Mark IX onnistuu – arviossa Deep Purplen ”=1”

Deep Purple on rock-musiikin instituutio. Deep Purple on myös laatutakuu itsessään. Lisäksi se on raskaan rockin kuningassarjan ainoita vielä tien päällä rytyyttäviä yhtyeitä, jotka lähes 60 vuoden olemassaolonsa aikana on vaikuttanut suoraan tai välillisesti lähes jokaiseen kitaravetoista rytmimusiikkia taituroivaan kokoonpanoon. Tästä lähtökohdasta arvioituna yhtyeen jokainen uusi albumi on aina voitto. Toisaalta se on taas pelon paikka, josta ajan vääjäämätön ja julma kulku heijastuu peilikuvana mitä selkeimmin.

Nyt käsillä on brittiyhtyeen järjestyksessään 23. albumi, ”=1”. Toissa vuonna Deep Purplessa lähes 30 vuoden mittaisen uran kitaroinut, yhdysvaltalainen, entinen Kansas -kitaristi Steve Morse joutui jättäytymään pois yhtyeen riveistä perhesyistä. Hänen tilalleen rekrytoitiin Sweet Savagen, Don Airey Bandin ja Snakecharmerin riveissä aiemmin vaikuttanut irlantilaiskitaristi Simon McBride. Toissakesänä ensimmäistä kertaa Suomessa parilla festarikeikalla yhtyeen riveissä esiintynyt McBride osoitti heti kättelyssä, että hänen mukanaan yhtyeen kitarointiin tulee blackmoremaista luonnetta, riffimuskelia mutta samalla myös tyylikkään tuoretta, teknistä osaamista.

McBriden myötä yhdeksännen kokoonpanon ”Mark IX” Deep Purple ei jää kuvia eikä klassikoita kumartelemaan. Vaikka alkuperäisjäsenistön ikävuodet alkavat hiljalleen lähennellä kahdeksankymmentä, poltetta löytyy ja ennen kaikkea kipinää tuoreen musiikin tekoon. Vaikka kultakurkku Ian Gillan ei enää vuosikymmeniin ole yltänyt ”Child In Timen” kiljahdusten korkeuteen, on seniorivaiheen Purple löytänyt nykyisillä avuillaan omat väylänsä luoda hyvin svengaavaa, tyyliteltyä rosoista rockia. Siitä pitävät huolen priimaluokkaisen rytmisoiton ikihongat: basisti Roger Glover ja rumpali Ian Paice yhdessä monissa liemissä keitetyn kosketinvelhon, Don Aireyn kanssa.

Vaikka ”=1” ei uusia ”Speed Kingejä”, ”Burneja” ”Stormbringereitä”, ”Perfect Strangereita” eikä ”Sometimes I Feel Like Screamingeja” tarjoile, on se täynnä rukiista, aikaa kestävää tavaraa. Yhtye osaa pidättäytyä tuhdiksi kypsyneen taikinajuuren luonnollisissa tuotoksissa ilman yliyrittämisen makua. Albumin ensimmäisenä singlenä julkaistu ”Portable Door” huokuu tyylillä päivitettyä ”Pictures of Homen” svengiä. Toinen, ”Lazy Sod”, runttaa puolestaan vuosikymmenten kokemuksella voimalla mutta rikkaasti. Kolmantena esimerkkinä mainittakoon maan mainio ”Pictures of You”, joka soljuu ja rullaa konstailematta ja antaumuksella. Samaan yltää yhtyeen monipuolisuutta alleviivaava, vaikkakin sen omia maneereita turhan paljonkin toisintava ”Sharp Shooter”.

Albumin päätöspuolella komea AOR-henkinen ballaadi ”If I Was You” on sävellyksenä Purplenkin mittakaavassa miltei ykkösluokkainen. Kappale kärsii kuitenkin kaikista selvimmin Gillanin iän myötä heikentyneen lauluäänen ponnettomuudesta. Albumin päättävä, monisyisyydessään säväyttävä ”Bleeding Obvious” on vuosikymmenen vaikuttavinta Deep Purplea. Näille kilometreille ehtineitä ja edelleen näin verevässä kunnossa olevia yhtyeitä ei Telluksella ole enää montaa.