Manowar kills posers with steel Pakkahuoneella ja The Circuksessa
Myönnettäköön se heti alkuun: Manowar on ollut ”luuranko kaapissani” 1980-luvulta saakka. Jokin siinä yltiömachomaisessa pullistelussa ja homman överiksi vetämisessä vain on innostanut jo vuosikymmenien ajan. Ja kyllähän bändi teki aikoinaan hienoja levyjäkin. Niinpä oli taas aika suunnistaa tarkastamaan, mitä annettavaa ”Menovaareilla” olisi vuonna 2016 Gods and Kings -kiertueellaan Suomessa.
Saimme tiedon sisäänpääsystämme tällä kertaa jo hyvissä ajoin ennen keikkoja, ja tässä vaiheessa hienoista hymähtelyä aiheuttivat bändin pr-osaston lähettämät tiukat säännöt, joihin liittyi (luonnollisestikin) kuvauskielto. Tässä vaiheessa ihmettelimme, miksi bändi ei salli valokuvausta keikoillaan. Onko vanheneminen näille miehille niin tiukka paikka, että kamerat on pidettävä visusti laukuissa. Eivätköhän kaikki bändin tuntevat kuitenkin tiedä, etteivät 35 vuotta parrasvaloissa patsastelleet muusikot mitään teinipoikia enää ole? Magic Circle Entertainmentiltakin saadut viralliset kuvat on otettu noin kilometrin päästä lavasta… No, ei tästä enempää; Kaaoszinen Niko Kuuselan ajatuksia saitte luettavaksenne jo aikaisemmin. Vaikka Pakkahuoneellakin kuvaus noilla Nikonkin mainitsemilla A4-lappusilla kiellettiin, ei se ainakaan meidän porukkaamme kummemmin häirinnyt. Mutta mitä Manowarilla oli antaa musiikillisella puolella? Vieläkö voisimme allekirjoittaa vanhan totuuden ”Other bands play, Manowar kills”?
Mainos päättyy
Pakkahuoneella intronauha lähti soimaan lähes tarkalleen keikan aloitusajaksi ilmoitetulla kellonlyömällä. Pimentyneessä salissa väreili Manowarriorien odotus. Mutta juuri kun saattoi odottaa hetkeä, jolloin bändi astelee lavalle, jotain tussahti ja Pakkahuone hiljeni. Onneksi yleisön ei tarvinnut olla kuin hetki epätietoisuudessa, kun sille ilmoitettiin ongelmista vahvistimen kanssa. Puolisen tuntia Tampereen keikkaa todistamaan tulleet joutuivat kuitenkin jännittyneenä odottamaan, saadaanko vika korjattua. Ja saatiinhan se! Intro pyörähti käyntiin uudelleen joskus hiukan yhdeksän jälkeen, ja koko Pakkahuone tuntui tuolla hetkellä repeävän liitoksistaan.
Varsinainen keikka täräytettiin käyntiin itseoikeutetusti bändin nimikkobiisillä. Tämä ei haitannut ainakaan minua! Valitettavasti heti tämän perään saatiin tunnelmaa hiukan latistettua ”Die for Metal” -rallilla. Tämän jälkeenkin keikka jatkui mielestäni hiukan epätasaisena. Tällä kiertueellahan on pyöritty pitkälti ”Kings of Metal” – ja ”Gods of War” -levyjen materiaalin ympärillä, ja noista ensimmäisestä pidän kovastikin mutta jälkimmäinen ei ole saanut aikaiseksi yhtä suurta innostusta. Ainakin Tampereella tuo jälkimmäinen, vuonna 2007 ilmestynyt levy oli paremmin edustettuna. Nämä biisit eivät saa minussa aikaiseksi niin suurta hehkutusta kuin 80-luvun lopun klassikkolevyn biisit. Ei, älkää luulko, että ne täyttä skeidaa olisivat olleet, mutta eivät kuitenkaan aiheuttaneet sellaista hurmosta kuin vaikkapa keikan loppupuolella vihdoin kuultu ”Hail and Kill” – niin loppuun soitettuna kuin jotkut sitä saattavatkin pitää.
En myöskään jaksa enää innostua liian pitkiksi venytetyistä sooloiluista tai Joey DeMaion ”pakollisesta” ylistyspuheenvuorosta, jonka aikana kerkesi kuitenkin hyvin käydä hoitamassa nikotiinitason vajauksen ja täydentämässä virvokemukinsa. Tänä aikana ehdin kuitenkin tuumailla, että ehkä Manowar voisi uudistua keikkojensa rakenteen osalta. En oikeasti tiedä, kuinka moni enää odottaa innolla basistin sanaisen arkun avaamista ja tyhjiä kehuja. Onneksi juuri tuon puheosuuden jälkeen saatiin kuulla bändin vanhempaa tuotantoa: aina soturiasentoon innostava ”Warrior of the World” ja ymmärtääkseni ainut ”Fighting the World” -levyltä mukaan mahtunut kappale ”Black Wind, Fire and Steel”. Nämä itse asiassa pelastivat paljon, ja biisien sijoittaminen settilistan loppuun oli mitä parhain ratkaisu. Niinpä keikan loputtua, kun nauhalta vielä kaikui ”The Crown and the Ring”, jäivät ainakin omat fiilikset enemmän plussan kuin miinuksen puolelle. Ja kyllähän noita tyytyväisiä ilmeitä näkyi Pakkahuoneelta poistuttaessa muidenkin kasvoilla.
Tietenkin Manowarin tavasta heilua kukkona tunkiolla voisi sanoa yhtä sun toista, mutta jääköön tämä toisaalle. Samoin tuo kuvauspolitiikka on asia, jota en jaksa vieläkään ymmärtää. Tosiasia kuitenkin on se, että bändillä on varmaan yksi omistautuneimpia fanikuntia, mikä osaltaan luo ison osan keikkojen vähintään kattoon asti nousevasta fiiliksestä. Mikäpä sen hauskempaa katsottavaa, kuin salillinen Manowarrioreja soturiasennossa seisomassa. Päättäköön jokainen itse, onko se hauskaa vai naurettavaa. Tästäkin huolimatta on sanottava, että olen kyllä todistanut paljon parempiakin Manowar-keikkoja. Mielestäni bändin 2000-luvun materiaali ei vain ole niin vahvaa kuin edellisen vuosituhannen tuotokset. Niinpä se ei myöskään toimi livenä yhtä hyvin kuin vanhat klassikot. Mutta enköhän minä taas itseni löydä keikalta, kun Manowar maahamme seuraavan kerran saapuu.
Helsingin keikka noudatti samalla tavalla Manowarin yleisiä kaavoja lämppääjien puutteesta yhteneväisiin nahkavaatteisiin. Aivan aluksi hain tuoppini Circus-kaavani mukaisesti, josta pääsinkin eturiviin. Tuopin siemaisemisen mahdollisuus bändin läheisyydessä antaa keikkapaikalle aikuisen ihmisen bonuspisteet.
Överi instrumentaalinen elvistelybiisi ”Sting of the Bumblebee” saa minut basistina innostumaan, vaikka DeMaion puhe olisi allekirjoittaneenkin puolesta voinut jäädä instrumentaaliselle tasolle. Järjestyksenvalvojien yritykset estää yleisöä kuvaamasta kohdistamalla heihin kirkasta valoa veivät paikoin irti bändin vetovoimasta. Kokoonpano olisi voinut esittää encoressa vielä enemmän biisejä, jotka myös poikkeavat kiertueen teemasta, esimerkiksi ”Battle Hymns” -kappaleen. Muuten en keksi valittamista. Vaikka machofantasia ei purisikaan, on vaikea olla nauttimatta Manowarin hienosti rakennetuista kappaleista.
Mainos päättyy
Raportti: Rudi Peltonen (Tampere) ja Sari Kivijärvi (Helsinki)
Kuvat: Sebastian Konopka (c) 2016 Magic Circle Entertainment