Mainioita melodioita ja tyylikkäitä kitarariffejä – arviossa Testamentin 30 vuotta täyttävä ”Souls Of Black”
Testament teki neljännellä täyspitkällään vuonna 1990 rohkean siirron hieman keskitempoisemman thrash metalin pariin. ”Souls Of Black” kuulostaa varsinkin bändin kahden ensimmäisen albumin jälkeen huomattavan melodiselta ja ilmavalta kokonaisuudelta; kokonaisuudelta, jolla biisit on otettu erikseen huomioon. ”Souls Of Blackia” edeltänyt bändin kolmas albumi ”Practice What You Preach” oli jo toki vuotta aiemmin enteillyt melodisempaa ja tietyllä tavalla raikkaampaakin linjaa hieman kauemmaksi thrash metalin kliseisemmästä ilmaisusta.
”Souls Of Black” alkaa thrash-yhtyeelle omaperäisemmällä flamencokitarointia ja rytmejä omaavalla lyhyellä ”The Beginning Of The End” -introlla, jota seuraava ”Face In The Sky” käy suoraan asiaan ollen bändin tarttuvimpia kappaleita melodisella death metal -riffillään ja mahtavilla laulumelodioillaan. Todella mukaansatempaavan ja bassovoittoisen soundin heti kättelyssä kasvoille lyövä kappale ei turhaan odottele. Kappale on todella tiivis paketti thrashia sopivalla omaperäisyydellä ja Chuck Billyn tunnistettavalla lauluäänellä.
Mainos päättyy
Jos ”Face In The Sky” omaakin hittipotentiaalia, niin ”Falling Fast” jatkaa samalla linjalla. Mahtavaa vokaalisuoritusta ja ajanhenkeä sisältävä nykivätempoinen biisi on jälleen yksi Testament-klassikko yhtyeen repertuaarissa. – Siitäkin huolimatta, että kertosäkeistön avaushuuto ”Help me lord” kuulostaa melodioineen vähän vähemmän tarkkaan harkitulta… Mutta mikäli kuriositeettien ei anna häiritä, on kyseessä kiitettävä metallimusiikkikappale.
Albumin nimikappale ”Souls Of Black” kuulostaa bassoteltuine introineen edelleen siltä miltä pitääkin. Valittamista ei ole. Sävellyspuolesta voi jälleen kuulla, miten yhtye Chuck Billyn johdolla on keskittynyt tuomaan myös lauluun yhä enemmän ihan oikeita melodioita. Alex Skolnickin tavaramerkkivingutukset ovat sooloissa kohdillaan. Albumin nimikappaleen soolo tuo yhä lähes veden kielelle ollen sitä korvakarkkia, mitä kitarasoolot parhaimmillaan voivat olla.
Mainos päättyy
Albumin puolenvälin tienoilla ote hieman lopsahtaa ”Absence Of Light” -kappaleen kohdalla. Periaatteessa maukkaita kitarariffejä sisältävä biisi on laulumelodioiltaan kuitenkin turhan samanlainen kuin sitä edeltävät kappaleet. Se on toisaalta asia, jonka ei pitäisi haitata, koska melodiat ovat hyviä, mutta olisi ollut kenties parempi idea sijoittaa kappale hieman kauemmas aloitusnelikosta. ”Love To Hate” on puolestaan kappale, joka muistuttaa ensin nopeammalla tempollaan kahden ensimmäisen Testament-albumin thrash metal -linjaa. Siitä eteenpäin meno tuntuukin olevan herkemmin kaasupolkimella.
Mainiosti nykivä ”Malpractice” on melkeinpä Death-yhtyeen mieleen tuovilla riffeillään ja nopealla tempolla albumin ja Testamentin parhaita kappaleita. Todellista thrash- ja death metalin juhlaa, toki death metalille vähemmän ominaisella melodisella laululla. Chuck Billy määrää laulullaan lopulta niin paljon kappaleen tasoa myös ”Malpracticen” kohdalla, ettei mikään ihme, että hän on ollut kovin pidetty keulakuva koko uransa ajan.
Kaasupoljin on pohjassa vielä kahdeksannessa kappaleessa ”One Man’s Fate” hyvin perusthrashillään, mutta sitä seuraava ”The Legacy” maalaileekin jo hyvin hidasta balladia. Lähes soft rockin puolelle paikoin menevä kappale on se albumin melodisin ja varmasti radioystävällisin teos. Biisin voisi tyyliltään yhdistää niin Paul Di’ Annon aikaiseen Iron Maiden -balladeihin kuin aikalaisensa Skid Row’n vastaaviin. Kappaleen loppupään raskaus on kuitenkin silkkaa Testamentia luomassa vain nahkaansa uudelleen. Tyylikäs kappale ansaitsee paikkansa yhtenä Testamentin tunnelmallisimmista kappaleista.
Mainos päättyy
”Seven Days Of May” päättää hienon albumin jälleen hieman raskaammalla vaihteella ja maukkaalla soolokitaroinnilla. Aikaisemmin albumin suosikkikappaleisiini kuulunut päätösraita jää perusrakenteeltaan jo hieman vaisummaksi, vaikka menoa ja meininkiä riittäkin kitaroinnin suhteen. ”Souls Of Black” -albumia vaivaa ehkä se sama ongelma kuin monia muitakin Testament-albumeita: vaikka yhtye on lähtökohtaisesti todella kova ja mielenkiintoinen, niin albumi saattaa läpikuunneltuna puuduttaa hyvin tasaisella suoriutumisella esimerkiksi Chuck Billyn laulun osalta. Hän käyttää laulajana usein koko potentiaalinsa albumilla läpi, mikä saattaa loppua kohden kuulijasta riippuen jopa hieman kostautua, jos albumin lopussa ei ole esitettävissä mitään uusia temppuja.
”Souls Of Black” on Testamentin parhaita ja yhtyeen faneille varmasti niitä pakollisia omistettavia albumeita. Albumi on periaatteessa sitä kuuntelijaystävällisempää Testamentia ja thrash metalia, josta on helppo aloittaa niin yhtyeeseen kuin genreenkin tutustuminen. ”Souls Of Black” on soitoltaan ja tuotannoltaan maukasta korvakarkkia tarjoten rahalle vastinetta. Se on klassikko, jollaisia ei enää varsinaisesti tehdä. Se, jos mikä, tuo sille lisäarvoa vielä kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Mainos päättyy