”Mädännäisyyden lisensiaatit” – klassikkoarviossa Carcassin 30-vuotias ”Necroticism – Descanting The Insalubrious”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 30.10.2021

Patologisista aihepiireistä suloista sanomaa ryönäisen death metalinsa kylkiäisenä jo hamaalta 1980-luvulta ilmaisseen Carcassin läpimurtoalbumi täyttää pyöreitä. ”Necroticism – Descanting The Insalubrious” on kahdeksasta väkevästi rouhivasta kappaleesta koostuva albumi, jolle liverpoolilaistrio kasvoi nelikoksi ruotsalaiskitaristi Michael Amottin (ex-Carnage, myöh. Arch Enemy) liityttyä yhtyeen miesvahvuuteen alkuvuodesta 1991.

Kaupallinen yhteistyö

Battle Beastista Ulveriin ja VOLASTA Nightwishiin: Ilosaarirock tarjoaa paljon herkkua raskaamman musiikin ystäville →

Nelikko onnistui transformoimaan lääketieteellisen groteskin lyyrisen kuvastonsa värittämät, nopeat, raa’at ja purkauksenomaiset grindcore-pitoiset kappaleet pidempiin, teknisempiin, monisyisempiin ja mutkikkaampiin biiseihin. Amottin yhtyeeseen tulon myötä yhtye sisällytti hänen soittamanaan uutena elementtinä kappaleisiinsa myös kitarasooloja. Kirurgista täsmällisyyttä ilmaisussaan huokunut yhtye porasi riemukkaan häiriintynyttä musiikkiaan nyt myös aiempaa laadukkaamman albumituotannon läpi.

Ruumiin mätimisen yksityiskohtaista lääketieteellistä analysointia tarkoittava otsikko ei jättänyt ketään kylmäksi, vaan oli omiaan herättämään joko suunnatonta pahennusta tai hilpeyttä kansan syvissä riveissä, henkilöstä riippuen. Kappaleiden kantavana lyyrisenä teemana oli ihmisruumiin mitä mielikuvituksellisemmat ja taloudellisemmat hyödyntämis- ja hävittämiskeinot.

Laulaja-basisti Jeff Walker, Napalm Deathissakin yhtyeen alkuaikoina vaikuttanut kitaristi Bill Steer ja rumpali Ken Owen luonnehtivat haastatteluissa ennen ”Necroticismin” julkaisua, että he haluavat uuden albuminsa myötä irtisanoutua musiikillisesti kaikin mahdollisin keinoin grindcoresta. Yhtyeen ilmaisu oli tokikin saanut hitaampia ja metallisemmin riffiorientoituneempia kappaleita jo edeltävällä albumillaan ”Symphonies Of Sickness” (1989), mutta vasta ”Necroticismilla” sen ilmaisu oli muuttunut huomattavalta osin raskaan alavireiseksi, kokeilevia piirteitä sisältäväksi, tekniseksi death metaliksi.

Patologien sanelutallenteet kappaleiden introina toivat kokonaisuuden tunnelmaan aivan uutta uskottavuutta ja toden tuntua kipeän vitsin täydellistämiseksi. Avausraita ”Impropagationissa” Owenin tuplabasareilla höystämä, käännetty puolikomppi yhdessä Steerin ja Amottin pikkaamien, matalalta möyryävien, kulmikkaitten thrash-viitteisten riffien kanssa sulautuvat matelevasti rokkaavaan säkeistöön ampaistaakseen edelleen raskassoutuiseen tykitykseen ja alkuaikojen Paradise Lost -tyyppisestä surumielusyydestä henkivään väliosaan. Kappaleen eteneminen toisen thrash-osuuteen ja blastbeatilla rytistettävään väliosaan kertoo heti ensikädessä Carcassin kunnianhimoisesta otteesta albumin kappaleiden monisyiseen rakenteluun.

Albumin varmastikin tunnetuimmaksi kappaleeksi nousi Owenin ikoniseksi muotoutuneella, erittäin tehokkaalla rumpukomppi-introlla starttaava ”Corporal Jigsore Quandary”. Kappaleen tarttuvuus perustuu myös aavistuksen grungahtavalla rytmiikalla toimivaan pääriffiin ja raskaampaan tuplabassarikompin varassa demppaavaan kertosäemäiseen osuuteen. Kirurgin sahalla paloitellun ruumiin palapelinomaisesta uudelleen kasaamisesta kertovan kappaleen rakenne on albumin selkeämpiä ja suoraviivaisimpia laatuaan. Tästä syystä se oli ilmiselvä valinta yhdeksi albumin videosingleksi.

Hyökkäävän ilkeillä, melodiavetoisilla riffeillä käynnistyvä, blastbeatista Owenin ontuvan peruskompin varaan asettuva ”Symposium Of Sickness” saa loppubiisistä kylkiinsä Cathedralin ja myöhempien aikojen Black Sabbathin tyyppisten, bendattujen voimasointuriffien myötä doomahtavuutta. Steerin matalat murahdukset tukevat ja tuovat kontrastia Walkerin kireästi kähiseviin päävokaaliosuuksiin. Teoksena kappale kuitenkin kärsii hienoisesta hajanaisuudesta.

Lihateollisuudessa prosessoitujen ihmisruhojen hyödyntämistä teurasjätteen lemmikkieläinten purkkiruoaksi käsittelevä ”Pedigree Butchery” se vasta maittaakin. Katkorytmisestä, sludgahtavasta thrash-riffittelystä ja rytmikitaroiden laukkakomppien soveltamisesta heijastuu kaikuja niin Deathin kuin jopa Iron Maidenin lanseeraamiin ainesosasiin, tosin astetta rujommassa muodossa. Onpa tylyn riffijurnutuksen seassa mukana jopa ripaus Van Halenin tyyppistä herkkyyttä tuovia puhtaan kitaran näppäilyosuuksia tuomassa soppaan groteskilla tavalla äkkiväärää eleganssia ja esteettisyyttä.

Albumilta toiseksi videosingleksi valikoitui B-puolen avaava, tyylikkään kipakka, jenkki-thrash-vaikutteinen ”Incarnated Solvent Abuse”. Kappaleen sävellyksellinen kaari intro-osuuden grindcore-viitteisestä takomisesta aina kauniin rytmisoinnutusten päällä nätisti istuvaan kitarasooloon nostavat kappaleen erääksi albumin kohokohdaksi. Ihmisruumiin jäänteiden hyödyntäminen impattavaksi tarkoitetun liiman valmistukseen oli tässä tapauksessa parikymppisten liverpoolilaiskollien toteuttaman, analyyttisen selvennyksen ja suurennuslasin alla. Kappale julkaistiin myös seuraavana vuonna osana ”Tools Of The Trade” -EP:tä.

 

Joku onnahduskin mahtuu kokonaisuuteen mukaan. raskaampi ja hidastempoisempi, brittiläistyyppisestä, vanhan liiton bulkkiheavysta aineksensa ammentava ”Carnal Cacoffiny” kärsii auttamattoman keskinkertaisesta riffimateriaalista ja sovitustyöstä. Kyseessä on albumin pahiten paikallaan junnaamaan jääviä kappaleita.

Samoista ongelmista kärsii myös ”Lavaging Expectorate of Lysergide Composition”, joka on jopa yhtyeen tietoiset, kokeelliset tarkoitusperät huomioon ottaen häiritsevän sekava nippu keskenään aivan eri puusta veistettyjä osasia, ja joiden yhteensovittamiseen ei riitä edes ihmisestä tehdyn pikaliiman pitävyys.

Kokonaisuuden loppukaneettina silmittömään silpomiseen ja elävältä operoimiseen keskittyvä, kaksiosainen päätösbiisi ”Forensic Clinicism / The  Sanguine Article” piiskaavat alkuun ryhdikkäällä hardcoren sekaisen speed thrashin ruoskalla, kunnes vauhti hidastuu mittavien outro-riffittelyn vietäväksi. Erityisen mielenkiintoista kappaleeseen liittyen on, että Black Sabbathin basistin, Geezer Butlerin ja Fear Factoryn vokalistin, Burton C. Bellin G/Z/R -yhtyeen debyyttialbumin, ”Plastic Planetin” (1995) videobiisin, ”Drive By Shootingin” pääriffi on aivan yksi yhteen erään ”The Sanguine Articlen” avoimen kitarankielen demppirytmiriffin kanssa. – Oikein hyvin lainattu, sanoisin.

”Necroticismin” äänittämisestä vastasi metallituottajien aateliin 1990-luvun mittaan noussut brittiäänittäjä ja tuottajaguru Colin Richardson. Muhkeasta miksauksesta hän vastasi yhdessä bändin jäsenten kanssa. Albumin tallennus ja miksaus tapahtui Amazon Studioilla, Simsonwoodissa, Englannissa.

Albumin kansikuvaidean käytännön toteutuksen patologin välinepöydällä lojuvasta, veritahroilla sotketusta Carcass-neliköstä oli suunnitellut graafikko Tom Warner yhdessä yhtyeen kanssa. Erityisesti hysteeristä hihitystä jo kolmen vuosikymmenen verran aiheesta on aiheuttanut kannellisesta muoviroskiksesta ulos roikkuva, verinen käsi.

Albumin julkaisun jälkimainingeissa Carcass kiersi ahkerasti Eurooppaa ja Yhdysvaltoja ”Gods Of Grind” -kiertueella yhdessä Cathedralin, Entombedin ja Confessorin kanssa.

”Necroticism – Descanting The Insalubrious” on lajissaan eräs merkittävimpiä eurooppalaisen death metalin kulta-aikojen klassikkoja. Se oli kuitenkin vasta prototyyppi Carcassin loppuunsa hiotulle, melodisemmalle biisimateriaalille ja soundille, jotka kiteytyivät parhaiten pari vuotta tuota myöhemmin ”Heartwork”-albumilla (1994). Musiikillisesti ”Necroticism” on samalla painostavaa että kaikessa kipeydessään riemastuttavan hellyttävää kuunneltavaa. Ainakaan kukaan täysjärkinen taiteen ymmärtäjä ei enää kyseisen albumin jälkeen voinut syyttää Carcassia liiasta kurttuotsaisuudesta. Mauttomasta ja sairaasta huumorintajusta ehkä sitäkin helpommin.