Menetetystä lupauksesta glam rockin hittiryhmäksi – klassikkoarviossa Mott The Hooplen 50-vuotias ”All The Young Dudes”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 8.9.2022

Lontoolaisen, 1969 alkunsa saaneen rock-yhtyeen Mott The Hooplen uran alkutaival oli tahmea. Doc Thomas Group -nimellä aloittanut mutta levy-yhtiövaihdoksen seurauksena nimensä lopulliseen muotoonsa vaihtanut viisikko oli julkaissut neljä kehnohkosti menestynyttä albumia. Vokalisti-kitaristi Ian Hunterin karismaattinen ääni yhdessä kitaristi Mick Ralphsin kanssa muodostivat täyteläisesti rouhivan yhtyeen ominaissoundin ytimen, jonka basisti Peter ”Overend” Watts, rumpali Dale ”Buffin” Griffin ja urkuri Verde Allen pohjustivat ja täydensivät yhtyeen soundin rotevasti vaikkakin paikoin hieman hapuilevasti rokkaavalla rytmivallillaan.

Albumin teon alla hajoamisen partaalla ollut yhtye oli kuitenkin saavuttanut eräänlaista kulttisuosiota erityisesti taiteilijapiireissä. Kun David Bowie kuuli Mott The Hooplen olevan keskellä olemassaolon kamppailua, päätti hän tulla apuun. Juuri suosionsa huipulla Ziggy Stardust -aikakauden valokeilassa paistatellut Bowie antoi Mott The Hooplen käyttöön säveltämänsä mutta käyttämättä jättämänsä kappaleen, ”All The Young Dudes”. Yhtye hyväksyi ottamaan vastaan kappaleen Bowielta ainoastaan hetki sen jälkeen, kun se oli ensin hylännyt Bowien heille tarjoaman ”Sufragette Cityn”. Samalla Bowie pestautui tuottamaan yhtyeen tulevan, viidennen albumin, joka tuli tottelemaan Bowien räätälöimää kappaletta. Kyseinen tapahtuma oli käänteentekevä tekevä hetki Mott The Hooplen uralla.

Joulukalenteri

Kaaoszinen joulukalenteri 2022 →

New Yorkin avantgarde-protopunk-yhtye Velvet Undergroundin versioima, Lou Reedin nikkaroima lainakappale ”Sweet Jane” jyrähtää käyntiin hienosti. Biisi avaa albumin takuuvarmalla otteella. Tarttuvalla ja alkuperäisversiota hevimmällä soundilla tajuntaan porautuva ikivihreä olisi täydellinen ilman Ian Hunterin hieman varovaisenoloista vokalisointia.

Raukean rennosti rockaava ”Momma’s Little Jewel” on kissamaisen hiipivä glam rockin epitomi, jonka leikittelevästä boogie-soundista voidaan löytää kaikki myöhemmillä vuosikymmenillä aikuisrockiksi tai AOR:ksi kutsutun rock ’n rollin alagenren piirteet. Syyskuun 8.1972 ilmestyneen ”All The Young Dudes” -albumin syömähammas oli ilman muuta instantiksi kestohitiksi ampaissut nimikkokappale, joka glorifioi vaihtoehtoisen muotitietoisten nuorten rosoista elämäntyyliä 1970-luvun brittiläisessä urbaanista ympäristössä. Melodioiltaan ja sointuvaihteluiltaan ”All The Young Dudes” on täydellinen pop-rock-kappale, jonka tenhon kestämistä vuosikymmenestä toiseen sopii ihastella ja ihmetellä.

Albumin kokeellisimpaan osastoon kuuluva, kitaroiden ja saksofonin Amerikan mallin mukaisesti vuoropuheleva, laiskahkosti yömittävä ”Sucker” on yksi albumin salakavalimmin koukuttavia kappaleita. Kappaleen väliosan Black Sabbath -orientoitunut murskariffi tuplalaulukuorojen lomassa rikastavat biisin luonnetta entisestään.
Jerkin’ Crocus” ja ”One Of The Boys” ovat suoraviivaisen pelkistettyjä, tyylillisesti The Rolling Stones -viitteisiä roketteja, joista ensinmainitun soinnuista voi myös aistia aavistuksen Deep Purplen ja Ritchie Blackmoren hyödyntämiä hittikiertoja ja MC5:n ylväyttä.

Albumin raskain kappale on Uriah Heepin Ken Hensleyn rouheaa Leslie – Hammond -soundia jyräävän tarttuvan pääriffinsä aikana jäljittelevä ”Soft Ground”, jonka säkeistöosuudet ammentavat essenssinsä vinosta psykedeliasta. Myöhemmin Free-yhtyeen vokslisti Paul Rodgersin kanssa Bad Companyn perustaneen kitaristi Rick Ralphsin isännöimä ja myöhemmin versioima
Ready For Love/ After Lights” on albumin toinen merkkiteos, jonka komeasti kajahtivat stemmalaulut yksinkertaisen, kahden soinnun kerroksissa operoivan, tehokkaan voimariffin koristeena häipyy loppupuoliskollaan varovaisen blues-sooloilun ja jamihenkisen himmailun myötä tunnelmalliseen loppuunsa. Albumin päättää eteerisen pehmeä ja napakan lyhyeksi jätetty pianoballaadi ”Sea Diver”.

Mott The Hoople kasasi Bowien ohjeistuksella nipun vahvoja kappaleita, jotka voi tämän ajan mittapuulla hyvin mieltää heavy rockin ja glamin välimaastossa painottelevaksi, väkevän ajattomaksi klassiseksi rockiksi.