Manserockin kulmakiviä ja nostalgiaa albumin täydeltä – klassikkoarviossa Popedan 40-vuotias ”Harašoo”

Popeda julkaisi järjestyksessään kuudennen studioalbuminsa nimeltään ”Harašoo” lokakuussa vuonna 1984. Edellisvuonna ilmestynyt ”Kaasua…” oli ollut läpimurto, joka toi bändin suuren yleisön tietoisuuteen. Tässä välissä yhtyeen kokoonpanoon oli tullut pieni muutos: rumpuihin oli saapunut veljeään tuuraamaan Kari Holm. Alun perin tuurauksen piti kestää vain Kai Holmin armeijan ajan, mutta siitä tulikin pysyvämpi pesti.

Pitkäsoiton kansikuvat matkustettiin ottamaan aina Moskovaan saakka. Se tavallaan sitoi yhteen levyn löyhää teemaa, joka näkyy nimen lisäksi myös biisissä ”Raz, dva, tri”. Voin jotenkin hyvin kuvitella, että 1980-luvun Neuvostoliitossa Popedan kaltainen, hyvin värikkäistä persoonista koostuva ryhmä on herättänyt paljon huomiota. Arwo Mikkonen onkin aikoinaan todennut kulttuurien kohdanneen Costello Hautamäen ja miliisin keskustellessa. Kuvituksesta vielä sellainenkin huomio, että niissä on nähtävillä Mustajärven klassiset hämähäkkihousut. Housut edustavat nekin oman aikansa kuvaa siinä määrin, että vastaavanlaiset on parhaillaan esillä Tampereella Museokeskus Vapriikin Manserock-näyttelyssä.

”Harašoo” sisältää monta biisiä, joista voisi tänä päivänä puhua jopa hittinä. Suomessa on tuskin ketään, jolle esimerkiksi joko ”Matkalla Alabamaan” tai ”Sukset” ei olisi tuttu. Singleinä albumilta julkaistiin kahden edellä mainitun lisäksi ”Palle and the Boys”. ”Matkalla Alabamaan” julkaistiin jo huhtikuussa vuonna 1984 antamaan esimakua tulevasta levystä, ja se on näin jälkikäteenkin ajateltuna mitä mainioin valinta ensimmäiseksi singleksi.

Sanoituksista levyllä vastasivat Pate Mustajärvi sekä Arwo Mikkonen, joiden kesken urakka jakautui varsin tasaisesti. Ainoastaan ”Sukset”-biisin sanoitus on tehty Mustajärven ja Mika Sundqvistin yhteistyönä, ja ”Palle and the Boysin” sanoittivat Mustajärvi ja Mikkonen. Lyriikoiden aiheet vaihtelevat Popedalle tuttuun tyyliin, eli aiheissa on enimmäkseen huumoria mutta hivenen myös vakavampia sävyjä, joista jälkimmäisestä esimerkkinä vaikkapa ”Aamulla”. Mustajärven kirjoittama teksti syväluotaa sitä, miten pienestä voi olla kiinni se, mihin päin maailmaa olet sattunut syntymään, ja mitkä ihmisoikeutesi tuolloin ovat.

Albumilla sävellysvastuuta on ottanut yhä enemmän itselleen Costello Hautamäki. Albumin sävellyksistä kuusi onkin Costellon käsialaa ja loput neljä Arwo Mikkosen. Sävellysten tyyli vaihtelee ”Harašoolla” laidasta laitaan aina ”Suksien” kaltaisesta rokkirymistyksestä ”Aamulla”-biisin hienoiseen iskelmävivahteeseen. Osa kappaleista on vielä tänäkin päivänä kiinteä osa Popedan keikkasettiä, kun taas joitakin ei ole varmaan kuultu kertaakaan keikoilla.

”Harašoo” edustaa minulle albumina vahvalla tavalla nostalgiaa. Muistelen, että ensimmäisiä kappaleita, jotka Popedalta muistan kuulleeni, ovat ”Matkalla Alabamaan” ja ”Sukset”. Niistä on ilmeisesti jäänyt lähtemätön muistijälki, koska yhtyeen levyt pyörivät yhä soittimessani. Omat suosikkibiisini levyltä on helppo nimetä, ja ne ovat jo useampaan otteeseen mainitsemani ”Alabama”, ”Palle and the Boys”, ”Beibi on Y.L.P.E.E.” (tai ylpee, kirjoitusasu vaihtelee lähteittäin), ”Telakalle töihin” ja ”Olen valmis”.

”Pallessa” minua viehättää sen mainion sävellyksen lisäksi sanoitus – se kun kertoo yhtyeen näkemyksen rokkimaailmasta verrattuna ”normaalin” maailman merkonomeihin. Mielestäni liian vähälle huomiolle ovat jääneet myös ”Telakalle töihin” ja ”Olen valmis”, joista molemmat ovat kerrassaan meneviä raitoja, ja joista jälkimmäisen toimivuutta olen päässyt onnekseni todistamaan livenä.

”Harašoosta” tuli Popedan siihen saakka menestynein albumi, eikä syyttä. Pitkäsoitto sisältää usean mainion rokkirallin, joita voisi luonnehtia manserokin klassikoiksi. Varsin moni kappaleista omaa myös mieleen jäävän kertosäkeen, jotka putkahtelevat ainakin minulla tuon tuosta päähän soimaan päähän. Jos biisien ”Pullaristo ihmemaassa” ja ”Whiskey” tilalle olisi valittu jotain muuta, saattaisi ”Harašoo” olla albumina vieläkin kovempi.