Melankoliaa, painostavuutta ja oivallisia elämänviisauksia – arviossa Heikki Hallanoron ”Perhosten Nektaria”

Harvoin tulee vastaan albumia, joka olisi yleisilmeeltään yhtä surumielinen kuin Heikki Hallanoron kolmas pitkäsoitto ”Perhosten nektaria” on. Hallanoron matala ääni, jolla hän tulkitsee sydäntä raastavia sanoituksia, ei ole hilpeimmästä päästä, ja kun hänen tulkintansa saa tuekseen yksinkertaiset, jopa kolkot äänimaisemat, ovat tuntemukset levyä kuunnellessa hyvinkin moninaiset. On ainakin selvää, ettei Hallanoron musiikki jätä sanattomaksi.

Alkuvuodesta julkaistu ”Perhosten nektaria” ei ole sieltä helpoimmasta päästä lähestyä, mutta onneksi levyn mukana tuli runsastekstinen saatekirje, joka valottaa niin Hallanoron kuin albumin taustoja. Hallanoro itsessään on monipuolinen muusikko, joka vastaa albumilla lauluosuuksien lisäksi rummuista, pianosta ja urkujen soitosta. Muun muassa tähtitieteen parissa työskennellyt Hallanoro on koostanut ”Perhosten nektaria” -albumista kokonaisuuden, joka saa lähitulevaisuudessa tuekseen myös kirjan. Kantava teema albumilla on rakkaus mutta myös elämän rajallisuutta sivuutetaan useilla kappaleilla. Pitkäsoitolta löytyy myös henkilökohtaista, kivuliasta sisältöä, kun ”Rakastan niin kauan kuin muistan” käsittelee muistisairasta äitiä, joka lopulta menettää kosketuksensa elämään.

Pitkäsoiton alkuun on sijoitettu sanoituksiltaan sen arvoituksellisimmat teokset, jotka edustavat samalla albumin reippaampaa osastoa. Kolmesta ensimmäisestä kappaleesta ”Onnenkukkuloilla” erottuu erityisen hyvin erikoisen äänimaisemansa ja lyriikoidensa puolesta, jotka vaikuttaisivat käsittelevän elämän rajallisuutta. ”Kuolinnaamioita” vetää kuulijan jo huomattavasti surumielisemmän ulosannin äärelle, ja sanoituksista paistaa epätoivo, joka tuntuu jo musertavalle. Jos kuulija luulee tässä vaiheessa albumia, ettei tunnelma voi muuttua enää lohduttomammaksi, joutuu hän myöhemmin toteamaan olleensa väärässä. ”Rakastan niin kauan kuin muistan” on tunnelmaltaan albumin painostavin ja lohduttomin teos. Sanoituksissa kuvaillaan koruttoman taidokkaasti muistisairauden riuduttamaa ihmistä.

Vaikka ”Perhosten nektaria” -pitkäsoittoa kuunnellessa tekisi mieli todeta koruttoman ilmaisun ja melankolian olevan albumin vahvuudet, ovat lyriikat kuitenkin albumin vangitsevin piirre. Sanoituksista löytyy runsaasti elämänviisautta ja syvällisiä kielikuvia, joissa Hallanoron ajatukset kulminoituvat kristallinkirkkaasti ja terävästi. Tällaisia säkeitä ovat esimerkiksi ”Rakkaus on aarteeksi annettu, viha kirouksena langetettu” (”Sokea viha”), ”sielu ruumiillistuu tekoina” (”Varpunen”) ja ”Jokainen tarvitsee erheet tunteakseen viisauden (”Jokainen tarvitsee laulun”). Vastapainoksi löytyy myös hieman huumoria ”Kuinka selviää yöstä” -kappaleen muodossa, joka onkin oivallinen kevennys muuten hyvin pohdiskelevalla levyllä.

Kuten aiemmin totesin ei ”Perhosten nektaria” ole albumina sieltä helpoimmasta päästä kuunnella. Oman haasteensa (ja vahvuutensa) antaa pitkäsoitolle sen melankolisuus, joka on paikoitellen hyvinkin työlästä kuunneltavaa. Pitkäsoiton alkupuolella olevat kappaleet ovat sanoituksiltaan kryptisempiä ja haastavat siten kuulijaa. Albumin loppua kohden sanoma välittyy kirkkaammin. Hallanoro on tehnyt monia oivallisia kiteytyksiä sanoituksissaan, jotka osoittavat muusikon olevan syvällinen sanoittaja. Sen takia ”Perhosten nektaria” antaa kuulijalle paljon mielenravintoa, mikäli kuuntelija on pohdiskeluun taipuvainen. Kaikkinensa ”Perhosten nektaria” on huoliteltu, syvällinen ja ajatuksia herättävä kokonaisuus, joka vaatii kuulijaltaan täyden huomion.

https://www.facebook.com/hallanoro/?ref=page_internal

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen