Mammuttitaudin oireista huolimatta freesihkö kiekko – arviossa Metallican ”72 Seasons”

Pop-kulttuurin näkökulmasta katsottuna on ollut mielenkiintoista seurata maailman suurimman ja eniten myyneen metallibändin enemmän tai vähemmän hapuilevia onnistumisia levytysrintamalla viimeisten vuosikymmenten aikana. Erityisesti huvittuneisuutta on kuitenkin herättänyt vanhan liiton ”Metukka”-fanien tyrmistyneisyys mitä absurdeimmista asioista. Kuten sitä, miksi päälle kuusikymppiset ukot eivät halua enää olla niitä parikymppisiä finninaamoja, jotka nukkuvatkin luotivyöt lanteillaan. Tai miksi ne San Franciscon Battery Streetin jätkät eivät enää ole niitä samoja eläimiä, jotka vetivät päänsä täyteen kusista kaljanpaskaa, kotikasvatettua dullaa ja vatkasivat aikansa nopeinta speed-rynkytystä huutaen nuoruuden innolla vahvistimien räjäyttämisestä, metallimiliiseistä tai kaiken eteensä tulevan tuhoamisesta.

Niin… Ne olivat niitä miljonääri-isistä koostuvan yhtyeen nuoruuden autotalli- ja klubipäiviä 40 vuotta sitten, ja toki ne olivat historiallisesti äärettömän tärkeät hetket metallimusiikin kehittymisessä. Silti Metallica on albumi albumilta ottanut tavalla tai toisella askeleita eteenpäin ja aina uuteen suuntaan, pois edellisestä. Jossain kohtaa sitten maailma muuttui, ja ne bändin nuorukaiset kasvoivat, vanhenivat, ja heidän näkökulmansa muuttuivat. Hyvin luonnollista.

Juurikin lapsesta aikuiseksi kasvamisen vaiheita kuvaava levyn otsikko kertoo albumista paljon. Tosin hyvin ristiriitaisesti. Osittain yhtye yrittää, ja saavuttaakin, uusia tuulia Soundgardenin tavoin grungahtavan soinnin (”Barbed Wire Crown”) kautta, ja osittain se sitten kyntää syvällä kehittymättömyyden suonsilmäkkeessä. Puhtaimmat pojot suorituksistaan saa James Hetfield. Herran jämäkkä vaikkakin paikoin itseään toistava rytmisoitto sekä yllättävän moniulotteiset laulumelodiat toteuttavat myös kyseistä periaatetta. Okei, albumin lopulla mennään osittain jo turhan kiltin lauleskelun puolelle, mutta muutoin ’Papa Het’ suoriutuu osastaan kunnialla. Isoa kuvaa katsottaessa henkilökohtaisista ongelmista viime vuosien aikana kärsineen keulamiehen otteet ovat albumin konteksti huomioon ottaen kuitenkin selvästi plussan puolella.

Singlebiiseinä sekavan mielikuvan jättänyt biisinippu istuu jatkumona albumin avauspuoliskolle paremmin kuin etukäteen uskalsi odottaa. Ensikuulemalta luokattomalta ja lauluosuuksien osalta erityisen lattealta vaikuttanut ”Screaming Suicide” nostaa etenkin toimivuuttaan kuuntelukertojen myötä.

Päällisin puolin albumi henkii uudemman tyypin Motörheadin keskitempoisimpien vetojen (nimikkobiisi) ja Diamond Headin (”Lux Æterna”) ilmapiiriä. Mukana on myös ”mustan albumin” ja ”Loadin” välimaastoon sijoittuvaa tavaraa, kuten ”Sad But Truen” amerikanrockimpi äpäräserkku ”You Must Burn!”

Albumilta ei ehkä ole nostettavissa loistokkuuteen asti yltäviä yksittäisiä biisejä, mutta kelvollista veteraanisarjan Metallicaa siltä löytyy. Henkilökohtaisiksi suosikeiksi siltä nousevat hienosti rullaavat albumin eheimmät roketit: Vanhaa Batman-tunnaria hykerryttävästi säkeistöriffin saumakohdissa kitaroiva ”Shadows Follow”, ja Trujillon taustalauluja toimivasti hyödyntävä, etukenossa puskeva ”Chasing Light”. Eikä albumin kolmas single, ”If Darkness Had A Sonkaan”, ole niin paska kuin miltä se alkuun vaikutti.

Helvetti sentään! Tämä albumihan taitaa avautua kuuntelujen myötä – tuumin. Ei tosin niin suurenmoiseksi kuin sen ideaalisti ja mieluusti toivoisi. Syitä siihen on useita, mutta pari niistä nousee ikävästi ylitse muiden.

Lars Ulrichin takakenoisen laiskasti ja vivahteettomasti hi-hattiin suurimman osan biiseistä tumputtama peruskomppaus, johon rytmitaiteilija ei edes yritä saada aikaan perkussiivisia koukkuja, kunnon svengiä tai tuoda biiseihin rumpalointinsa kautta dynamiikkaa, jaruttaa yhtyeen luomistyötä olennaisesti. Pahimmillaan esimerkiksi hyvää Down-tyyppistä southern metalin groove -potentiaalia omaava päätösraita ”Inamorata” kuivuu ylimittaisena pystyyn pitkälti yksin Ulrichin soiton yksiulotteisuuden takia. Biisi jopa kuulostaa alistetulta Ulrichin laiskasti biisiä eteenpäin puskevan kompin tempoon.

Toiseksi Kirk Hammettin wah wah -perusasetusten ja pentatonisten blues-skaalojen itsepintaisen inspiroitumaton nyplääminen puhkikuluneen ennalta-arvattavalla tatsilla tekee kokonaisuudelle hallaa monessa kohtaa. Väistämättä tuleekin mieleen, että useat biisit paranisivat jo pykälän jättämällä Hammettin soolot paria yksittäistä tapausta lukuun ottamatta kokonaan pois. Soolotaiteilijan pohjanoteeraus on ”Screaming Suicidessa” kuultava ontuva veto lainata Deep Purplen / Ritchie Blackmoren ”Speed Kingin” sooloa osaksi omaa sooloaan. Lainata saa, mutta jos lainaa, niin tyylillä.

Kolmanneksi, näin ailahtelevan tasoisesta materiaalista ja useita minuutteja ylimittaisista biiseistä olisi turhien kiertojen editoiminen jälkituotantovaiheessa ollut enemmän kuin suotavaa, kun yhtye itse ei kerta sitä treenistudiolla tajua menestyspäissään tehdä. Lisäksi jättämällä tyhjäkäyntipalasista koostuvan ”Sleepwalk My Life Awayn” ja harmoniamelodioita lukuunottamatta valjuista aineksista rakennetun kiitopalan ”Room Of Mirrorsin” kokonaan pois, olisi kokonaisuuden tasoa voitu hilata myös hieman parempaan suuntaan.

Greg Fidelmanin, Ulrichin ja Hetfieldin äänituotanto ei ”Hardwired…” – Albumin soundimaisemaan tottuneelle mitään uutta tai mullistavaa tarjoile. Ikävää on kuitenkin todistaa taitavan basistin, Robert Trujillon kaavamaisen näkymättömäksi Ulrichin kliinisen pelkistetyn rumpumäiskeen tieltä raamitettua rytmisoittoa, mikä on yksi bändin akilleen kantapäistä. Biisien osat joissa basso erottuu kantavana rakenteena Ulrichin rutiinimätkeen kyljessä tuovat asiaan pientä liennytystä, mutta ei basso siltikään rouhi tai täytä biisejä kuten sen tällaisessa musiikissa herkullisimmillaan pitäisi.

Rumimmillaan ja puuduttavimmillaan nuo silkoiksi tuotannollisiksi alisuoriutumisiksi laskettavat tietoiset valinnat henkivät suoranaisesta viitsimisen ja itsensä haastamisen puutteesta. Ne ovat olennaisin osa Metallican jo vuosikymmeniä sairastaman dinosaurus-syndrooman taudinkuvaa. Jos aivan rehellisiä ollaan, yhtye tarvitsisi studioon Fidelmanin kaltaisen peesailijan sijasta kunnon piiskurituottajan ohjaamaan ulapalla hieman päämäärättömästi seilaavaa vanhaa sotalaivaa.

Selvää on, että ”72 Seasons” on ikämiesten jamihenkinen ja semisti väkinäinen raskaan rockin levy, jossa thrash metalin osuus on enää hyvin marginaalissa ja tilalla on pop-orientoituneempia ja radioystävällisempiä ratkaisuja. Niin on ollut tarkoituskin. Toki albumilta olisi toivonut yhtä purevampaa speed thrash -rykäisyä a’la ”Spit Out The Bone”, tai nättiä puoli-slovaria, mutta näillä mennään tällä kertaa. Ulkoisilta puitteiltaan albumi on maailmanluokan tuotantokoneiston hyppysistä valmistuneena tuotteena luonnollisestikin läpensä prosessoitu tuotos. Valitettavasti se on sitä liian monessa kohtaa aivan väärissä asioissa.

Kaiken kaikkiaan Metallican uusimmalla on kuitenkin vastapainona myös onnistuneita ja mielenkiintoisia ratkaisuja sekä nippu tuoreita ideoita. Löytyypä siltä jokin toimiva biisikin. Pidemmän päälle joku hyväkin. Tietyssä kunnianhimoisessa näkemyksellisyydssään yhtye vie muutaman biisin rakenteita myös onnistuneesti uusiin, ennalta-arvaamattomiin suuntiin. Vastaan yhtyeellä tulee tässä ainoastaan sen perisynti: pakkomielle venyttää biisiensä mittaa liian pitkäksi toistamalla niiden osia tarpeettoman paljon.

Entä oliko yhtyeen kohdalla näinä päivinä usein käytetty nimitys ”setärock” aivan relevantti haukkumasana kuudenkympin pintaan olevien harmaantuneiden pappojen tekemästä keskitempoisesta musiikista? Kyseinen ilmaisu alkaa nimittäin saada yhä enemmän toistuessaan alati nuorekkaamman ja kehuvamman klangin, jopa tällä verrattain keskinkertaisella suorituksella.