Mayhemia ei sittenkään peruttu – Arviossa ”Liturgy of Death”
Mayhemin levyä arvioidessa ei bändiä tarvinne sen kummemmin esitellä, sillä black metalin pioneeri on operoinut ja näyttänyt suuntaa black metalin saralla yli neljän vuosikymmenen ajan. Traagisesta historiasta tunnettu yhtye on julkaissut levyjä maltilliseen tahtiin osuen välillä naulan kantaan ja välillä vähän vähemmän, joskin Mayhemista keskustellessa löytyy jokaiselle albumille puolustajansa.
Sävellyspuolesta ”Liturgy of Death” -albumilla vastaa sama kaksikko kuin sen edeltäjä ”Daemonilla” eli kitarasankarit Teloch ja Ghul. Ahkerasti rundaava yhtye on nähty Suomessa usein, ja seuraava mahdollisuus on aivan hetken kuluttua. Bändi soittaa 26. helmikuuta Helsingin Kulttuuritalolla. Päivä ylös ja lippukaupoille, mikäli Mayhem on vielä näkemättä (ja toki muutenkin).
Albumilla piilee yksi ongelma, joten nostetaan kissa pöydälle heti kärkeen. Yksittäin kuunneltuna jokainen biisi kuulostaa kelvolta Mayhem-raidalta, mutta levyn ja kahdeksan biisin kontekstissa ne eroavat auttamatta liian vähän toisistaan, ja kokonaisuus tuntuu puuduttavalta varsinkin, kun siltä löytyy kestoa liki 50 minuuttia. Mayhemin jätkät ovat soittajina alan ehdotonta kärkeä. Hellhammerin takominen on vimmattua kuten aina, Necrobutcher ryskyttää bassoa minkä kerkeää, ja kitaristit Teloch ja Ghul vaihtelevat dissonassikuvioita tuon tuosta. Attilan suoritteet vokaaleissa ovat totutun mielipuolisia, eikä levy jää niissä missään nimessä vajaaksi.
Mainos päättyy
Mayhemia on parin viime albumin ajan vaivannut viheliäinen tauti, kekseliäisyyden puute. Siinä, missä yhtye uran alkuaikoina ja vielä 2000-luvullakin rikkoi rajoja ja teki mitä lystäsi, tuntuu se nyt tyytyvän toistamaan samaa kaavaa kuin seitsemän vuotta sitten ”Daemonilla”. Puuduttavuudesta huolimatta levyllä on huippuhetkensä, ja ”Aeon’s End” ja ”Propitious Death” ovat loistobiisejä. Varsinkin jälkimmäisessä on hyvällä tavalla kaikuja bändin 90-luvun vaiheista. Levyn päättävä ”The Sentence of Absolution” onnistuu kuulostamaan raikkaalta ja ilmineeraa Attila Chisarin vokaalityöskentelyä. Mieshän ei varsinaisesti ehkä laula vaan performoi riivatun lailla yhtyeen keulilla.
”Liturgy Of Death” ei ole Mayhemin uran paras levy mutta yhtä kaikki kelpo esitys veteraaneilta. Se on pakkohankinta fanin hyllyyn, ja muidenkin kannattaa ottaa se kuunteluun ja päättää sitten. Mayhem on luotsannut black metalin kehitystä, eikä sen maine tule koskaan kuolemaan, joten miksi lopettaa levyttämistä, kun virtaa tuntuu vielä piisaavan.
Mainos päättyy