Manserockin uusi kuningas? – arviossa Aleksi Kiin ”Varjokuvia”

Kansainvälistäkin huomiota nauttineen Grave Pleasuresin kitaristina ja aiemmin sooloartistina nimellä P. A. Kiiskilä tunnettu Aleksi Kiiskilä on neljänteen sooloalbumiinsa tultua luonut nahkansa ja musiikillisen ilmeensä harvinaisen onnistuneesti. Ahkerasti muun muassa Dave Lindholmin kanssa keikkaillut Kiiskilä on todistanut jo aiempien teostensa perusteella olevansa todella vakuuttava kotimaisen, suomeksi lauletun musiikin tekijä.

Uudella aliaksella Aleksi Kii operoiva tamperelainen laulaja-lauluntekijä on siirtänyt ainakin hetkeksi akustisen mies ja kitara -pohjaisen blues-folk-tuotannon sivuun. ”Varjokuvat”-albumilla hän tarjoilee tunneladattua, sähköisen rouheaa, kitaravetoista rockia koko bändiyksikön voimin. Jo heti kättelyssä kokoonpano vakuuttaa hallitun tyylitajuisella yhteissoitollaan. Grave Pleasuresta tuttu rytmiryhmä; rumpali Rainer Willman ja basisti Valtteri Arino luovat yhdessä flyygelinsoittaja Ville Koivulan ja jousisoittaja Kimmo Helénin kanssa Kiiskilälle erinomaisen taustatuen tekemiensä kappaleiden esiin tuomiselle. Yhtyeen loihtiman musiikin syistä on aistittavissa säröisän countryn, garage rockin, post-punkin, grungen ja voima-popin lisäksi vaihtoehtoräimeen juurevuutta ja monimuotoisuutta.

Neil Young & Crazy Horsen kavionjäljillä vikuroiva avausbiisi ”Paranirvana” ottaa alkuun pari kierrosta avautuakseen. Lopulta se mäiskähtää kuitenkin tiskiin eräänä katu-uskottavimmista pelinavauksista koko modernin kotimaisen rockin kaanonissa. Kasarihenkistä mustahuuliromantiikkaa tyylillä larppaava ”Kummitustanssi” valloittaa puolestaan maagismystisellä vetovoimallaan. Albumin ehdoton syömähammas on kuitenkin albumin ensimmäisenä videosinglenä julkaistu ”Avain”, joka luo minimalistisista aineksista pakahduttavan koskettavan laulaja-lauluntekijä-teoksen. Siinä Kiiskilän loihtima stadionluokan kertosäe ja ”Isokynältä” puolivahingossa lainattu nariseva säkeistöhyminä kuorrutuksineen luovat täydellisen kappaleen akselin. Karkean kaunis piano-sello-sovituksinen kantri-balladi ”Varjo” avaa puolestaan Kiiskilän rock-albumin pehmoiluosaston vakuuttavaa itseluottamusta huokuen.

”Vain kannet siitä kirjasta mitä olin” tuo albumin keskiöön hetkeksi kauniin kiharaisen kudontansa myötä Alice In Chainsin puoli-akustisen ”Jar Of Flies” -EP:n hartaan varmaotteisen tunnelman. Heti perään Kiiskilän yhtye tarjoilee melodramaattisesti albumin väkevimpiin kappaleisiin kuuluvan ”Laulu jota kukaan ei laula”. Biisissä yhdistyvät röyhkeän epätrendikkäästi mutta toimivasti emo-rockin ja uuden aallon brittirockin loistokkaat ainesosat. Ei ole liioiteltua sanoa, että sen valssitempoinen haikeamielisyys etsii komeudessa vertaistaan tämän vuoden tasokkaimpia rock-biisejä valittaessa.

Sen jälkeen kuin kyykäärmeenä pitkässä heinikossa vaanii Kiiskilän maanisen painokkaasti tulkitsema ”Sun ainoo ystävä”. Biisin teksti toksisesta ihmissuhteesta tuo jälleen uuden puolen esille maestron äimistyttävän tehokkaasta repertoaarista käsitellä kappaleittensa välityksellä voimallisesti ja autenttisesti kuulijan tunne-elämää. Vaikka hieman kryptisen pitkäveteiseksi himmailuksi lässähtävä päätöskappale ”Pimeässä” jääkin albumin kasvottomimmaksi vedoksi, ei se pääse turmelemaan vaikuttavaa kokonaisuutta.

”Varjokuvia” on albumina konkretisoituma siitä, että ehdalla ja rukiisella kotimaisella rockilla sekä taidokkaalla laulaja-lauluntekijä-perinteellä on näköpiirissä erittäin lupaavaa tulevaisuutta. Tästä säveltaiteesta paitsi Tampere myös koko kansakunta voi vielä jonakin päivänä olla ylpeä. Tässä paketissa on nimittäin aineksia vaikka mihin.