Manic Street Preachers elää yhä – energistä vuosikertarockia Helsingissä

juhlisti ”Everything Must Go”-albumin 20. juhlavuotta soittamalla levyn läpi alusta loppuun Helsingin jäähallissa keskiviikkona 20.4. Ensimmäinen kitaristi/sanoittaja Richey Edwardsin katoamisen jälkeen julkaistu levy osoittautui yhtyeen loppu-uran soundia voimakkaimmin määritelleeksi ja lopulliseksi kaupalliseksi läpimurroksi.

 

Olen ikäni perusteella lähes ideaalia kohderyhmää Manic Street Preachers-nostalgialle.  Siitä huolimatta en ole ymmärtänyt ottaa yhtyettä omakseni sen huippuvuosina. Keikkatilaisuuksiakin olisi ollut monia, Helsingissä keskiviikkona 20.4. soitettu keikka oli jo kymmenes Suomen kamaralla soitettu. Erityisen paljon mieltäni kaihertaa Ruisrock 2003, Manicsien soittaessa lipitin ylihintaista Koffia muovituopista jossain toisella puolella Ruissalo Beach Nightmarea.

Tarkemmin ajateltuna olen saattanut olla viisi vuotta liian nuori ymmärtämään, ehkä annan moisen virheen mennä nuoruuden typeryyden piikkiin. Selityksen makua, mutta menneisyyden kanssa painiskellessa ei auta muu kuin olla armollinen itselleen.

Valitettavan moni muukaan ei ole ymmärtänyt. Tästä yhtyeestä piti tulla uusi U2, mutta paremmilla biiseillä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan yhtye jotenkin katosi vuoden 1998 ”This Is My Truth Tell Me Yours”-hittilevyn jälkeen popstarojen kirkkaimmasta valokeilasta. Huonosti sille ei kuitenkaan käynyt. Siinä missä monet muut brittipopparit ovat hajonneet tai päätyneet suoltamaan luokattomia kokeiluja, on Manic Street Preachers pysynyt kasassa sekä yhtyeenä että luovana yksikkönä. Jo John Lennonin hyväksi havaitsema yhdistelmä sokerimelodioita ja vasemmistopolitiikkaa toimii edelleen mainiosti.

Helsingissä vuonna 2016 Manicsit joutuivat tyytymään 2300 hengellä täytettyyn Jäähalliin, vaikka musiikillisesti bändi sopisi yhä stadioneille. Mustilla kankailla verhottu kenttäalue kulkee nimellä The Black Box, parempi idea kuin ensi kuulemalta uskoisi. Näin nousevat kulttibändit ja Manicsien kaltaiset, vähän pienemmän kokoluokan legendat saavat kipeästi kaipaamansa esiintymisareenan Helsingin ydinkeskustaan.

Vuosimallin 2016 Manic Street Preachers kuulostaa käytännössä samalta kuin pari vuosikymmentä aiemminkin. Eikä ihme, sillä yhtyeen miehistö on pysynyt muuttumattomana juhlalevystä alkaen. Niin ikään bändin ryhmädynamiikka ja jopa ulkonäkö muistuttavat hämmentävän paljon menneiden aikojen levytyksiä ja livetallenteita. Rumpali Sean Moore paukuttaa taka-alalla tasaisen varmasti ja vuodesta toiseen rocktähtilookilleen uskollisena pysyvä basisti/sanoittaja Nicky Wire pomppii ympäri lavaa kuin kuluva vuosi olisi 1996. Toki kaikille on yhä selvää, että kyseessä laulajakitaristi James Dean Bradfieldin show. Brittipopin teknisin kitaristi soittaa omat juttunsa oivaltavasti ja eikä Bradfieldin äänialakaan tunnu madaltuneen levytysvuoden ajoista mihinkään.

Everything Must Go 20th Anniversary Tourilla kolmikkoa vahvistavat viime vuosien tapaan sessiokosketinsoittaja ja -kitaristi. Kuka tahansa albumin ja sen kunnianhimoiset viuluosuudet kuullut ymmärtää, miksi.  Vaikkapa heti toisena kuultu megahitti ”A Design for Life” olisi ilman koskettimia kuulostanut joko tyhjältä tai kömpelöltä riippuen siitä, hyödynnetäänkö biisissä taustanauhoja vai ei. Nytkin kappaleen paras teho hukkui ajoittain säröytyneeseen kiipparimattoon, mutta ainakin se oli livenä toteutettua. Fanaattisinta yleisönosaa miksaajan kompurointi ei vaikuttanut haittaavan, kun ”We don’t talk about love / we only want to get drunk” kajahti – onhan kyseessä yhden sukupolven kansallislaulu. Vähemmän mahtipontinen ”Kevin Carter” sai sounditkin kohdalleen ja spectoriaaninen nimibiisi ”Everything Must Go” soi jo jopa selkeämmin kuin levyllä. 25-vuotiaan bändin energisyydessä ei ollut valittamista missään vaiheessa keikkaa. Muihin levyn liveversioinnin tähtihetkiin kuuluivat herkkä “Small Black Flowers That Grow in the Sky”, vimmainen “Australia” ja itseoikeutetusti levyn päättävä ”No Surface All Feeling”.

Välittömästi alkaneen toisen, hitikkäämmän setin käynnisti Bradfieldin akustinen versiointi MASH- televisiosarjan tunnarista ”Suicide Is Painless”. Vaikka joku vitsiniekka toivoikin ”Wonderwall”:ia, ei Oasis-lainaa kuultu. Bradfield rämpytti hetken introa ja torjui ajatuksen huudahtamalla ”Fuck no!”.

Hittisetin monista huippuhetkisstä mieleen jäivät olivat Bradfieldin soittotaitoa väläytellyt ”Motorcycle Emptiness” ja eeppinen, David Bowien ”Heroes”:in intron kanssa leikitellyt ”Ocean Spray”. Alun perin The Cardigansin Nina Perssonin kanssa versioitu ”Your Love Alone Is Not Enough” ja ensi kertaa livenä sitten vuoden 1994 esitetty ”Nat West-Barclays-Midlands-Lloyds” eivät saaneet kädet puuskassa pönöttänyttä suomalaisyleisöä liikkeelle.  Jälkimmäistä seurannut ”You Stole the Sun From My Heart” sitä vastoin sai, osoittaen sen, kuinka kapealle alueelle Manicsien mainstream-suosio ainakin Suomessa ajallisesti sijoittuu.

Ilta päättyi hitikkäästi ”You Love Us”:iin ja ”If You Tolerate This Your Children Will Be Next”:iin, jota tuskin kukaan pääsi pakoon vuonna 1998. Nytkään tuo loistava kolmen soinnun sinfonia ei tuottanut pettymystä.

Encoreita ei bändille tyypilliseen tapaan kuultu, mutta Bradfield kutsui yleisön kesän festarikeikoille. Tätä kirjoittaessani tieto Princen poismenosta on levinnyt kaikkialle – taas yksi artisti, jonka keikka tuli missattua lopullisesti. Manic Street Preachers tuli sentään nähtyä, eikä missään määrin turhaan. Käykää keikoilla.

 

Settilista:

  1. Elvis Impersonator: Blackpool Pier
  2. A Design for Life
  3. Kevin Carter
  4. Enola/Alone
  5. Everything Must Go
  6. Small Black Flowers That Grow in the Sky
  7. The Girl Who Wanted to Be God
  8. Removables
  9. Interiors (Song for Willem de Kooning)
  10. Further Away
  11. No Surface All Feeling
  12. Suicide Is Painless (akustinen)
  13. Motorcycle Emptiness
  14. Walk Me to the Bridge
  15. Your Love Alone Is Not Enough
  16. Ocean Spray
  17. Nat West-Barclays-Midlands-Lloyds
  18. You Stole the Sun From My Heart
  19. Roses in the Hospital
  20. Some Kind of Nothingness
  21. You Love Us
  22. If You Tolerate This Your Children Will Be Next

Teksti: Juhani Mistola

Valokuvat: Antti-Juhani Johansson

Kommentoi julkaisua