaleita, jotka ovat olleet perustana kaikelle metallimusiikille, ja vieläpä näin hyvin vedettynä. Uudemmatkaan biisit eivät jääneet sen huonommiksi. Esimerkiksi ”Shadow Soldiers” ja ”Teutonic Terror” eivät häviä mitään Acceptin klassikoille, eivät levyllä eikä livenä.

Yllättävänkin kova keikka, ei voi paljon muuta sanoa. Hoffamnin soolot olivat edelleen hienoa kuultavaa ja Tornillon laulu parhaimmillaan kuin jatkuvaa piiskan iskua. Kaikesta päätellen virtaa piisaa vielä ja kaikki toimii hienosti muutenkin. Jos Accept on vielä näkemättä, niin tämän kesän aikana siihen tarjoutuu vielä useita tilaisuuksia ja uskoisin, että myöhemminkin. Näillä näytöillä hevi soi vielä pitkään!

Ensimmäisen päivän pääesiintyjänä nähtiin hieman modernimpaa metalliosaamista edustava Bullet for My Valentine. Vaikka toki heilläkin on uraa takana jo päälle 20 vuotta, mutta tuo modernisuus onkin enemmän musiikissa kuin soittajien naamakertoimissa. En tiedä onko yhtyeen suurimman suosion ajat jo takana päin, mutta yleisöä oli paikalla melko vähänlaisesti verrattuna toisen festaripäivän päälavan esiintyjiin. Mutta se ei lannistanut menoa pätkääkään, vaan ilmoille tykiteltiin täysimittainen aggression lataama metallikeikka, joka laittoi renksupöksyjenkin puntit tutisemaan.

Oma musiikkimakuni ei juuri kohtaa Bullet for My Valentinen kanssa, mutta keikasta nautin kuitenkin. On vaikea olla arvostamatta tuollaista lavaenergiaa ja omistautumista oman musiikin esittämiseen, vaikka vähän pienemmänkin yleisön edessä. Tunnelma oli jopa vahvempi kuin millään päivän aikaisemmalla keikalla, missä auttoivat myös pimennyt ilta ja hieno valoshow. Oli hienoa nähdä ihmisten nauttivan keikasta ja eläytyvän täysillä. Tämä oli hyvä lopetus päivälle, joka sisälsi rockia ja metallia vähän joka sorttia.

Vantaan Rock in the City oli pääosin onnistunut keskikoon festivaali, jossa oli mukava olla ja nauttia musiikista. Ensimmäisen päivän lämpimimpinä hetkinä olisi tosin ollut mukava päästä varjoon, mutta sellainen ylellisyys oli varattu priority-lipun omistaville. Aivan kaikkia bändejä en valitettavasti kerennyt katsomaan, joten osa jäi raportoimatta. Yhden keikan jätin katsomatta ja raportoimatta punkstoo/metaltoo-vyyhdissä esiin nousseiden asioiden vuoksi. Festarit jatkuivat vielä seuraavana päivänä, jolloin esiintyivät mm. Alice Cooper, Peer Günt ja Lordi.

Kuvat: Sini Honkanen