Maileja sen kuin kertyy mutta meno ei hyydy – arviossa Alice Cooperin ”Road”

Shock rockin kantaisä Alice Cooper, julkaisi elokuussa tuoreimman pitkäsoittonsa. Albumin nimen ja kansikuvan mukaisesti pitkäsoitolla käsitellään kiertue-elämää, josta tällä veteraanirokkarilla on kokemusta vuosikymmenten ajan ja lukemattomien mailien verran.

Vincent Damon Furnier, eli itse Alice Cooper, ei selvästikään anna iän kertymisen hidastaa, vaan puskee eteenpäin vahvalla palolla. Vokalisti on julkaissut musiikkia kiitettävällä tahdilla tälläkin vuosituhannella, unohtamatta Hollywood Vampiresin kokoonpanoa. Kauhurockin isä on myös tuttu näky valkokankaalla erilaisista yhteyksistä, mikä osoittaakin hyvin sen, että Furnier on asioista helposti innostuva ihminen. Tätä ajatusta vahvistaa myös viime vuonna Ear Musicin kautta julkaistu ”Live From Astroturf” -livetaltiointi, jossa päästiin näkemään Alice Cooperin intiimi esiintyminen pienessä levykaupassa.

Toisin kuin ”Live From Astroturf” -albumilla, ”Road”-pitkäsoitolla kuullaan kolmetoista täysin uutta kappaletta. ”Road” käynnistyy yllättävän yllätyksettömästi ”I’m Alice” ja ”Welcome To The Show” -kappaleilla, jotka ovat kuin introja odotellessa albumin todellista käynnistymistä. ”All Over The World” ei vielä sekään suuremmin yllätä, mutta saa ainakin jalat liikkeelle. ”Dead Don’t Dance” jatkaa polkevuuden linjalla, mutta jää lupaavasta nimestään huolimatta hieman puolitiehen.

Jos albumin alkupuoli tuntuu tasaiselle kyydille, muuttuu meininki onneksi kiinnostavammaksi ”Go Away” -kappaleen myötä. Kappaleen lyriikoista löytyy Rainbow’n ”Lady Starstruckin” kaltaista vivahteikkuutta takertuvan ihailijan myötä, mikä tuokin vaihtelua kiertue-elämään painottuviin sanoituksiin. ”White Line Frankenstein” on omistettu juurikin kiertue-elämälle. Kappale huokuu kunnolla särmikkyyttä, josta osittain saamme kiittää kappaleella vierailevaa Tom Morelloa, joka soittaa tuttuun tapaan tiukat riffit.

Toden totta, pitkäsoiton mielenkiintoisimmat teokset sijoittuvat sen loppupuolelle. Sanoituksilla leikittelevä ”Big Boots” piristää hilpeiden melodioidensa ja kaksimielisten sanoitusten kanssa. ”Rules On The Road” jatkaa sekin humoristisella linjalla, kun Cooper intoutuu valistamaan kuulijaa mitä menestyksekäs kiertue-elämä oikein vaatii. ”Baby Please Don’t Go” kertoo nimensä puolesta paljon, ja vaikka kappale on täysverinen balladi, täyttää se juuri sille mitoitetun aukon. Albumin toiseksi viimeiseksi kappaleeksi valikoitunut ”100 More Miles” on kuitenkin pitkäsoiton puhuttelevin. Kappaleen synkeä yleisvire ja Cooperin flegmaattinen tulkinta tekevät siitä hyvin mieleen painuvan ja kiinnostavan.

Albumina ”Road” on moniulotteisempi kokonaisuus, kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää. Pitkäsoitto ei ole erityisen shokeeraava – mitä varmasti moni muukin osasi odottaa. Tasaisen vahvakaan albumi ei ole, vaan sisältää niin heikot kuin vahvat hetkensä. Kappaleet itsessään ovat kuitenkin toteutettu taidokkaasti, vaikka toisinaan tunnelma hieman latistuukin höpsöjen sanoituksensa takia. Hassut lyriikat tukevat kuitenkin osaltaan Furnierin luoman Alice Cooperin sympaattista puolta, josta en voi olla pitämättä. Sillä jos ikoninen Alice Cooper on joskus ollut vaarallisen oloinen, sitä hän ei enää ole. Siitä huolimatta kyseessä on mielenkiintoinen hahmo ja konsepti, joka on omalla tavallaan kiinnostava vielä 2020-luvullakin.

Kappalelista:

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen