Megadethin voittokulku jatkuu – arvostelussa ”The Sick, the Dying… and the Dead!”

Yhdysvaltalaisen thrash metal -legenda Megadethin järjestyksessään 16. pitkäsoitto ”The Sick, the Dying… and the Dead!” on jatkoa vuonna 2016 julkaistulle ”Dystopialle”. Paljon on tapahtunut viimeisimmän jälkeen. On keulakuva Dave Mustainen sairastumista syöpään, sekä viimeisimpänä myöskin draamaa miehistönvaihdoksien kanssa, mikä lopulta johti arvosteltavan teoksenkin lykkääntymiseen. Basisti David Ellefsonin toilailut johtivat miehen erottamiseen yhtyeestä. Pelkät potkut eivät tokikaan riittäneet, vaan Mustaine halusi myös miekkosen jo taltioidut bassoraidat vedettävän uusiksi. Tuolloin puikkoihin astui Testamentista tuttu Steve Di Giorgio, joka ei kuitenkaan jäänyt yhtyeen kokoonpanoon sen pidemmäksi aikaa. Jo aikaisemmin Megadethissa bassoa läpsytellyt James Lorenzo sai kunnian ottaa paikan livekokoonpanossa. Lopulta kaikki työ oli valmista ja uutukainen oli hiottuna valmiina näyttämään maailmalle.

Työn jälki kelpasi kansalle levylaareilla, sillä albumi nousi ensimmäisellä viikollaan Suomen listaykköseksi sekä yleisellä listalla että fyysisten albumien myyntilistalla. Ilmiö oli maailmallakin varsin tuttu, sillä kyseinen riffitykitys valloitti listoja ympäri maailman sellaiseen tahtiin, että siitä tuli lopulta Megadethin korkeiten sijoittunut albumi kautta aikojen. Siinäpä kunniamaininta vuosikymmeniä paukuttaneelle veteraanille siitä, että työn jälki kelpaa yhä edelleen kansalle.

Eikä ihmekään, sillä Megadeth osoittaa uudella albumillaan sellaisenkin väkinäisen kliseen kuin ”vierivä kivi ei sammaloidu” etenkään jos se on hitusenkaan äkäisellä päällä ja pinnalta on paljon pölyä karistettavanaan. Myös yhtyeen kokoonpano tuntuu olevan etenkin rumpali Dirk Verbeurenin astuttua mukaan nyt 100% laatua. Avauskappaleet ”The Sick, the Dying… and the Dead!” ja ”Life In Hell” osoittavat hetimmiten, että soitanto on kaikin puolin kunnossa, eikä se riffikynäkään ole juurikaan vuosien varrella päässyt tylsistymään. Räppäri ICE-T:n feattaama ”Night Stalkers” on perinteistä Megadeth katalogia raikkaalla vivahteella. Kyseessä onkin ehkä yksi albumin vahvimmista kappaleista.

Samaa kaavaa käyttäen edetään muutaman kappaleen verran eteenpäin, kunnes kuulijan korviin iskee jokseenkin häiritsevä välisoitto ”Psychopathy”, mikä heittää vannoutuneen Megadeth-tietäjän takaisin 2000-luvun aikaiseen ”World Needs A Hero”-albumiin, sillä kappaleen saundimaailmassa ja tunnelmassa on kierolla tavalla jotain, mikä tuo vahvasti esimerkiksi paljon parjatun ”Return to Hangar”-kappaleen. Tästä perään käynnistyvä ”Killing Time” on ehkä albumin heikoimpia lenkkejä, eikä pitkänkään totuttelun jälkeen aiheuta tässä rokkipoliisissa sitä kovin varovaista hyväksyntää antavaa sormen naputtelua. ”Soldier On” muistuttaa hieman Megadethin uudelleensyntymistä 2000-luvulla ”System Has Failed”-albumin tyylisuuntauksellaan, mutta melodisemmalla koukulla höystettynä. Pakollista juustoisuutta esille tuova ”Mission To Mars” on teemaltaan mielenkiintoinen, mutta on kuitenkin ehkä yksi albumin juustoisimmista hetkistä.

Albumin päättävä ”We’ll Be Back” on kappale, jossa käytän vertauskuvana aikuisten miesten ”Kauniita & Rohkeita” eli tässä tapauksessa showpainia: kappale on kuin lopetusliike, jolla kuulijasta otetaan vankka selätysvoitto. Se kiteyttää koko albumin vahvuuden ja vahvistaa sen, että Megadeth jatkaa mestaruusvyö harteillaan vielä jatkossakin. Yhtyeellä on tällä hetkellä kasassa ehkä paras kokoonpano-sekä tuotantokoneisto sitten klassisen 90-luvun. Kiko Loureiro- sekä Dirk Verbeuren ovat todellakin oikeat miehet pestissään. Innolla odottaen, mitä albumi numero 17 tulee pitämään sisällään, mikäli sellainen meille vielä joku kaunis päivä suodaan.