Brian Warnerin alias Marilyn Mansonin taustoja tuskin tarvitsee selventää enää kenellekään. Miehen edesottamukset erään maailman kohutuimpiin kuuluvan rockyhtyeen keulakuvana on saanut palstatilaa musiikkilehtien lisäksi myös lukuisten tv- ja elokuvakytkösten ansiosta. Visuaalisuudenhan herra toki taitaa bänditovereidensa tapaan lähes suvereenisti. Mansonin levytyshistoria on tasollisesti sen sijaan vähintäänkin mielenkiintoista vuoristorataa. Edellinen studioalbumi ”Born Villain” (2012) aiheutti omissa makuhermoissani sen saman, kohtalaisen kammottavan rahastuksen makuisen rimanalitusfiiliksen, mitä ”Eat Me, Drink Me” (2007) tarjosi edes parhaimmillaan. Toisaalta mainittujen välissä ilmestynyt ”The High End of Low” (2010) putosi lähes yhtä hyvin kuin vuoden 1998 goottirockhelmi ”Mechanical Animals”. Monen fanin ikisuosikki ”Holy Wood” (2000) ei herätä itsessäni mitään sen suurempaa vielä viidentoista vuoden kypsyttelynkään jälkeen, kun taas ”The Golden Age of Grotesque” (2003) otti vahingon takaisin korkojen kera – niin hyvässä kuin pahassa. Mitä ihmettä voi siis odottaa, vaatia tai pelätä ”The Pale Emperorilta”?

Ensipyöräytyksen jälkeen havahtuu siihen tosiseikkaan, että myös tämänkertainen ensisingle ”Third Day of a Seven Day Binge” lukeutuu albumin parhaimpien vetojen joukkoon. Vaikka aluksi pidinkin kappaletta yhtenä mitäänsanomattomimmista Manson-maistiaisista, asettuu raita levymitassa uomiinsa yllättävänkin hyvin. Onnistunut alkusoitto ”Killing Strangers” on myös noteerattava levyn parhaimmistoon ”The Mephistopheles of Los Angelesin” ohella. Huisien laulukontrastiensa ja miellyttävällä tavalla häiritsevän boogiensa toimesta kyseessä on varsin timanttista materiaalia. Vaikka varsinaisista maneereistaan yhtye tuskin koskaan pääsee – saati haluaa – eroon, määrittelee kyseinen biisikaksikko myös tietyllä tavalla muuttunutta yleissoundia. ”The Devil Beneath My Feetin” tai ”Cupid Carries a Gunin” soidessa vaihdoksen voisi kuvitella johtuvan arvokkaasti ikääntyneestä, jälleen asteen verran rauhoittuneemmasta Warnerista. Kyllähän se paikoitellen sairaisiin mittasuhteisiin yltävä rääkynä on edelleen tallella, mutta pääasiassa edetään huomattavasti kiltimmän ja asiallisemman ulosannin parissa. Äärimmäisenä todisteena tästä toimii arvosteltavana olleen deluxe-version mainio akustinen päätöskolmikko, joista varsinkin 13-raitaisen tripin päättävä ”Fall of the House of Death” asettaa aivan uudenlaisen tulokulman Marilyn Mansoniin yhtyeenä. Kappaleessa toimii kaikki mahdollinen, mitä tältä bändiltä ikinä voisi sähköt helvettiin -asenteella odottaa.

Homman juju piilee juuri tässä. Muutaman kuuntelukerran jälkeen materiaalin epätasaisuus tai pikemminkin täydellinen vastakohtaisuus kääntyy pahasti itseään vastaan. ”Slave Only Dreams to Be King”, ”Birds of Hell Waiting” ja varsinkin kakkossingle ”Deep Six” olisivat voineet olla ”Born Villainin” parhaimmistoa, mutta ”The Pale Emperorilla” ne eivät kuulosta alkuunkaan oikealta. Lienee täysin kuulijasta kiinni, sulattaako näin laveaa skaalaa saumattomasti yhden levyn mittaan. Se fakta, että suurin osa kappaleista on taltioitu yhdellä otolla, tuo palettiin toki oman ruosteisen lisäarvonsa niin soundillisesti kuin taiteellisestikin, mutta itselleni ääripäät ovat kerta kaikkiaan liian kaukana toisistaan. Sääli, sillä ”The Pale Emperor” olisi voinut olla yksi Marilyn Mansonin kautta aikain hienoimmista albumeista. Nyt arvosana liikkuu kolmosen ja kahdeksikon välillä. Samainen seikka tekee levystä myös äärimmäisen hankalan arvosteltavan. Akustinen osasto erikseen kiitos, aivan sama, oliko kyseessä hifistelyversio vai ei.

6½/10

Kappalelista:
1. Killing Strangers
2. Deep Six
3. Third Day of a Seven Day Binge
4. The Mephistopheles of Los Angeles
5. Warship My Wreck
6. Slave Only Dreams to be King
7. The Devil Beneath My Feet
8. Birds of Hell Awaiting
9. Cupid Carries a Gun
10. Odds of Even

Kirjoittanut: Tomi Salmi