Melancholy Mass Tampereella – Swallow the Sun, October Tide, Kaunis Kuolematon ja Red Moon Architect Olympia-korttelissa 23.9.

Viikko sitten perjantaina suuri murheilujuhla Tampereen ytimessä oli tosiasia. Melankolisen tuomiometallin katkeransuloista sanomaa messuttiin Olympia-korttelissa peräti viiden yhtyeen voimin, joista Marianas Rest jäi itseltäni aikataulusyistä väliin. Neljä toinen toistaan mielenkiintoisempaa nimeä sain kuitenkin kokea. Swallow the Sun julkaisi mainion ”Moonflowers”-levynsä vajaa vuosi sitten, enkä harmikseni ehättänyt heitä alkukesän Suomen kiertueella näkemään. October Tide on genren veteraani, joka harvinaisena Suomessa keikkailijana on aiemmin jäänyt itseltäni tyystin väliin. Red Moon Architectin olin todistanut livenä viimeksi seitsemän vuotta sitten, ja Kaunis Kuolematon puolestaan oli itselleni täysin uusi tuttavuus. Mielenkiintoa siis riitti reilusti illan jokaista aktia kohtaan.

Kavutessani Olympian portaita vähän ennen Red Moon Arcitectin aloitusta enteet povasivat hyvää. Porukkaa oli pimenevässä perjantai-illassa liikkeellä kuin pipoa, kaikki vaikuttivat hyväntuulisilta ja ilmassa oli positiivista kihelmöintiä illan kattausta vartoessa. Punaisten parrasvalojen hohteessa, kuinkas muutenkaan, aloitti Red Moon Architect settinsä vain hieman aikataulusta jäljessä. Yleisöä oli jo tässä vaiheessa paikalla hyvinkin kiitettävästi, ja sekös toimi mitä tehokkaimpana bensana yhtyeen motivaation liekkeihin. Pitkätukkien propellirintama pyöri komeasti niin lavalla kuin yleisössäkin, ja laulajat Anni Viljanen ja Ville Rutanen vuorottelivat tunnelmien vaihtelun mukaan herkän ja rujon ilmaisun välillä. Välillä ämyreistä pörisi niin armottoman tiukkaa riffiä, että kirosin heikkoa tuntemustani yhtyeen kappaleista. Kuuntelin kyllä taannoin yhtyeen diskografian päädystä päätyyn, mutta täytyypä näemmä sekin projekti ottaa hetikohta uusiksi. Red Moon Architect on pitänyt yllä tasaista julkaisutahtia perustamisvuodestaan 2011 alkaen, mistä huolimatta suosio ei ole kantanut juuri pieniä festari- tai lämppärislotteja pidemmälle. Sitä suuremmalla hyväksynnällä seurasin, kuinka runsaslukuisena ja innostuneena yhtye otettiin Olympialla vastaan. Nämä ovat varmasti juuri sellaisia onnistumisia, joista pienetkin bändin ammentavat energiaa jatkaa valitsemallaan tiellä.

Niinhän siinä sitten kävi, että se yksi entuudestaan täysin tuntematon tekijä eli Kaunis Kuolematon korjasi illan suurimman voittopotin. Entisestään yhtyeeseen vihkiytymättömälle sen raakuus ja kauneus paiskasivat kättä tavalla, jota en yksinkertaisesti osannut odottaa. Olli Suvannon karjunta, sahaavat riffit ja välistä hurjakin rumputykitys saivat vastapainokseen laulaja-kitaristi Mikko Heikkilän kuulasta tulkintaa sekä heleän melodisia koskettimia, joskin jälkimmäisiä vain taustanauhalta. Yleisöä oli paikalla kuin pääesiintyjällä ikään, ja se heittäytyi Kauniin Kuolemattoman vietäväksi täydellä sydämellään. Samaa ei aivan voi sanoa jokaisesta illan keikasta. Heikkilä luonnehti viikonlopun keikkoja Tampereella ja Helsingissä yhtyeen väliaikaisiksi hautajaisiksi, sillä Kaunis Kuolematon on jäämässä tauolle ainakin loppuvuodeksi. Väliaikaisten jäähyväisten kunniaksi yhtye soitti täysin uuden ennen julkaisemattoman kappaleen, joka sekin sai yleisöltä innostuneen vastaanoton. Kaunis Kuolematon myös inspiroi yleisön illan kuuluvimpaan yhteislauluun, joten illan henkisestä voittajasta ei jäänyt epäselvyyttä.

Illan huikeimman esityksen jälkeen olikin luontevaa vastaanottaa Olympialla todistamani bändinelikon ponnettomin veto. Jos ruotsalainen October Tide olikin genrensä puolesta kuin kotonaan illan muiden bändien lomassa, saattoi länsinaapureille iskeä pieni koti-ikävä suomalaisbändien ja suomalaisia pullistelevan salin puristuksessa. Jo keikan aloitus viivästyi niin tuntuvasti, että ehdin jo huolestua, leikkaisiko myöhästely paljonkin bändin soittoajasta ja vaikuttaisiko se viimeisenä soittavan Swallow the Sunin aloitukseen. Lopulta October Tide aloitti soittonsa, ja bändin satunnainen vierailu Suomessa näkyi molemminpuolisena oudoksumisena. Bändin kappaleissa ei ollut merkittävää mukaansatempaavuutta, ja suurimmasta meiningistä vastasivatkin eturivin pari ilmiselvää tosifania. Toinen näistä keksi ojentaa lavalle baarista ostamansa juoman, jota laulaja Alexander Högbom varovasti sitten siemaili loppukeikan ajan. October Tide-kaartin nimekkäimpiä hahmoja ovat veljekset Fredrik ja Mattias Norrman, jotka reilu vuosikymmen sitten päätyivät jokseenkin omituiseen ratkaisuun hypätä pois Katatonian kelkasta ja kaivaa haudasta siellä pitkään maatunut October Tide. Tuon päätöksen hedelmiä korjataan edelleen vuonna 2022. Allekirjoittaneelle October Tide ei oikein aukene, vaan sepä ei ole meikäläiseltä mitään pois, jos muille toimii.

Melankoliamessun päättänyt Swallow the Sun sen sijaan toimi eturivistä salin takaosan parvekkeelle saakka ihan jokaiselle. Olen joskus hieman moittinut bändiä keikkasettiensä koostamisesta, ja niin täytyy tehdä nytkin. Niin hieno kuin tuoreimman levynsä avauskappale ”Moonflowers Bloom in Misery” onkin, olisi pitkän illan huipentavan keikan alkajaisiksi kaivattu jotain hieman menevämpää rallia, jollaisia Swallow the Sunin katalogista kyllä löytyy. Sellainen kuultiinkin heti seuraavaksi, kun tuoreimman levyn kärkikastiin kuuluva ”Enemy” laittoi kropat huojumaan niin lavalla kuin yleisössäkin doom metalille sopivassa tahdissa. Tasaisen tappavasti vyöryvä ”Falling World” jatkoi yleisön keinuttamista yhtä tehokkaasti, josta siirryttiin taas tuoreempiin tunnelmiin ”Firelightsin” muodossa. Swallow the Sunin yhdentoista biisin keikkasetistä yli puolet oli pyhitetty kahden viimeisimmän levyn kappaleille, mikä kertoo niiden vetovoimasta fanien sekä yhtyeen keskuudessa. Keikan yllättävimpänä ohjelmanumerona kuultiin vuoden 2015 ”Songs From the North”-albumitrilogiaa edustanut ”Pray For the Winds to Come”-herkistely. Varsinainen setti sananmukaisesti huipentui uusimman albumin päätöskappaleeseen ”This House Has No Name”, joka toimi livenä vielä huikeammin kuin levyllä. Pisteenä i:n päällä encoressa saatiin vielä hyppysellinen old school -materiaalia, kun bändin kahta ensimmäistä levytystä edustaneet ”Descending Winters” ja Matti Riekille omistettu ”Swallow” hyökyivät vastustamattomasti yleisön yli. Keikan päätteeksi laulaja Mikko Kotamäki kutsui vielä paikallaolijat seuraavan päivän keikalle Helsinkiin, joten kaikki olivat iltaan ilmeisen tyytyväisiä.

Vuosirenkaiden karttuessa aikakin alkaa kiitää tuskastuttavan nopeasti, minkä saa jälleen huomata ymmärtäessään, että ”Moonflowers”-albumin julkaisusta on kulunut kohta vuosi. Tässä välissä yhtye on kiertänyt Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Suomessa. Ensi keväänä yhtyeellä on vielä edessään ainakin yksi mittavampi Euroopan kieppi, mutta sen jälkeen tulevaisuus on jälleen avoin. Sitä odotellessa on aikaa nauttia yhtyeen tähänastisesta diskografiasta, joka mittavuudellaan ja korkealaatuisuudellaan on ehtymätön aarrearkku kaikille raskaan melankolisesta tunnelmoinnista nauttiville.