Melankolian maestro taiteili savonmualla – Ismo Alanko ittekseen keikalla Iisalmessa

Ismo Alanko veti Iisalmen Gracevillessä hienon akustisen soolokeikan. Harvinaista herkkua muuten, sillä edellisestä soolokiertueesta on aikaa yli 20 vuotta. Taiteilija aloitti keikkansa puolisen tuntia myöhässä: odottaminen oli kollektiivista kidutusta, mutta kyllä palkitsi kun Alanko viimein nousi lavalle, kumarsi lyhyesti ja aloitti illan arvoituksellisesti akustista skittaa soittaen. ”Peilikuva” ja ”Ihminen” olivat minulle ennestään tuntemattomia, joten sivistystä tuli runsaasti heti kättelyssä. Molemmat olivat osuvia osoituksia Alangon taiteellisuudesta: keikat voivat alkaa lähes millä tahansa kappaleella. Sillä, onko biisi kuinka tunnettu, ei ole suurta merkitystä kunhan esitys on laadukas. ”Unelmia ja valheita” laittoi lievän virneen kasvoilleni: vihdoin ja viimein jotain tuttua ja turvallista. Kappaleen sanoma on hieno: aiemmin unelmoitiin vaikka sun mistä, mutta karu todellisuus löi lopulta silmille. Illan neljänneksi kipaleeksi valikoitunut ”Kulkurin iltakalja” pisti yleisöäkin hieman vauhtiin: tässä huomasi todella hyvin, kuinka nätisti jengiin upposi Hassisen Koneen tuotanto – ei jäänyt illan ainoaksi.

Seuraavat sävärit tulivat, kun eräs Ismo Alanko Teholla -projektin menestyneimmistä lapsosista eli ”Seitsemän päivää” käynnistyi. Tämä upean kriittinen syväluotaus viikon ryyppyputken saloihin toimi normaalina pianoversiona. Alanko vieläpä kiihdytti soittoaan ja lauluaan aggressiivisesti loppua kohden, mikä kajahti komiasti läpi Gracevillen. Laadukasta laulua ei tarvinnut kauaa odotella, sillä ”Harsoinen teräs” otti heti vallan. Hienosti toimi tämäkin ”vanhus” Iisalmen illassa: sovituksessa ei sinänsä ollut mitään valtavan erikoista, mutta ei tämä mielestäni turhaa kikkailua tarvinnutkaan. Sen sijaan ”On mulla unelma” koki maestron käsittelyssä valtavan muutoksen: Sielun Veljien vauhdikkaan röyhkeästä vedosta tuli dramaattisen hiljainen, mikä jäi mieleen yhtenä koko illan parhaista paloista. Muutos oli mielestäni todella onnistunut ja henkilökohtaisesti nautin tuollaisista biisien peukaloinneista varsinkin, kun kyseessä on ainutlaatuinen turnee läpi pienehköjen paikkakuntien.

Virallisen osuuden lähestyessä loppuaan Ismo Alanko tarjoili matkan extaasista, levottomien jalkojen kautta miehuuden pohdiskeluun ja tienhaaraan tulemiseen. ”Extaasiin” herätti paikalle saapuneessa yleisössä hyväksyviä reaktioita ja taisipa osa alkaa huojumaan biisin tahtiin sanoja tahdissa tapaillen. ”Piste” rauhoitti fiilinkiä, kunnes keikka räjähti käsiin.

Ei. Mitään ei sattunut. Yleisö vain riehaantui täysin, kun ”Levottomat jalat” käynnistyi Alangon soittaessa kitaraa ja vetämällä yhden hänen koko tuotantonsa suurimmista hiteistä mahtavalla energialla.

Ismo Alanko otti kiitettävästi huomioon yleisön toiveita päättäessään esitettäviä kappaleita. Eräs tämänkaltainen haku oli ”Yö erottaa pojasta miehen”. Tämän ajatuksia herättävän tarinan taiteilija tunnelmoi hienosti pianolla. Lopputulos oli kiitettävä, sillä yleisö kuunteli laulun yllättävän hiljaa pubikeikkojen luonteen tuntien. Varsinainen setti päättyi ”Risteyksen” tulkitsemiseen pianon avustuksella. Tunnelmallinen stoori sopi todella tyylikkäästi homman päätökseen…

Kuten arvata saattoi niin ei riemu tähän päättynyt. Gracevillen bileet jatkuivat kahdella upealla encorella, joita kelpaa vanhainkodin kiikkustuolissa muistella taukoamatta. Huurteisen harras ”Hetki hautausmaalla”, jonka Alanko veti ilman säestystä, oli upea suoritus ja laulutaidon näyte. Toiseen ääripäähän päästiin kun mentiin ”Rappiolle” yhtä pahasti kuin Kainin murhatessa veljensä Abelin. Yleisö villiintyi täydellisesti!

Toinen encore oli astetta melodisempi. Taiteilija noudatti taas yleisöstä kuulunutta huudahdusta ja samalla hiljainen toiveeni sai täyttymyksensä: ”Laulu” luikahti ilmoille todella kauniina vetona. Sielun Veljien levyttämä kappale suorastaan uhkuu syvyyttä, mikä teki tuotoksen kuuntelemisesta erittäin nautinnollista. Ilta koki päätöksensä, kun maestro veti pianolla ”Lintuperspektiivin” todella kauniisti.

Mikä onnistui, mikä ei? Yleisöä oli runsaasti ja he olivat hyvin mukana: jengi malttoi kuunnella hiljaa kun oli sen aika, mutta ääntäkin lähti kun tarve vaati. Ismo Alanko oli loistavassa vedossa jälleen kerran eikä jättänyt kylmäksi. Taiteilija otti hienosti huomioon myös yleisön toiveita keikan aikana. Kokonaisuutena ilta oli todella hieno ja monipuolinen suoritus yhdeltä musiikkihistoriamme merkkimieheltä. Suoraan sanottuna toivon ettei hän jää ikinä eläkkeelle, sillä kyseisen artistin musiikki on säilynyt laadukkaana koko hänen uransa ajan. Muuttunut se on, paljonkin, mutta laadusta hän ei ole ikinä tinkinyt.

Akustiset keikat ovat varsin harvinaista herkkua. Ismo Alangon akustisella soolokeikalla hittien ja tuntemattomien biisien ero pienentyi, mikä oli vain ja ainoastaan positiivista. Ylipäänsä oli upeaa kuunnella niin erilaisia ja laadukkaita versioita. Maestro sovitti joitain kappaleitaan erityisesti akustisia keikkojaan varten: varsinkin ”On mulla unelma ” on esimerkki siitä, kuinka hyvät kappaleet toimivat myös erilaisina sovituksina. Parhaimmillaan tämänkaltainen muokkaus tarjoaa käsiteltävinä oleviin biiseihin uuden ja tuoreen näkökulman.

Ps. Jos joku lukijoista ihmettelee otsikon nimitystä ”melankolian maestro” niin suosittelen kuuntelemaan settilistasta esimerkiksi kappaleet ”Hetki hautausmaalla” ja erityisesti ”Naapurin saunareissun”. Varsinkin viimeksi mainittu on mielestäni suomalaista melankoliaa parhaimmillaan.

 

Settilista:

1. Peilikuva

2. Ihminen 

3. Unelmia ja valheita

4. Kulkurin iltakalja 

5. Naapurin saunareissu

6. Masentunut ameeba

7. Kun Suomi putos puusta

8. Seitsemän päivää

9. Harsoinen teräs

10. Alumiinikuu

11. On mulla unelma

12. Extaasiin

13. Piste

14. Levottomat jalat

15. Yö erottaa pojasta miehen 

16. Tällä tiellä

17. Kuka puhuu

18. Risteys

Encore I

19. Hetki hautausmaalla 

20. Rappiolla

Encore II

21. Laulu 

22. Lintuperspektiivi

 

Ismo Alanko Facebookissa

Ismo Alanko

Kuvat: Heikki Tikkanen

Teksti: Markus Raatikainen