”Mehevä alkupala pikkunälkään” – klassikkoarvostelussa Cannibal Corpsen 30-vuotias debyyttialbumi ”Eaten Back To Life”

Ehkä se klassisin iljetystä visuaalisella kuvastollaan ja lyyrisellä annillaan herättänyt death metal -legenda Cannibal Corpse sai alkunsa kolmen paikallisen proto-death metal -bändin raunioilta Buffalon kaupungista, New Yorkin osavaltion luoteisosassa joulukuussa 1988. Kitaristi Jack Owens ja basisti Alex Webster Beyond Deathista yhdistivät voimansa Tirant Sin -yhtyeen rumpali Paul Mazurkiewiczin ja kitaristi Bob Rusayn sekä Leviathan-vokalisti Chris Barnesin kanssa. Yhtyeen reippaan verevän nimen keksi basisti Webster.

Cannibal Corpsen musiikista on jo ensikuulemalta helpohkoa kuvitella, että noina aikoina yhtyeen miehistö oli erityisen innoittunut B-luokan splatter- ja zombie-elokuvista, sarjakuvista sekä mm. Kreatorin, Slayerin, Morbid Angelin ja Deathin luomasta sen ajan äärimetallista. Yhtye äänitti viidestä kappaleesta koostuneen ensidemonsa ja esiintyi ensimmäisen kerran Buffalon River Rock Cafe -klubilla toukokuussa 1989.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Nuori vokalisti Barnes työskenteli noina aikoina päivätöikseen paikallisessa levykaupassa. Kaupan pomo sattui yhtyeen onneksi toimittamaan tuoreen Cannibal Corpsen kasettidemon yhteistyökumppanilleen Metal Blade Recordsille suotuisin seurauksin. Eipä mennyt aikaakaan, kun Metal Blade Records otti yhteyttä ja signasi tuoreen buffalolaisyhtyeen talliinsa.

Viisikko hioi ja rakenteli uusia biisejään seuraavan puolivuotisen ajan. Toukokuussa 1990 Cannibal Corpse suuntasi Floridan Tampaan Morrisound-studioille genren tuonaikaisen tuottajaässä Scott Burnsin hoteisiin äänittämään mädiltä sisäelimiltä löyhkäävää debyyttialbumiaan, joka sai sittemmin nimen ”Eaten Back To Life”. Albumi julkaistiin 17. elokuuta 1990.

Yhtyeen omaa nimeä kantaneen, vuoden 1989 demon materiaalista mukaan päätyivät kaikki viisi kappaletta. S.O.D.:n ”Chromatic Deathin” kiivautta tavoitteleva ”A Skull Full of Maggots”, väkivaltaisesti mäiskivä ”The Undead Will Feast”, albumin monipuolisimmin varioiva kuolon thrash-biisi ”Scattered Remains, Splattered Brain” sekä alle kaksi minuuttia kellottavat Nuclear Assaultin riffittelyn periaatteita noudattava death metal -mutaatio ”Put Them to Death” ja albumin puhtain ja kitaroinniltaan teknisin death metal -viisu ”Bloody Chunks” valikoituivat albumille ensimmäisinä.

Loput kuusi biisiä yhtye veisteli samaan henkeen ja tyylillisesti samojen raamien mukaan. Kyseiset kappaleet Cannibal Corpse valmisteli loppuvuoden 1989 ja alkuvuoden 1990 aikana. Onnistuneimmat repäisyt albumin uudemmista kappaleista ovat Celtic Frostin jalanjäljissä raskasteleva ”Born In A Casket” ja tylymmän teutoni-thrashin Destructionin suuntaan kumartava ”Buried In a Backyard”. Lisäksi Deiciden Glen Benton ja Opprobriumin (myöhemmin Incubusin) Francis B. Howard korisivat mureat taustavokaalit matelevan raskaasti röykyttävään ”Manglediin” ja edellä mainittuun ”A Skull Full Of Maggotsiin”.

Rikoslehtien sensaatiohakuisista, brutaaleista lööpeistä nimensä saaneet albumin 11 kappaletta ovat vahvasti jyrkemmän linjan thrash metaliin kallellaan, mutta niiden matalasta kitaravireestä ja tylyydestä löytyi selkeä yhtymäkohta myös proto-death metaliin. Tästä yhdistelmästä muotoutui Cannibal Corpsen alkukantaisen raaka ominaissoundi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

Monessa kohtaa albumin matalavireistä rouhintaa huomaa Owensin ja Rusayn ottaneen soittoonsa vaikutetta myös alkuaikojen Possessedin ja Obituaryn tylyistä rytmeistä ja rujosta riffittelystä. Vaikka yhtyeen myöhempien aikojen materiaaliin verrattuna ”Eaten Back To Lifen” materiaali olikin suoraviivaista ja kankeaa louhintaa, sen biiseissä riitti myös kulmikkuutta ja luontevan rapsakkaa DIY-meininkiä. Ainoana merkittävänä kehitystarpeena ”Eaten Back To Lifella” oli rumpali Paul Mazurkiewiczin vielä tuossa vaiheessa kömpelön romuluinen, verrattaen laiskatempoinen ja jäykähkö soittotatsi. Herran soitto-otteet albumilla olivat kuitenkin toisaalta uniikilla tavalla likaisen käppäisiä, mitä genren puritaaneimmat hemmot toisaalta ominaisuutena arvostivat. Ihailtavaa yhtyeen soitannollisen vajavaisuuden suhteen oli myös se, kuinka tarkasti muu yhtyeen rytmiryhmä kiilailee ja pysyttelee mukana kompin antajansa ”itsenäisen” ja ”eläväisen” rytmisoiton mukana pitkin koko reilun 36-minuuttisen, musiikillisesti groteskin matkan. Hapuilevan ontuva, rytmivaihdoksiensa osalta kulmikkaasti klenkkaava ”Edible Autopsy” toimii edellä kuvaillusta selkeimpänä esimerkkinä.

Matalan möreä-äänisen ja eräänä genrensä vakuuttavimpana tulkitsijana tunnetun Barnesin (sittemmin Six Feet Under) käsialaa oleva Cannibal Corpsen debyyttialbumin lyyrinen osasto vilisi brittiläistä, lääketieteellisestä tiedekirjallisuudesta sanallisen antinsa ammentanutta kollegayhtyettä Carcassiakin luotaantyöntävämpää ja raadollisempaa materiaalia. Useimmiten kappaleiden teksteissä brutaalien surmatöiden uhrit olivat naispuolisia, eikä heille niissä lopulta käynyt kovinkaan ruusuisesti. Yhdysvaltalaiselle metallimusiikkitoimittaja Jon Wiederhornille vuonna 2008 antamassaan haastattelussa Barnes kuitenkin tähdensi, ettei hän suinkaan tehnyt kyseisenkaltaisia lyriikoita shokeeratakseen ihmisiä tai misogyynisyyttään, vaan koska hän koki, että aihepiiri on yhtyeen brutaaliin musiikkiin istuva, mielenkiintoinen ja psykologisesti kiehtova. Hän myös korosti, että sinällään brutaaleihin teksteihin saa vielä erityisen ekstratwistin, kun tarinan uhri oli puolustuskyvyttömäksi kuviteltavissa oleva henkilö.

Websterin mukaan tuolloin Morrisound-studiolla äänittäneiden death metal -yhtyeiden keskinäisessä hengessä vallitsi tervehenkinen kilpailuilmapiiri, jossa yhtyeet kilpailivat kappaleiden raskaudella, soitannollisella fyysisyydellä ja nopeudella. Tähän kisaan myös Cannibal Corpse osallistui. Burnsin ajan hermolla olleet äänittäjän ja tuottajan otteet mahdollistivat viimekädessä yhtyeen varteenotettavuuden kyseisessä mittelössä.

Sittemmin yhtyeen graafiseksi hovitaiteilijaksi valikoituneen, ”Dead World” -sarjakuvien piirtäjänä kunnostautuneen Vincent Locken tekemän, albumin mehevän kansikuvan myötä levy bannattiin Saksassa ja vedettiin myynnistä pois välittömästi sen julkaisun jälkeen. Sisälmyksiään ja kylkiluitaan ravinnokseen ahmiva zombie lämmitti monen konformistin mieltä, eikä välttämättä niinkään hyvässä. Asiaa ei varmastikaan auttanut se seikka, että saateteksteissä albumi omistettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eläneelle Amerikan ensimmäiseksi todennetuksi kannibaaliksi mainitulle Alferd Packerille, joka tunnettiin aikanaan paremmin nimellä ”The Colorado Cannibal”. Edellä mainittu kuvasto ja el(ä)imellinen viestintä kertoi myös yhtyeen vilkkaasta mielikuvituksesta ja mustaakin tummemmasta huumorintajusta. Vasta vuonna 2006 kyseisen maan levykaupoissa albumia saatiin myydä sen originaalilla kansitaiteella.

Vasta nelisen vuotta debyyttialbuminsa julkaisua myöhemmin yhtyeen miehistö muutti Floridaan. Syystä yhtye on monesti sekoitettu floridalaislähtöiseksi kuolonmetalliyhtyeeksi Morbid Angelin ja Deathin tapaan.

Loppuviimein Cannibal Corpse saavutti kuitenkin valtavasti huomiota brutaalin imagonsa ja tinkimättömän musiikkinsa avulla. Yhtyeen debyyttialbumin valmistuttua siitä tuli eräs aikanaan eniten ihastusta ja vastapainoksi vastenmielisyyttä herätänyt death metal -teos. Se ei ehkä mullistanut genreään, mutta polki death metalin maaperään sen verran tymäkästi löyhkäävän satsin teurasjätettä, että siitä riitti kylliksi ravintoa seuraavienkin sukupolvien dödis-yhtyeille. Yhtye oli kaikkinensa liian raju ja sensuroimaton nousemaan koskaan metallimusiikin mainstreamiin. Ensialbumillaan Cannibal Corpse oli joka tapauksessa aloittanut vuosikymmeniä kestävän matkansa kohti alati vahvistuvaa kulttimainettaan ja rehellisellä työllä ansaitsemaansa kunniapaikkan eräänä Telluksen vaikuttavimpana äärimusiikkiyhtyeenä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy