Mark Lanegan Band @ The Circus, Helsinki 6.2.2015

Mark Lanegan Band esiintyi 6.helmikuuta 2015 Helsingin The Circuksessa. 30-vuotisen uran musiikin parissa tehnyt laulaja-lauluntekijä Mark Lanegan toi yhdeksännen studioalbuminsa, viime vuoden lokakuussa julkaistun ”The Phantom Radion” nyt myös suomalaisfanien kuunneltavaksi. Ja kuunneltavaa riittikin reiluksi pariksi tunniksi.

Illan avaa kuolemalta tuoksuva ”When Your Number Isn’t Up”, jolla herra aloitti myös edelliset Suomen vierailunsa The Circuksessa 2012 sekä Nosturissa 2010. Askeettinen näppäilykuvio, punaisten valojen pimeä loiste ja Laneganin raspi luovat välittömästi hartaan hautajaistunnelman. Ensimmäiset kolme kappaletta soitetaan duo-sovituksina kitaristi Jeff Fielderin myötävaikutuksella. Riisutussa mies ja kitara -tyylissä Laneganin surumielinen ääni pääsee todellakin oikeuksiinsa ja eturivissä tuntee, kuinka yleisöstä huokuu syvä kunnioitus illan yksinäistä pastoria kohtaan. Ja mitäpä muutakaan voisi odottaa, kun lauteilla seisovan miehen Curriculum vitaessa lukee sen kaltaisten yhtyeiden nimiä, kuten; Screaming Trees, Mad Season, Queens of the Stone Age ja Gutter Twins. Lisäksi Mercury-ehdokkuudella huomioitu yhteistyö entisen Belle & Sebastian -laulaja Isobel Cambellin kanssa antaa osviittaa miehen monipuolisuudesta ja kokeilunhalusta. Kooperaatiot Kurt Cobainin, PJ Harveyn, Slashin, Mobyn yms. lukuisten muiden artistien kanssa monine anekdootteineen luovat Mark Laneganista – eritoten kun tähän lisätään rappioromanttiset ajatukset miehen päihteiden käytöstä, luomisvimmasta ja vaikeaksi luokitellusta persoonasta – yhden aikamme kiinnostavimmista kulttistatusta kantavista taiteilijoista. Tai kuten Josh Homme asian on ilmaissut; “Lanegan is The meanest nice guy I’ve ever met.”

Harmoninen tila särkyy hetkeksi muun bändin astuessa kuvaan. Olisihan tuota akustista lumoa voinut vielä hetken jatkaa, mutta oikeutus tuleekin heti ”Gravediggers Songin” muodossa. Mustanpuhuva äänimaailma hyökyy päälle, ja Laneganin mestarillinen kuvaus rakkauden raadollisuudesta apokalyptisin sävelin tarjoiltuna on väkivaltaisen kaunista. Tätä seuraa ”Harvest Home” joka johdattelee uuden levyn synteettisiin rumpurytmeihin, jotka on alun perin tehty FunkBox–nimisellä puhelinsovelluksella. Samaiset punaiset valot pysyvät staattisina ja soittajat, mukaan luettuna Lanegan, seisovat tukevasti tonteillaan tehden omaa juttuaan. Yleisössä ilmenee samankaltainen ilmiö. Vieressäni kuulijat ovat rauhallisesti omissa oloissaan, kuin sukeltaen kerros kerrokselta ja kappale kappaleelta syvemmälle kohti Laneganin autenttista mielenmaisemaa.

Vaikka 22 lauluun mahtuu tyylillisiä kokeiluja niin konemusiikista bluesiin ja psykerockista uuteen aaltoon, niin sekavaksi paljettia ei voi moittia. Päinvastoin kappaleet soljuvat toisensa perään yllättävän vaivattomasti, mutta samassa eroavaisuudetkin häviävät marginaalisen pieneksi. Jossain kohtaa shamaanimatka on mennyt toistossaan jo niin pitkälle, että ”Hit The Cityn” kaltainenkin asennestyge tulee siitä samaisesta filtteristä, joka muuttaa The Circuksen usvaiseksi hämärän rajamaaksi. Maaksi jossa aikaa ei ole olemassa, maaksi jossa epätoden ja toden rajat sekoittuvat toisiinsa.

Ääni. Lauluääni. Mark Lanegan omaa tumman ja eittämättä yhden raspisimmista soundeista mitä länsimaalaisella populaarikulttuurilla on ollut tarjottavanaan sitten Tom Waitsin. Miehen karhea tulkinta, introvertti lavaolemus, sanoituksien synkkyys ja musiikin alakuloisuus aiheuttavat selittämätöntä magian tuntua. Väitän, että juuri yksioikoinen esiintyminen monotonisine kappaleineen ovat avain mystiikkaan. Eivät bändin jäsenet, kuten eivät biisitkään nouse yksilöinä esille The Circuksen illassa. Silti yhteisen kokonaisvaltaisen atmosfäärin luominen onnistuu sitäkin voimakkaammin, mitä vähemmän kukaan tekee yhtään mitään ylimääräiseen viittaavaa. Toki sanottava, että uusimman levyn ehdoton helmi ”Death Trip To Tulsa” on kauhean kaunis ja räväkkä valinta viimeiseksi ennen encorea. Järkälemäisesti soivassa kappaleessa on elektronisen murhaballadin tyylittelyä, joka tuntuu herättelevän myös yleisöä transsistaan. Viimeinen näytös alkaa ”Methamphetamine Bluesilla” ja päätyy ”The Killing Seasoniin.” Tätä ennen soitettu ”I Am The Wolf” on kuitenkin illan sykähdyttävin veto. Laneganin riutuva tulkinta ja teräskielisellä akkarilla luotu sointukuvio viljelevät mielikuvaa kadonneesta ajasta. Ajasta, jolloin joukossamme kulkeva paholainen vielä uskoi, että häneen uskotaan.

I’ve learned is that poison will sting

No one remembers the names of martyrs or kings

No one remembers much of anything

That came this way before

”Mark Lanegan – I Am The Wolf”

Teksti: Miika Karvanen

Kuvat: Annina Sinisalo