Maukas yhdistelmä perinteistä ja postmodernia – juhla-arviossa Parkway Driven 10-vuotias ”Atlas”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 26.10.2022

Aussimetalcoreryhmä Parkway Drive oli jo 26.10.2012 julkaistulla, järjestyksessään neljännellä albumillaan ”Atlas” soitannollisesti vimmatussa kunnossa ja valmis ryhmä menestymään maailmalla. Albumin äänityksestä ja tuotannosta vastasi vaihtoehtometallin huipputuottaja Matt Hyde Minneapolisin Hydeaway Studiosilla ja Los Angelesin The Sunset Lodge Studioilla Yhdysvalloissa alkuvuodesta 2012.

”Atlasilla” Parkway Drive tarjoilee helposti mieleenpainuvaa modernia metallia, mikä tarkemmin tarkasteltuna on kudottu yhteen monen raskaan musiikin tyylilajin elementeistä.

Luonteen yhtyeen perussoundille muodostavat yhtäältä rujosti murjova rytmiryhmä basisti Jia ”Pie” O’Connor ja rumpali Ben ”Gaz” Gordon, ja toisaalta soolokitaristi Jeff Lingin ja rytmikitaristi Luke ”Pig” Kilpatrickin kutomat, vahvasti 80-luvun terssiharmoniakitaroinnin ja hard rockin suuntaan kumartavat kitaramelodiat, lievästi djentahtava alavireriffimurjonta yhdistettynä teollisuusmetallilla maustettuihin, paikoin sludgehtaviin death-thrash-riffeihin.

Albumi alkaa Panteran ”Suicide Note Pt. 1:sta” ja Iron Maidenin ”Hallowed Be Thy Namestä” muistuttavalla, uhkaavasti kasvavalla, akustisella introlla ”Sparks”, minkä jälkeen silmille räjähtävä ”Old Ghost/New Regrets” kertoo heti, mistä pohjimmiltaan on kyse. ”Dream Runin” riffiruhjonnan joukossa kertosäkeen kaipausta itkevät melodiakierrot tekevät kappaleesta erittäin komean. ”Dark Daysin” Fear Factory -tyyppinen katuporakatkoriffittely yhdistettynä huikean jylhiin melodiakitaroihin sekä takuuvarma yleisönhuudatusbiisi ”Wild Eyes” jatkavat sarallaan albumin korkeatasoisten biisien linjaa.

The Riverissä” sludge- ja thrash-osaston biisiin on puolestaan saatu ujutettua yhtyeen pirtaan poikkeuksellista herkkyyttä oivallisen tunteikkaalla ja kauniilla naislauluvahvisteisella kertosäkeellä. ”The Slow Surrenderin” aaltoilevan hypnoottinen kertosäe on hieno emo-rockin tyylivalikoimasta tunnettu elementti muuten vahvasti nyrkinpuintametalliin tukeutuvassa äänimaisemassa. ”Sleight of Godin” voi kuvitella olevan goottimaisessa rujoudessaan eräänlainen päivitys Paradise Lostin ysärin alkupuoliskon ”Gothic”-ajoista. Albumin loppupuolelle tultaessa kappaleista alkaa löytyä alkupään raa`an jyystämisen ja heviriffittelyn vastapainoksi myös pehmeämmillä elementeillä toimivaa imua, harmoniakerroksia jousisovituksineen ja kauniine sekä puhtaine kitarointeineen. Yhdessä nämä kaikki piirteet punovat Parkway Driven neljännestä albumista maukkaan ja kompaktin yhdistelmän postmodernia ja toisaalta perinteistä metallia.

Suurimpana miinuksena yhtyeen soinnille albumilla on sen vokaaliosuuksien yksipuolisuus. Parkway Driven sinällään todella toimiva metallimikstuura sotketaan liian usein vokalisti Winston McCallin suoraviivaisen mutta pidemmän päälle melodiamaailman osalta varsin geneerisen ja vivahteettomaan ärinähuutolaulun alle. Yhtyeen sinällään erinomaisella maulla ja taidolla jännitetty draaman kaari jää tällöin vajaaksi jokseenkin yksipuolisen ja liian usein kasvottomaksi osoittautuvan huutovokalisoinnin takia.

”Atlas” on tuotantonsa osalta tasapainoinen vaikkakin aavistuksen kliininen albumi. Sitä kuunnellessa herääkin nykymetallin genremääritelmiin sisäänrakennettu ajatus turhamaisesta pakkouudistumisesta. Puhtaampia lauluosuuksia lisäämällä Parkway Driven musiikki olisi 90-luvulla tullut helpostikin määritellyksi sludgehtavaksi asennemetalliksi. Yhtye sekoittelee albumilla elementtejä metallin kentältä ristiin rastiin, paikoin genrerajojen ylikin, onnistuen silti pitämään kappaleensa hyvin kompakteina ja hengittävinä.

Silti, paikoin Parkway Driven ”Atlasta” kuunnellessa mielen valtaa vielä kymmenenkin vuoden jälkeen ajatus, että yhtye olisi saanut sinällään monivivahteisista kappaleista puristettua vieläkin enemmän irti herkkyystasoja sekä dynamiikkaa ja välitettyä kuulijalle ennalta arvaamattomuuden tunnetta metalcore-genremääritelmän sanomattomia lainalaisuuksia ja tyypillisiä ratkaisuja vastaan toimimalla. Tämä silläkin uhalla, että yhtyeen hardcoreimmat fanit eivät olisi pitäneet sellaisesta. Joka tapauksessa albumi on eräs yhtyeen tähänastisen uran vaikuttavimpia kokonaisuuksia.