Melodista rockia, bluesia ja kantria yksien kansien välissä – arviossa Gtarzeen debyyttialbumi ”Nine Tracks”

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 4.5.2022

Gtarzee, omalta nimeltään Tim Norrgrann, on kotimainen muusikko, joka julkaisi tänä keväänä esikoispitkäsoittonsa. Norrgrann on aiemmin vaikuttanut kanadalais-suomalaisessa Forth-yhtyeessä, jonka tiimoilta kokemusta on kertynyt ja siksi muusikko onkin säveltänyt ja sovittanut valtaosan esikoisalbuminsa kappaleista. Gtarzeen ohessa pitkäsoitolla rummuista vastaa rumpali Kari Storckovius. Heidän lisäkseen levyllä kuullaan vierailevia muusikoita, kuten Marco Luponeroa, Mikael Söderbäckeä, Kristian Meurmania ja Brian Forthia.

Yhdeksän kappaletta käsittävä ”Nine Tracks” -albumi alkaa kytevällä ”Welcome To The Show” -introlla, joka puhkeaa kukoistukseen lopussa kuultavan kitarasoolon myötä. ”Jealousy” tempaa kuulijan äkkiä melodisen rockin maailmaan, jolla kuullaan Gtarzeen ohessa hänen muusikkoystäväänsä Forthia. Forth antaa äänimaisemaan oman jälkensä, jonka tiimoilta kappale on hyvin mukaansa tempaava. Kolmantena soivalla ”Living A Lie” -kappaleella Luponero avustaa Gtarzeeta, joka hoitaa tällä kertaa itse lauluosuudet. Kappale on takuuvarma korvamato, kuten sitä edeltänyt ”Jealousy”. Vastaavasti runsaalla säröllä varustettu ”Destiny” erottuu hyvin edukseen verkkaisemman otteensa ja keinuvan rytminsä puolesta.

Hieman erikoisesti albumin puoleen väliin on sijoitettu kaksi instrumentaalista välisoittoa, juuri kun tunnelma on saatu energiseksi. Se ei toisaalta haittaa, kun instrumentaalit ovat hienoja sävellyksiä. Ensimmäinen parivaljakosta, ”Intermission Waltz”, luo kahden minuutin aikana harmonisen äänimaiseman, jota on miellyttävä kuunnella. Hengellisesti nimetty ”Ave Maria” on vastaavasti reipasotteisempi ja ilmavampi teos ja on itsessään kuin kunnianosoitus Neitsyt Marialle.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Ave Maria” -kappaleen jälkeen tunnelma vesittyy väistämättä heinäpaalien katkuisen ”Sunday Blues” -kappaleen myötä. Lisää hämmennystä aiheuttaa ”Päivänsäde ja menninkäinen”, joka on monelle kuulijalle tuttu Reino Helismaan sanoittamana ja säveltämänä klassikko. Gtarzeen sovituksessa kappaleesta on muotoutunut kaikin puolin onnistunut ja upea, mistä kiitosta on annettava Kristian Meurmanin upealle tulkinnalle. Sen sijaan pitkäsoiton päättävä ”I’m A Dreaming Man” on samaa kastia kuin ”Sunday Blues”, enkä siksi voi olla miettimättä, että kappale olisi voinut toimia paremmin muualla kuin kauniin melankolisen ”Päivänsäde ja menninkäinen” -sovituksen jälkeen.

Ei Gtarzeen esikoisalbumia voi ainakaan ennalta-arvattavaksi syyttää. Yhdeksän kappaletta kattava ”Nine Tracks” ei kokonaisuutena ole erityisen eheä, eikä sen punainen lanka juurikaan välity kuulijalle. Albumilla liikutaan niin bluesin, melodisen rockin kuin kantrin maastoissa. Toisenlaisella kappalejärjestyksellä pitkäsoitosta olisi voinut saada aikaan sulavammin etenevän ja jäsennellymmän kokonaisuuden. Nyt albumilla hypitään tunnelmasta toiseen, eikä kuulija meinaa pysyä perässä. Jos genrerajojen röyhkeää ylittämistä ja erikoisesti rakennettua kappalelistaa ei kuitenkaan laita pahakseen, antaa ”Nine tracks” niin viihdyttäviä kuin ajatuksia herättäviä hetkiä.

Kappalelista:

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen