Kotimainen Mama Longhorn on julkaissut juuri kolmannen studioalbuminsa, joka vie kuulijansa halki niin afrobeatin, funkin kuin psykedeelisen jazzin aavikon. Jossain Dalindéon ja Njet Njet 9:n kaltaisen rytmikkään jazzin maailmassa liikkuvan yhtyeen musiikissa voi kuulla myös kevyitä krautrock-vivahteita (”The Smiles and the Lies”, ”Oxygen Runs”) sekä 70-luvun jazz funkia esimerkiksi Lonnie Liston Smithin hengessä.

Albumin avaava ”Island After Island” etenee hieman itämaisessa hengessä kitaroiden astuessa taka-alalle hillitympään komppaamiseen. Pehmeät ja orgaaniset rummut pitävät yllä tiukkaa komppia perkussion luodessa liikettä ja tekstuuria – sähköä on ilmassa jo ilman myöhemmin mukaan tulevia sähkökitarakuvioitakin. Klarinettilinjat yhdessä psykedeelisten sähköpianojen kanssa lumoavat kuulijan, ja välillä hypnoottisempien säkeistöjen ja torviunisonojen majesteettisuutta rikotaan svengaavammalla bridgellä.

Kakkoskappale ”The Smiles and the Lies” lähtee käyntiin muhkealla syntikkaostinatolla, jota täydennetään svengaavalla pulssilla ja rytmikkäillä torvi-staccatoilla. Kappale svengaa hyvin ja luontevasti, mutta puolivälissä annetaan kenties turhan pitkään tilaa junnaavuudelle. Tekstuurien puute hieman häiritsee, sillä vaikka groove onkin hyvä, vaatisi se jotain vastareaktiota jouhevuudelleen; karheampi cabasa kenties sinne tänne, kaiutettuja sähköpianopuukotuksia tuonne?

Hieman Emma Salokosken hengessä pirskahteleva ”Barry Primus” sekä astetta balladinomaisemmin helisevä ”Black Bridge” jatkavat levyn tyylilinjaa hyvin, mutta jälkimmäisessä kaipaisi kenties hieman vahvempaa jälkeä sovituspuolelle. Ne pienet elementit mitä joukosta löytyy, tulevat läpi hieman liian vaisusti. Kappaleeseen voisi sopia loistavasti jopa hieman Mingusmainen torvikakofonia, joka toisi kontrastia heleisiin vokaaleihin rouhealla swagillaan.

Mopomainen ”Marvels of the New World” siirtyy hieman samanlaiseen eeppisempään maalailuun, mitä kuultiin avauskappaleessakin, ja erilaisia äänimaisemia luodaan monipuolisesti ja laadukkaasti. Täydellistä hyppyä psykedeliaan ei kuitenkaan vielä tässä kohtaa ole selvästi tehty. Lähes 12-minuuttinen päätöskappale ”Oxygen Runs” lähentelee hapokkuutta jo kiitettävästi, ja kappale sisältääkin kaikkea eteerisistä panhuiluista kaikenlaiseen rahinaan ja avaruussyntikoihin. Hieno teos, joka kasvaa onnistuneesti täyteen mittaansa ilman väkinäisyyden tuntua.

”Let It Run” on albumi, joka sisältää svengaavaa ja kehossa kipinöivää funkin, jazzin ja psykedeelisen rockin yhdistelmää. Bändillä on vahva tyylitaju ja osaaminen, vaikka albumille toivoisikin paikoitellen hieman syvempää sovituspuolta ja esimerkiksi niiden psykedeelisten elementtien vielä yksityiskohtaisempaa hiontaa. On myös ilo ajatella, että jos jo albumilla on näin tiukka meininki, niin livenä bändin musiikille on luonnollista ja helppoa antautua. En maltakaan odottaa, että näkisin orkesterin livenä vielä joku päivä. Kaiken kaikkiaan kyseessä on eheä ja miellyttävä kokonaisuus, jonka kyllä kuuntelee mielellään muutamaankin kertaan.

6½/10

Kappalelista:

1. Island After Island
2. The Smiles and the Lies
3. Barry Primus
4. Black Bridge
5. Marvels of the New World
6. Oxygen Runs