Melodisen ja progressiivisen skandi-dödiksen perinneajot – arviossa Of Spiten ”Riddle Redemption”

Kotkalainen melodisen death metalin viisikko Of Spite on julkaissut toisen pitkäsoittonsa ”Riddle Redemption”. Julkaisijana albumille toimii kotimainen Inverse Records.

Seitsemästä kappaleesta koostuvan, reilun 34 minuutin mittaisen yhtyeen toisen kokopitkän yleissoundi pohjaa vahvasti Göteborgin ysärisoundiin a’la Dark Tranquillity, At The Gates ja vaikkapa ”Subterraneanin” aikainen In Flames yhdistettynä saman aikakauden progressiivisen metallin ja rockin elementteihin tyyliin Cynic ja Dream Theater. Onpa mukana myös ripaus bläkkiksen käryltä tuoksahtavaa blastausta ja slaavilaista kaihoa sekä alkuaikojen Sentencedin säälimättömyyttä. Yhtyeellä on vimmaa ja taitoa nyplätä kappaleistaan keskivertoa kimurantimpia tapauksia, mutta kyseinen tyylilaji vaatii paljon muutakin.

Biisien tempot ja rytmilajit vaihtelevat biisien lomassa kiitettävästi, ja jokainen yhtyeen pelimanni hallitsee kiitettävästi myös instrumenttien osalta oman tonttinsa.

Of Spiten kappaleet muodostuvat verrattain samanhenkisistä ja samoilla tempoilla pikatuista rytmivalliin nojaavista kitaramelodioista. Välillä harmonioilla, välillä ilman. Heti alkuun törmää kuitenkin yhtyeen perustavaa laatua olevaan ongelmaan, jossa biisien samankaltaiset, peräkkäin sijoitetut biisien osat alkavat liian helposti syödä toinen toisensa vaikuttavuustehoja. Englanniksi ja paikoin suomeksi lauletun kokonaisuuden jäsentäminen astetta selkeämmäksi olisi saanut sinällään hyvin toimivia osasia paremmin massasta esiin vähentämällä esimerkiksi säkeistöistä ja C-osista tarpeettomaksi käyvää kitaramelodiajuoksuttelua.

Yhtyeen otteet ovat sinällään vakuuttavat, vaikkakin pitkälti ysärisoundiin sijoitetut. Jere Harjun murina on sarallaan pätevää siinä, missä kitaristikaksikko Antti Lampisen ja Samu Haataisen yhdessä ja hartaasti kutoma melodiatyö on asianmukaisen äkkiväärää ja komeaa kuultavaa, vaikkakin ”harvennussahaa” sen siistimiseen tarvittaisiin eittämättä useassa kohtaa kokonaisuuden hengittämisen parantamista ajatellen.

Noustakseen seuraavan levelin osaamisen ja tekemisen tasolle tarvitsee Of Spite kappaleisiinsa myös hieman suoruutta ja raskaasti rouskuttavaa rytmisoittoa. Albumin biisit ovat myös alati vaarassa levitä hajanaisista osista sirpalemaisina palasina pitkin tannerta. Oikeaoppiseen draamankaareen jännittämisen taidonnäytteenä käyvät albumin kaksi viimeistä kappaletta ”Murderous” ja ”Agonia”. Sikäli harmi, että vasta kyseiset kappaleet pääsevät kunnolla kuulijan niskan päälle melodisella ja rytmisellä tehokkuudellaan. Kun yhtye saa kasaan albumillisen kyseisen tasoisia ja yhtä eheitä biisejä, alkaa kokonaisuuskin parantua laatunsa puolesta kertaheitolla.