Manse Psych Fest II vei kesän hippeilyt maaliin

Tampereella Klubin ja Pakkahuoneen lavoilla juhlittiin perjantaina 24.8. psykedeelisen rokkailun tahdissa. Viime vuonna ensimmäistä kertaa järjestetty tapahtuma sai toivottua jatkoa, joten paikalle oli välttämätöntä päästä. Viime vuonna keikkansa perumaan joutunut Rättö ja Lehtisalo esiintyi tänä vuonna, jonka lisäksi lavoille nousi myös mm. Teksti-TV 666 ja Jess and the Ancient Ones.

Psych festit käynnisti Klubin lavalla Möyhy-Veikot. Multimediatykitystähän se oli heti kärkeensä. Valkokankaalle heijastettiin kuvaa ravikilpailuista, kaksikon säestäessä ratsujen juoksua. Möyhy-Veikot ovat ehtineet saamaan aiheesta innostuneita fanejakin, sen verran kuhinaa ja yhtyeen t-paitoja viihtyvän yleisön seassa kykeni aistimaan. ”Viikinki hassiskaupoilla” kappaleen videoheijastuksessa ei suinkaan keskitytty pelkästään Tony Halmeen tutkivaan journalismiin, vaan tunnelmaa loi myös yksi vanhimmista nettimeemeistä: Teknoviikinki. MM-95 aihe oli myös edustettuna, ja ”Lottoarvonta” tietenkin vei jumittelevan väkijoukon mielessään kultaiselle ysärille. Olikohan se ysäri edes oikeasti mistään kotoisin? Ammattilaisvinkki hipeille: Älkää syökö tyhjään mahaan avaruusöljyjä, saattaa mennä suosikkibändin keikka puoliksi ohi väkevien nousujen ja nälän yhteisvaikutuksen vuoksi.

Kummalliseen slottiin sijoitettu Teksti-TV 666 soitti seuraavaksi Pakkahuoneella, mutta itselläni oli tärkeämpää tekemistä, kun puhuttiin bisnesasioista Möyhy-Veikkojen kanssa. Viime aikoina olen kavereilleni manannut sitä, miten paskalta Tekstarit livenä kuulostaa, kun kuusi surisevaa särökitaraa vinkuu yhtä aikaa lavalla, ja lauluista ei ole tarkoituskaan saada selvää. Klubin puolelle kuitenkin soundit vaikuttivat melko selkeiltä, tiedä sitten miltä salin puolella kuulosti. Koin myös, että harmittavan suuri osa ihmisistä lähti tuon keikan jälkeen pois.

Kaleidobolt tuntuu olevan Jupiterin ohella vakiovarustus missä tahansa psykerokkitapahtumassa. Eikä se vielä ainakaan ole haitannut, sillä kummatkin orkesterit suorittavat hommansa mallikkaasti. Ensin mainittu rokkasi Klubin lavalla ehkä illan mukaansatempaavimman setin. Esikuvat paistoivat läpi häpeilemättä, ja hyvällä maulla, joten show’sta oli helppo nauttia. Kaleidoboltin bassokaappi tosin oli tossahtanut jo soundcheckissä, ja Klubin puolen bändien oli määrä soittaa kaikkien samalla ämyrillä, joten siinä taisi tunnelma pikkuisen karista orkesterien puolella.

Dark Buddha Risingia on aina ”mukava” mennä katsomaan, jos osaa nauttia helvetin ahdistavasta ja piinaavan äänekkäästä musiikista. DBR lasettelikin alas sen verran painavaa lohkaretta tuomiovuoren huipulta, että siinä olisi ilman korvatulppia joutunut poistumaan paikalta joko paskat housussa tai paareilla. Ihan yhtä voimakas kokemus tuo ei ollut kuin alkukesästä Sidewaysin Black Boxissa, mutta asiansa se ajoi totisesti. Bändi sopii koostaan huolimatta isommillekin lavoille, koska suurempi valoshow kasvattaa tunnelmat yhtä jylhiksi kuin bändin sanoma ja soundi.

Tapahtuman ainut ulkolainen esiintyjä oli Suomea ensimmäistä kertaa kiertänyt Purple Hill Witch. Norjasta saapunut kolmikko kuulosti samalta kuin mikä tahansa muu Black Sabbathin esikuvakseen laskeva stoner-trio. Laulajan ääni ei miellyttänyt lainkaan, eikä musiikkikaan esitellyt mitään mielenkiintoista. Purple Hill Witchin hoikat pojat sattuivat vaan olemaan kiertueella ”oikeaan” aikaan. Valomiestäkään ei oltu saatu paikalle, joten oranssit stillivalot latistivat tunnelmaa entisestään.

Rättö ja Lehtisalo esiintyivät myös Sidewaysissä, jonka keikka ulkolavalla auringonpaisteessa ei tarjonnut mitään tarttumapintaa. Kevättalven Kulttuuritalon keikalta kuuluneet hehkutukset olivat tarttuneet, ja ajattelin, että nyt kun Pakkahuoneen lavalla on screenejä, pyörisi niissä myös nuo visut mistä olin kuullut kehuja. Kuvat pyörivät aikalailla paikallaan, mutta musiikki tuntui uppoavan yleisöön. Circlessä vaikuttavia shamaaneja oli selkeästi odotettu Tampereella. Naivistiset lyriikat ja leikkisät sävelmät yhdessä eivät paperilla kuulosta tanssittavilta, mutta niin vain Tullikamarilla tanssahdeltiin puolin ja toisin. Mika Rätön tunnetusti sekavat välispiikit viihdyttivät kappaleiden välissä – milloin sieltä tuli Meronian kieltä, milloin jotain suomea lähentelevää, ja lopulta ihan melkeinpä ymmärrettävää stooria kappaleiden taustoista. Jussi Lehtisalon kitarasta napsahti kielikin poikki yhden kappaleen aikana, ja ihmettelin miehen reaktiota siihen. Harva kitaristi nimittäin hymyilee tuollaisen onnettomuuden sattuessa. Pian selvisikin mahdollinen syy myhäilyyn: Lehtisalo kävi hakemassa kappaleen jälkeen lavan takaa matkamallisen mikrosähkökitaran. Kitaran body oli aikuisen miehen kämmenen kokoinen, ja sillä soitto on hieman rajoittuneempaa kuin täysikokoisella keihäällä. Uusi kieli saatiin kuitenkin pian vaihdettua, ja show pystyi jatkumaan täysin kitarasäestyksin. Keikasta jäi hyvä mieli, kun näki ihmisten bailaavan kummallisten laulujen tahtiin.

Festit päätti Klubin puolella kuopiolainen kummitusblues-ryhmä Jess and the Ancient Ones. Toisen kitaristin hiljattain kyydistä pudottanut yhtye kuulosti omaan korvaan hieman ohuelta. Liekö omat mielikuvat jostain syystä hieman raskaammat kuin mitä bändi oikeasti onkaan. Yleensä Klubilla dominoivat matalat taajuudet kuitenkin tällä kertaa puuttuivat, ja sehän olisi oleellista jalan polkemisen voimakkuuteen tanssilattialla. Janis Joplinia vahvasti lavapreesenssiinsä kanavoiva solisti Jasmin Saarela maanisine tuijotuksineen tuntui kantavan koko show’n esiintymisellään. JATAOn levyillä eeppisiksikin paisuvat sovitukset ja soundit eivät olleet tällä kertaa läsnä Klubin lavalla. Valomiestä ei oltu myöskään saatu tällekään keikalle, mikähän homma?

Viime vuoden tasolle lineupin laatu ei yltänyt, ja tämä näkyi asiakasmäärässä. Väljää oli, ja esimerkiksi Pakkahuoneen puolella oltiin otettu tämä huomioon, kun merch-piste oli asetettu poikittain keskelle kulkuväylää tyypillisen seinänvierustan sijaan. Hippirokkitapahtumia kun ei turhan paljon järjestetä, paikalla täytyy silti olla. Illan voi käyttää hyvin vaikka tyttöjen tiirailuun, jos bändit ei puhuttele. Tapahtumassa taisi esiintyä myös tapahtuman visuaalisesta ilmeestä vastaavan grafiikkavelhon Ville Pirisen semi-narsistisesti nimetty bändi Ville Pirinen Combat School, joka epäselvästä aikataulusekoilusta johtuen jäi kyllä näkemättä. Viime vuodesta oltiin myös opittu sen verran, että bändejä ei esiintynyt yhdeksää, vaan seitsemän. Väsy siinä joka tapauksessa tuli, mutta se ehkä kertoo enemmän omasta kunnosta kuin tapahtuman venymisestä yöllä puoli kolmeen. Veg’Emin seitankebab-piste oli paikalla taas, ja valikoima oli laajentunut pitaleivän lisäksi myös hodariin ja vihamukiin. Tästä propsit jälleen!

Kirjoittanut: Ville Kangasniemi
Kuvat: Milo Partanen