Mastordin ”To Whom Bow Even The Trees” -albumi pursuaa runsautta, joka aiheuttaa hienoista yltäkylläisyyden tunnetta

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 13.10.2021

Mastord onnistuu herättämään kuuntelijan kiinnostuksen välittömästi kiusoittelevan intron omaavalla aloitusraidalla, joka paljastaa todelliset karvansa kahden minuutin kytevyyden jälkeen. Vokalisti Markku Pihlajan ääni lepää vahvasti ja itsevarmasti Mastordin modernissa progressiivisen rockin äänimaisemassa. ”The Walls” -kappaleelta löytyy juhlavuutta, joka väistyy syrjään aggressiivisen ”Mediocren” astuessa esille. Tälläkin kertaa Pihlajan ääni loistaa itsevarmana, vaikka äänimaisema on tällä kertaa synkempi ja pykälää teknisempi.

Mastordin kyvykkyys tulee nopeasti ilmi ”To Whom Bow Even The Trees” -albumia kuunnellessa. Kappaleet siirtävät kuulijan ilmapiiristä toiseen, mutta niitä jokaista yhdistää rikkaat ja monipuoliset äänimaisemat, jotka sisältävät runsaasti yksityiskohtia. Sen seurauksena albumi ei ole helpoimmasta päästä kuunnella, vaan haastaa kuulijaa keskittymään sekä kuuntelemaan pitkäsoiton monta kertaa.

Albumin sävellykset eivät ole ainoat, joiden parissa voi uppoutua yksityiskohtien tutkimiseen, vaan siihen mahdollisuuden antavat myös sanoitukset. Kitaristi-kosketinsoittaja Kari Syvälä, joka vastaa niin pitkäsoiton sävellyksistä kuin sanoituksista, on panostanut kunnolla myös lyriikoihin. Sanoituksiin on vuodatettu ajatuksia niin eksistentiaalisuudesta kuin ihmisten käyttäytymisestä. Nämä teemat selittävätkin osaltaan albumin synkkää perusvirettä, jota eeppiset ja ilmavat äänimaisemat korostavat jylhästi. Onneksi sävellykset ovat monipuolisia, joten täysin paatokselliseksi tunnelma ei muotoudu.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Syvälällä on vahva visio Mastordin suhteen ja sen turvin, ”To Whom Bow Even The Trees” ammentaa yltäkylläisestä progressiivisen rockin lähteestä. Albumin sävellykset ovat keskenään erilaisia, mutta aiheuttavat toisinaan yltäkylläisyyden, jopa puuduttavuuden tunnetta runsaalla sisällöllään. Albumia kuunnellessa miten, olisiko sille voinut sisällyttää muutaman täysin instrumentaalisen teoksen? Moni kappale, kuten ”Endless Confusion”, olisi voinut toimia hyvin jo pelkästään mielettömän instrumentaalisen intronsa puolesta. Joka tapauksessa, nyt pitkäsoitolta ei löydy selkeitä kontrasteja, minkä takia kuuntelukokemus muuttuu loppua kohden aavistuksen raskaaksi.

Tältä tunteelta välttyy todennäköisesti sitten, kun albumin on kuunnellut montakymmentä kertaa, ja sen on oppinut kunnolla tuntemaan. Sitä ennen kokonaisuuden kuuntelu aiheuttaa kuitenkin haastetta. Hienoisesta ähkyn tunteesta huolimatta, ”To Whom Bow Even The Trees” on albumi, jonka äärellä voi – ja myös mielellään – viettää aikaa kuuntelukerrasta toiseen.