Melodioita säästelemättä – klassikkoarviossa Sonata Arctican 20 vuotta täyttävä ”Silence”

Suomen Kemistä aikanaan ennen vuosituhannen vaihdetta ponnistanut kotimaisen power metalin lähettiläs Sonata Arctica julkaisi toisen albuminsa ”Silence” pian ensimmäisen jälkeen vuonna 2001. Nyt tuostakin hetkestä on kulunut jo 20 vuotta ja onkin aika tarkastella lähes välittömäksi klassikoksi muodostunutta albumia sittemmin pitkän uran saavuttaneen yhtyeen kohdalla.

Albumi alkaa introksi luokiteltavalla lyhyellä instrumentaalilla ”…Of Silence”, joka on höystetty hieman geneerisestikin matalalla kertojaäänellä, hieman samaan tyyliin kuin Nightwish käytti kertojaääntä albumeillaan. Mitään erityistä hennon intron jälkeen ei jää mieleen, kun seuraava iloinen tykittely nimeltä ”Weballergy” lähtee käyntiin.

”Weballergy” on siis iloinen ja kaiken jyräävyyden keskellä kiistaton aikansa muuta power metalia heijasteleva kappale, joka on todennäköisimmin albumin alkupuolella siksi, että se edustaa genressään tavanomaisinta linjaa. Poikkeuksena hieman omaperäisempi väliosa kertosäkeistön jälkeen, joka tekee kappaleesta hieman siedettävämmän kuin se sellaisenaan tylsine synamattoineen olisi. Synamelodiat kuljettavat kyllä kappaletta eteenpäin, mutta niiden musiikillinen sykähdyttävyys jää valitettavan vaisuksi.

Onneksi ”Silence” on kuitenkin albumi, joka paranee koko ajan loppua kohden. Tämä yksinkertainen seikka siitä varmasti on aikanaan tehnyt myös fanien suosiman julkaisun. Ensimmäinen lohdun pilkahdus tylsän alun jälkeen kuullaankin kolmannen ”False News Travel Fast” kappaleen kohdalla. Vaikkakin kappale polkee alusta loppuun tuhatta ja sataa rumpali Tommi Portimon tahdissa, sen melodiat pitävät otteessaan ja jopa kitarariffeissä on jonkin verran sielua, omaperäisyyttä ja sitä kuuluisaa ”munaa”.

”The End Of This Chapter” on kappale, joka polveilee mukavasti tunnelmasta toiseen ja on Sonata Arctican uran ensimmäisiä konkreettisia osoituksia yhtyeen myöhemmin niin monipuolisesta tuotannosta ja kokeilevuudesta. Kappaleessa tuntuu olevan sanoitustensa puolesta jonkinlainen kauhuteema, josta kertoo esimerkiksi alun Scream-elokuvat mieleen tuova puhelinsoitto, jossa jopa hieman karmiva miesääni puhuu yllättyneelle naiselle. Myös vokalisti Tony Kakon aiempaa ärhäkämmät laulukokeilut tuovat kappaleeseen jonkin verran lisää – jos ei karmivuutta, niin ainakin ulottuvuutta.

Albumin puolta väliä kolkutteleva ”Black Sheep” palaa power metalin perusasioiden äärelle reippaalla poljennollaan. Kappale on käytännössä myös jonkinlainen Sonata Arctican täsmähitti mieleen jäävällä ja helposti mukana laulettavalla kertosäkeistöllään. Ei huono kappale, mutta ei albumin paraskaan, samalla kuitenkin puolustaen paikkaansa sillä. 

”Land Of The Free” jatkaa siitä mihin ”Black Sheep” jäi, ollen kuitenkin paikoitellen hieman progressiivisempi ja kokeilevampi. Nopealla tempolla tutun turvallisesti on kuitenkin ollut helppoa tällaisia suoraan power metaliksi profiloitavia albumeita aikanaan toteuttaa, joten mitäpä sitä liiemmin kritisoimaan. Toiset tykkäävät ja toiset eivät. ”Land Of The Free” on kuitenkin niitä kappaleita, joita Sonata Arctican on aikanaan täytynyt saada tehdä, jotta yhtye on voinut kehittyä ja muuntaa omaa kehitystään. Periaatteessa ”Land Of The Free” on silti albumin yksittäisiä valopilkkuja yhä edelleen ja siitä kuuluu soittamisen riemu.

Sitten päästään yhteen Sonata Arctican suurimmista hiteistä. Nimittäin ”Last Drop Fallsiin”, joka aikanaan murtautui myös Suomen radiokanavien aalloille aina SuomiPopia myöten. Eikä ihme, sillä kappale on kuin nuorempi versio Scorpionsin voimaballadista ja mega-hitistä ”Still Loving You”. Samankaltaisuuksia on silti todellisuudessa ehkä vain kappaleiden tempoissa ja kasvussa. ”Last Drop Falls” osoittaa ensimmäistä kertaa jopa jonkinlaista harmonista neroutta säveltäjä Kakon kynästä albumilla, sillä sen kitaranäppäilyn ja kosketinsoittimilla sekä laululla toteutetun melodian yhteispeli on yhä edelleen hyvin kaunista, ellei jopa ikonisen tyylikästä kuultavaa. On myös kappaleen ja yhtyeen kannalta onni, ettei yhtye ole yrittänyt liiemmin kopioida myöhemmin loppua kohden kasvavaa mestariteostaan. Ei, vaikka albumilla myöhemmin kuultava ”Tallulah” menee ”Last Drop Fallsin” kanssa samaan kategoriaan ja on ehkä hieman yllättäenkin muodostunut isommaksi balladiksi kuulijoiden keskuudessa myöhemmin.

”San Sebastian (Revisited)” palauttaa albumin entistä reippaammille ja iloisemmille poluille. Voisiko jopa sanoa, että aurinkoisille sellaisille. Mitäpä tuosta, jos arktisuutta huokuvan yhtyeen nimen mielikuvaa sekoitetaan Latinalaisen Amerikan kaupungin auringonsäteillä. ”San Sebastian (Revisited)” on uudelleenäänitys ja -julkaisu aiemmin EP:llä julkaistusta kappaleesta. Siitä joko pitää tai ei, kuten Sonata Arctican kohdalla on usein muutenkin. 

”Sings In Silence” on albumin erottuvimpia kappaleita. Hyvin tavallinen, pääasiassa keskitempoinen biisi, mutta ”Silence”-albumilla ei se tavanomaisin, ja siksipä albumin viiden parhaan kappaleen joukossa. Syynä tähän on, että siinä on helposti laulettavan kertosäkeistön lisäksi pari pientä yleisestä albumin ilmeestä poikkeavaa tuotannollista koukkua. Yksi näistä on laulaja Kakon hieman hillitympi laulutyyli, ja se jos mikä toimii voimaballadien ja nopeusennätyksien ohessa.

”Silence”-albumin loppukliimaksin häämöttäessä ”Revontulet”-instrumentaali on yksi ihastuttavimpia kappaleita koko yhtyeeltä ikinä. Nopeaa kitara-sweep tekniikkaa unisonossa syntetisaattoreiden kanssa hyödyntävä sävellys on juuri niin tiukka, yllättävä ja polveileva, että sitä voisi kutsua musiikilliseksi veistokseksi yhä edelleen. Aivan kuten revontulia talvisin taivaalla.

Aiemmin mainittu ”Tallulah” on jo nykyään lähes kansansuosikki, kun se ilmestyessään oli lähinnä vain se toinen balladi ”Silence”-albumilla. Kaikkine Idols- ja karaoke-versioineen on se saavuttanut jopa radio-soittoa, vaikka sitä ei koskaan julkaistu edes singlenä. On sinänsä harvinaista, että suomalaisen heavy-yhtyeen kappale voi saavuttaa vastaavaa tunnettuutta ilman suurempia promotionaalisia ponnisteluita. Se jos mikä kertoo tietyllä tavalla kappaleen musiikillisesta tasosta. Kaihoisa voimaballadi, joka kertoo erosta on surullinen, mutta samalla myös sanoituksiltaan lohdullinen. 

”Silence”-albumin ensimmäinen single ja musiikkivideo oli aikanaan ”Wolf & Raven”, joka yhä edelleen, jos ei nyt innosta, niin ainakin aiheuttaa kylmiä väreitä entiseen tapaansa. Kappaleen intensiteetti ja virtuoosimaisuus on power metalissa yhä kärkipäätä ja kaiken lisäksi sen sävellys on tavallista inspiroivampi ja kokeilevampi genressään.

Kun aiemmin mainitsin lopun kliimaksin, tarkoitin sillä albumin päättävää biisinelikkoa, mutta erityisesti myös sen 11-minuuttista päätöskappaletta ”The Power Of One”. Lähes tavanomaisesta power metal -tykittelystä varsin eeppisiin ja kokeileviin mittasuhteiiin etenevä kappale on yksi niistä musiikillisista osoituksista, miksi Sonata Arctican ura on voinut jatkua yli 20 vuotta. Kappale on tinkimätön taidonnäyte ja summaa koko albumin tunnelmat yhteen polveilevaan sävellykseen. Jos ”Last Drop Falls” sisälsi ajatonta nerokkuutta, tukee ”The Power Of One” sitä samaa asiaa vähintään kaksinkertaisesti kaikkine progressiivisine elementteineen.

Sonata Arctican toinen albumi ”Silence” on alun hapuilevuudesta huolimatta edelleen inspiroiva pala suomalaista kansainvälisestikin tunnettua musiikin historiaa. Albumi on onnistunut tekele erityisesti power metal -genressä, aikana jolloin genre tarvitsi Sonata Arctican tuomaa uudistusviettiä, mahdollistaen paitsi genren säilymisen, niin myös tavanomaisimpia kaavoja edes hieman rikkomaan pyrkivän sävellyksellisen vision häpeilemättömän vaalimisen.