”Menneen miehen muistelo” – klassikkoarvostelussa Nick Cave & The Bad Seedsin 30-vuotias ”The Good Son”

Australialaisen, tummanpuhuvan kabareen kanssa flirttailevan taidepopin ja -rockin ikoni Nick Cave yhdessä luottoyhtyeensä The Bad Seedsin kanssa äänitti kuudennen albuminsa ”The Good Son” Brasilian São Paulon Cardan Studioilla lokakuussa 1989. Cave asui tuolloin kyseisessä brasilialaiskaupungissa yhdessä senaikaisen naisystävänsä, brasilialaisen stylistin Vivienne Carneiron kanssa. Musiikillisesti väkevääkin väkevämmän ”Tender Preyn” seuraajana ”The Good Sonin” täydentämää albumikaksikkoa voidaan pitää yhtyeen ja Caven läpimurrolle merkityksellisimpinä julkaisuina. Loppukesällä 1989 viisimiehinen yhtye lähti äänittämään ”The Good Sonia” miltei samalla kokoonpanolla, jolla se oli kahta vuotta aiemmin äänittänyt edeltäjänsä. Ainoana poikkeuksena kokoonpanoon oli kitaristi Roland Wolf, joka jätti yhtyeen ”Tender Preyn” kiertueen jälkeen 1988. ”The Good Sonin” levyttäneestä kokoonpanosta muodostui lopulta kuitenkin ehkä se legendaarisin The Bad Seeds -nelikko. Caven lisäksi yhtyeeseen kuului entinen The Cramps– ja Gun Club -kitaristi Kid Kongo Powers, basisti, vibrafonisti, perkussionisti ja taustalaulaja Mick Harvey, Einstürzende Neubauten keulahahmo ja kitaristi Blixa Bargeld sekä rumpali Thomas Wydler. Albumin jousisovitukset teki Harvey yhdessä Bill McGeen kanssa. The Bad Seedsien itsensä tuottaman albumin äänityksestä vastasi Victor van Vugt. Albumin miksauksesta vastasivat Flood ja Gareth Jones Tritonus-studioilla Berliinissä marras-joulukuussa samaista vuotta.

Tummanpuhuva ja surumielisen kaunis albumikonsepti yhdistettynä valtavia orkestraalisia sfäärejä tavoittaviin sävelkulkuihin ja romuluisen klenkkaavaan post-rock-soundiin on vielä näin kolmen vuosikymmenenkin jälkeen erittäin toimiva kokonaisuus. Se myös saavutti poikkitaiteellisuudessaan jotain ainutlaatuista länsimaisen populaarimusiikin saralla. Albumin tyylilliset kontrastit ovat rajuja, kuten Caven tapauksessa sopii odottaakin. Tästä huolimatta Caven säveltaide oli albumilla jossakin määrin seestymään päin. Edeltäjäänsä ”Tender Preytä” (1988) rauhallisempi kokonaisuus sisältää muutaman loisteliaan kappaleen, eivätkä loputkaan millään mittarilla huonoja biisejä ole. Albumin ilmestymisen aikaan eräät indie-pop-puritaanit väittivät aiemmin rujommista albumikokonaisuuksista tunnetun Caven pehmentyneen ”The Good Sonin” myötä ja myyneen itsensä kaupallisen musiikin alttarilla. Kaikki nämä johtopäätökset vedettiin kuitenkin ainoastaan syystä, että Cave heijasteli musiikkiinsa entistä enemmän tummaa poppia ja romanttisen ahdistavia sanoituksia räjähtävän, romuluisen rock-ilmaisun ja roisin ulosannin sijasta. Olihan Cave toki kokeillut näiden samojen elementtien toimivuutta ensimmäisen kerran jo vuoden 1984 albumillaan ”From Her To Eternity”, mutta ne olivat vielä tuolloin hakeneet lopullista muotoaan ja hioutumistaan.

Albumi alkaa upealla, albumin tunnelman määrittävällä jousisovituksella kuorrutetulla brasilialaisella protestanttihymnillä ”Foi Na Cruz”. Portugalinkielinen kappale juontaa juurensa Caven suhteesta Carneiron kanssa. Hymni löytyi alunperin brasilialaisen elokuvaohjaajan Hector Barbencon vuonna 1981 ohjaaman elokuvan ”Pixote” soundtrackilla. Elokuvan pääosaa esittänyt nuori näyttelijälupaus, sittemmin traagisesti São Paulon poliisin teloittamaksi ainoastaan 19-vuotiaana vuonna 1987 joutunut Ferdinand ”Pixote” Ramos lauloi kappaleen elokuvan eräässä Riossa kuvatussa musikaalikohtauksessa. Cave näki ”Pixote”-elokuvan 1980-luvun puolivälin tienoilla ja vaikuttui näkemästään paljon. ”The Good Son” -albumilla kappale toimii Caven tribuuttina edesmenneelle Ramosille, jolle Cave oli jo aiemmin ”Tender Preyn” kansiteksteissä omistanut koko kyseisen albuminsa. ”Sorrow’s Child” on puolestaan hauraan kaunis pianoballadi, jonka hyytävän ja viileän pinnan alta kumpuava sävellyksellinen lämpö yhdessä Caven matalassa rekisterissä toimivan, samettisen pehmeän laulun kanssa. Elementtien yhdistelmä nostattaa edelleen ihokarvat pystyyn. Albumin nimikkobiisi kasvaa suuruuteensa muinaisen merimieshoilailun ja huolitellun melodramaattisesti sävelletyn orkesteriosuuden dualistisesta kombinaatiosta. Albumin ehdottomiin helmiin kuuluvat myös yhtyeen livesuosikit, synkällä laukalla etenevä Bargeldin ja Caven duettovideobiisi ”Weeping Song” ja pakahduttavan kaunis, Scott Walkerin balladien innoittama ”The Ship Song”.

Yhtyeen oli alunperin tarkoitus lähteä kuvaamaan ”The Weeping Songista” musiikkivideo Kreikan saaristoon. Videon käsikirjoituksessa Caven ja Bargeldin tuli soutaa soutuveneellä laguuniunsinisellä merellä. Tuhdissa päihdekoukussa tuolloin ollut yhtyeen jäsenistö päätti kuitenkin budjettisyistä turvautua tee-se-itse-ratkaisuun, jossa pimennetyllä kuvausstudiolla venettä keikutettiin paikallaan jätesäkkien toimiessa yön sydämessä myrskyävinä, kylminä aaltoina. Videolla Blixa ja Cave esittävät duettoaan myös teatraalisesti tanssien. Tumman jännitteen omaava, surumielinen kappale saa pähkähullun videonsa myötä myös hillittömän koomisia piirteitä.

Elegantin hentoinen, valssitempoinen päätösraita ”Lucy” sekä samban ja tangon kanssa flirttailevaa, upeaa Righteous Brothers -tyyppistä fiftaripoppilaulua sisältävän kertosäkeen omaava ”Lament” ovat syvältä kouraisevia ja sovituksellisesti oivaltavia kappaleita. ”Lucyn” sävellyksestä (yhdessä Caven ja Bargeldin kanssa) ja outron piano-osuuden sävellyksestä vastaa yhtyeen aiemmin jättänyt kitaristi Wolf. ”The Good Sonilla” maanisempaa Bad Seeds -louhintaa edustaa ainoastaan julman musiikkiteatterimainen ”The Hammer Song” ja rockimpaa puolta ilmava rockabillyn ja yhdysvaltalaisen gospelin yhdistelmä, ”Who Will Be The Witness?” –ideaan höllästi perustunut ”The Witness Song”.

Ennen albumin julkaisua 17.4.1990 ”The Ship Song” julkaistiin albumin ensimmäisenä singlelohkaisuna maaliskuussa 1990. Myöhemmin myös ”Weeping Song” julkaistiin myös singlenä mutta albumiversiosta poikkeavana singlemiksauksena. Euroopassa ”Weeping Songin” B-puolena julkaistiin albumin yhdysvaltalaispainoksella julkaistu instrumentaalibiisi ”Cocks ’n Asses” ja voimaballadiversio Neil Youngin vuonna 1969 Crosby, Stills, Nash & Youngille kirjoittamastaan klassikosta ”Helpless”. Vuonna 1993 ”Lucy” versioitiin puolestaan Nick Caven & Bad Seedsin coveroiman Louis Armstrong -balladin ”What A Wonderful World” B-puolena irlantilaisen juomalaulupunk-legendan The Poguesin keulahahmo Shane MacGowanin kanssa duetoituna versiona.

Jälkikäteen Cave on paljastanut ”The Good Son” -albumin nimen merkinneen adaptoimaansa käyttäytymismallia sinä aikakautena, kun hän eli Brasiliassa 1980-luvun lopulla. ”Luulen, että heijastelin nimibiisissä ja albumilla niitä tunnelmia, joita koin eläessäni siinä maassa. Olin aluksi jopa melko onnellinen. Olin rakastunut, ja ensimmäinen ja ehkä toinenkin vuoteni siellä olivat hyvää aikaa. Ongelmaksi koitui kuitenkin se, että selviytyäkseni siinä kulttuurissa ja yhteisössä minun oli alistuttava maassa vallitsevaan tapakulttuuriin ja jäykkiin asenteisiin, jotka rakentuivat jo lähtökohtaisesti hyvin umpimielisen aatemaailman ympärille.”