Mastodon, Krokodil @ The Circus, Helsinki 19.12.2014

Helsingin pimeä joulukuinen ilta… Sitähän voisi olla kotonakin lämpimässä paketoiden keppihevosia, mäkihyppysuksia ja naskaleita lahjoiksi nälkää näkeville lapsosille Afrikkaan, mutta eeiii, on mentävä kuuntelemaan loppuunmyydylle Circukselle grammyehdokkuudella selkääntaputeltua yhdysvaltalaista metallisuuruutta Mastodonia, jonka yleisöä on lämmittelemässä englantilainen Krokodil. Ensimmäisen maailman ongelmia? Sanoisin ennemminkin kolmannen maailman myöhäisiä jouluntoivotuksia! Paketit saavat odottaa, kun setä lähtee kuuntelemaan heviä!

Saapuessani paikalle juuri ennen Krokodilia oli Circus miltei puolilleen täysi, mutta keikan aikana massat hiljalleen valuivat paikalle. Entuudestaan itselleni täysin tuntematon orkesteri veti loppupeleissä onnistuneen lämppärivedon, joka onnistui herättelemään väkeä jo pelkästään totuttelemalla korvia äänenvoimakkuudelle. Yhtyeen suoraviivaisemman puoleinen djenttailu ei sinänsä tuntunut eroavan genrensä muista edustajista edukseen. Saattanee johtua myös omasta väsymyksestäni tämän lokerikon yhteen temppuun perustuvaan, keskinkertaisuutta pursuavaan ylitarjontaan, ettei tämäkään bändi sen kummempaa vaikutusta tehnyt minuun. Jäin vain ensin ihmettelemään, mihin yhtye kolmea kitaristia tarvitsee. Kenties se kuulostaa vaan coolimmalta kuin kahdella, mutten mitään merkittävää nyanssia kuullut, joka tekisi kolmen kitaristin taktiikan tarpeelliseksi.

Välillä kuitenkin yhtyeen sointi meni hieman groovaamamman metallin puolelle, jolloin alkoi tanssijalkaakin hieman vipottelemaan. Laulaja Simon Wrightin hieman nyrkkiin karjuva tyyli jätti artikuloinnille melko vähän tilaa, vaikkakin miehen saundi oli varsin toimiva. Puhtaatkin laulut sujuivat sen kummemmitta ongelmitta mikkiä käyttäneiltä. Koko orkesteri tuntui hieman jäykältä keikan alussa samalla kun laulaja kiersi pitkin lavaa aivan kuin koira etsisi paikkaa johon maata tai ulostaa. Setin jatkuessa kuitenkin ranteet löystyivät ja yhtyeen esiintymiseen tuli enemmän rentoutta ja elämää. Kävihän Simon kääntymässä lavan edessä tanssilattiankin puolella, joten kaiken tämän nillityksen jälkeen jälkimaku yhtyeen puolituntisesta jäi plussan puolelle juuri ja juuri. Yhtye kuitenkin tarvitsee jotain omaa ilmettä ja jännää twistiä, sillä tällä nykyisellä tyylillä se häviää melko nopeasti juoksukisassa kilpakumppaneihinsa nähden.

Lämppärin lopetettua alkoi viimeisetkin lipunhaltijat löytämään hiljalleen paikalle, kunnes pari minuuttia yli showtimen tallusti Mastodon lavalle ja keikka sai ansaitsemansa lähtöpaukkeen ”Tread Lightlyn” saattelemana. Yhtye keskittyi setissään luonnollisesti ”Once More ´Round The Suniin”, mutta varsinkin loppupuolella kolmea uusinta levyä vanhempi tuotos otti vallan, joten loppupeleissä ihan kiva leikkaus yhtyeen urasta oli tarjolla. Itse enemmänkin kolmeen uusimpaan keskittyneenä huomasin olevani pikkuisen eksyksissä fiiliksen kanssa, kun niiltä albumeilta hypättiin vanhempiin. Tämä ei niinkään ollut niiden kappaleiden syytä.

Nimittäin, keikan suurin ja oikeastaan ainut ongelma oli se sama, mikä oli edelliselläkin kerralla kun yhtye viimeksi kävi Helsingin The Circuksessa esiintymässä ”Hunterin” aikoihin. Jostain syystä miksaus ja paikan akustiikka ei kohdanneet toisiaan. Sen verran mitä olen Circuksessa käynyt, tämä ei ole mitenkään tavatonta ja ennenkuulumatonta. Siellä tuppaa välillä saundit puuroutumaan ikävästi. En tiedä onko paikka hankala miksata, onko korvissani vikaa, vai mikä siinä on. Keikan aikana, jos tuli voimakkaita rumputuli- tai basso-osuuksia, hävisi kitarat ja laulut miltei kuulumattomiin bassonhuminan ja ujelluksen alle, jolloin oli vaikeaa seurata missä kohdin kappaleessa mennään. Varsinkin Brent Hindsin ääni katkeili ja hävisi vähän väliä metelin alle, vaikka miehen suu kyllä näytti käyvän.

Samaa oikeastaan mietiskelin Krokodilin aikana, että olisinko saanut enemmän irti heidän annistaan, jos olisin kuunnellut ja sisäistänyt heidän kappaleensa etukäteen. Eikä tämä ollut ongelma pelkästään noiden itselleni tuntemattomimpien Mastodon-rallien kohdalla, ”Black Tongue” esimerkiksi on pyörinyt alituisesti stereoissani, mutta keikalla biisin puolivälissä katosin kärryiltä, enkä muistanut enää miten kappale siinä kohdassa menee. Ei tietenkään kuuntelijan täytyisi keikan aikana yrittää ulkomuistista tapailla kappaleita, vaan kyllä pitäisi sieltä ihan keikkapaikan ämyreistä ja PA:sta saada se selko missä mennään. En usko että monenkaan paikalle eksyneen, joka ei ole yhtyeen musiikkia kuullut, nauttineen tai saaneen hirveästi mitään irti. Tämä on melkoinen miinus minun kirjassani, joka ei välttämättä ole ikinä yhtyeen syy, mutta nyt kun se on käynyt jo toistamiseen kohdallani, alan epäilemään syyttävän sormeni suuntaa. Ehkäpä ensi kerralla pitää käydä heidät kokemassa jossain toisaalla.

MUTTA! Ettei mene ihan taas nyrpistelyksi, kaikki muu tuntui keikassa toimivan. Itse olin hyvin tyytyväinen settilistan venyvyyteen ja varsinkin ”Bladecatcher” sai kikatuttamaan. Oli myös mahtava nähdä loppuunmyydyn yleisön hurmosta, joka ei perjantai-iltojen tapaan liioitellut rymyämisellään vaan oli kuuntelevaista, sisäistävää ja takaisinvastaavaa kun sitä kaivattiin. Lähtihän sieltä yhteislauluakin, vaikkakin ”Aunt Lisan” ”…let’s get up and rock n’ roll”-kohta unohtui monelta, kuten myös minulta. Onnistuneesti kuitenkin yhtyeen ja yleisön välinen side pysyi tiukkana.

Pakko antaa myös yhtyeelle kiitosta hyvin onnistuneesta ja hallitusta keikkakokonaisuudesta, joka ei sisältänyt mitään turhaa jaarittelua eikä odotteluja. Troy Sandersin mielipuolista huutoa oli viihdyttävää kuunnella, kuten myös Brann Dailorin vauhdikasta rumpalointia, varsinkin kun mies samanaikaisesti vielä laulaa päälle. Bändi soitteli puolitoista tuntia putkeen ilman encoreja vain yhdellä lyhyellä välispiikillä. Keikan päätti rumpali monologillaan, jossa hän kiitti yleisöä useaan kertaan ja mainitsi mm. viime lokakuussa edesmenneen Isaiah ”Ikey” Owensin, joka vieraili uruissa ”Blood Mountainilla”. Tämä puhe antoi niin hyvän päätöksen keikalle, eikä lisävaatimuksia enää tohtinut ajatellakaan.

En kuitenkaan täysin tyytyväinen tähän iltaan ollut noiden kuuluvuusongelmien kanssa, jotka heittivät tunnelmasta rankasti pois, aivan kuin olisi keskellä ihanaa REM-unta, kunnes joku paiskaa ämpärillisen vettä naamalle ja jäät keräilemään ja etsimään itseäsi kurjaan arkeen. Ehkäpä ensi kerralla saan jatkaa niitä ihan muulla tavalla märkiä unimatkoja ilman häiriötekijöitä, mutta minkäs kyynikko itselleen mahtaa. Olisihan sitä voinut vielä valittaa pääsylipun korkeasta hinnastakin (45€), mutta kun paikka myy loppuun, se tuntuu jotenkin perusteettomalta vedoten jo ihan siihen, että jostainhan niiden muusikoiden on elantonsa saatava.

Keikan jälkeen sairastuin muutes mielettömään vatsatautiin, jonka runtelemana olen edelleen. Kenties tämänkin saa liitettyä keikkailtaan ja käännettyä miksaajien syyksi.

Settilista:

1. Tread Lightly
2. Once More ’Round the Sun
3. Blasteroid
4. Oblivion
5. The Motherload
6. Chimes at Midnight
7. High Road
8. Aqua Dementia
9. Ol’e Nessie
10. Halloween
11. Aunt Lisa
12. Divinations
13. Bladecatcher
14. Black Tongue
15. Ember City
16. Megalodon
17. Crystal Skull
18. Blood and Thunder

Kirjoittanut: Ville Syrjälä
Kuvat: Annina Sinisalo