Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus – Sweden Rock Festival 2019 tarjosi aivan kaikkea, osa 1/4
Kolmekymppisiään lähestyvä Sweden Rock Festival 2019 juhlittiin tutulla paikalla Etelä-Ruotsissa Sölvesborgissa. Sääennusteet vaihtelivat ennen festivaalia päivittäin, mutta lopulta aurinko helli festivaalikansaa lähes koko kekkereiden ajan. Sään suotuisuus kuvastaa hyvin koko festivaalin yleistä tunnelmaa, jossa ilmapiiri, rento olemus ja palvelualttius kuuluvat pelin henkeen. Ainoa lyhyt sade- ja ukkoskuuro rymähti niskaan festivaalin viimeisenä päivänä keskeyttäen toiminnot vain lyhyeksi hetkeksi. Onneksi kova maaperä esti jalkojen alla olevan maan muuttumisen mutavelliksi Wackenin tapaan, ja parin tunnin kuluttua rajuilman loppumisesta siitä ei ollut jäljellä enää kuin muisto vain.
Edellisvuoden yhden pääesiintyjän Iron Maidenin kaltaista uniikkia aktia ei isoihin nimiin oltu saatu, vaikka Ritchie Blackmore’s Rainbow ensimmäistä kertaa festivaaleilla esiintyikin. Tästä huolimatta vanhat suosikit Kiss ja Def Leppard hoitivat tonttinsa esimerkillisesti, puhumattakaan lukemattomista pienemmistä yhtyeistä. Ainoa pettymys bändien suhteen tapahtui lauantaina Behemothin juututtua Frankfurtin lentokentälle. Muuten kyllä reilun kahdeksankymmenen esityksen aikana sai tiuhaan vaihtaa lavoja, jos aikoi nähdä kaikki suosikkinsa. Itselläkin oli parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kolme keikkaa päällekkäin.
Järjestelyiden kanssa ei ollut suurempia ongelmia, vaikka porttitarkastuksissa nähtiin välillä hyvinkin luovia ratkaisuja. Shuttle bussit ovat parantaneet huimasti viime vuosina, vaikka ongelmia joillakin ilmeni edelleen. Itsekin menin yhtenä yönä väärään kaupunkiin, mutta se oli huippureissu se. Bussiyritysten aiheuttamia ongelmiahan nuo olivat eikä festivaalin. On ymmärrettävää, että festivaalin kokoa halutaan kasvattaa, mutta nyt ajoittain tuntui, että sinällään laaja alue kävi ahtaaksi. Senkin kanssa pystyi elämään, kun sai tutustua eri puolilta maailmaa saapuneisiin, mukaviin ihmisiin. Toivon silti, että ainakaan enää kokoa ei lähdetä kasvattamaan. Maailman ykkösfestivaalin paikka on sydämessäni edelleen, vaikka katastrofina koinkin hirviburgereiden katoamisen.
Mainos päättyy
Keskiviikko 5.6.
Aurinkoisena päivänä hotellikirjautuminen ja alueelle pääseminen vei sen verran aikaa, että toinen festivaalin suomalaista väriä edustaneista retkueista, Oz, jäi todistamatta. Vanhojen tuttujen moikkaaminen kaikilla mahdollisilla kojuilla verotti sen verran, että legendaarisen brittiläisen metallin uutta aaltoa edustavan Demon-yhtyeen tarkistaminen jäi vajaan puolen keikan mittaiseksi. Tosin en olisi voinut paremmin keikan aloittamista katsoa, sillä ensimmäinen näkemäni kappale oli klassinen ”Don’t Break The Circle”. Tosin aloitus koskettimilla meni plörinäksi (ehkä tarkoituksella), ja melkoiseen kaapuun pukeutunut laulaja Dave Hill vitsaili heti antavansa soittajalle potkut sekä pyysi anteeksi herran paitavalintaa. Yleisöä tuo ei haitannut, vaan kappale laulettiin kollektiivisesti tunteella mukana.
Sekstetti esiintyi itsekin innostuneena eikä ainakaan leipääntymistä ollut havaittavissa. Vieressäni keikkaa seurannut herra soitti ilmarummut kappaleen mukana niin tarkasti, että vuosikymmenten kokemus paistoi hänestäkin läpi. Demon on usein vieraillut Sweden Rockissa, mutta jostain syystä olen aina ohittanut heidän keikkansa. Ensi kerralla ei varmasti käy niin, sillä niin hyvä mieli ”One Helluva Night” -kappaleeseen päättyneen keikan puolikkaasta jäi. Hyvä mieli taisi bändillekin jäädä, sen verran kiitollisia olivat heidänkin kommenttinsa. Demonin tyyliset bändit ovat juuri niitä, jotka ovat Sweden Rockin sydän. Mikä suomalainen festivaali buukkaisi heidät?
Hiljattain Suomessakin tykitellyt Krisiun murskasi suuressa teltassa sijainneella Rockklassiker Stagella. Brasiliasta kotoisin oleva, vain veljeksiä sisältävä bändi hallitsi triona tilaa täydellisesti ja esitti vahvan haasteen edelliselle, samaan aikaan samassa paikassa esiintyneelle Suffocationille. Varsinkin basisti-laulaja Alex Camargon murina oli niin syvällistä ärjynnän hurmosta, että välillä huomasin tuijottavani vain hänen suoritustaan. Vähempiarvoiseksi ei voi millään muotoa arvostella muutakaan bändiä, ja ollakseen trio heidän soundinsa oli täydellisen murskaava. Bändin valomieskään ei visuaalisuudessa juuri säästellyt. Teltassa musiikki soi pirullisen lujaa, mutta voiko death metalia soittaa hiljaa?
Joe Lynn Turner sai edellisenä vuonna sairaskohtauksen ja joutui siirtämään Sweden Rock -esiintymisensä tälle vuodelle. Nyt herra oli kuosissa ja pääsi jatkamaan siitä, mihin jäi pari vuotta aikaisemmin ollessaan vieraana Sweden Rock Symphony Orchestran keulilla. Ilmeisimmin mies oli rekrytoinut taustalleen häntä seuraavana esiintyneen Dynazty-bändin jäsenet, joilla ainakin piti kiirettä. Turner esitteli ystävällisesti koko bändin, mutta heillä kuulemma on jo pidempi yhteistyö takanaan. ”Are you ready to rock” -huudolla alkoi vanha Rainbow-klassikko ”Death Alley Driver”. Keikan materiaali koostui kauttaaltaan herran kolmen suurimman työantajan tuotannosta, eli keikalla kuultiin Rainbow’ta, Deep Purplea ja Yngwie Malmsteenia, joten ainakin kitaristilla kyseessä oli mukavan haasteellinen keikka. Melkoisella cv:llä varustetun Turnerin ääni oli niin hyvässä kunnossa kuin sairastelleella seitsemänkymppisellä hard rock-veteraanilla nyt voi olla. Samanlaista kansanliikettä herra ei saanut aikaan kuin entinen bändinsä muutamaa päivää myöhemmin, mutta kyllä Turnerillakin omat vankat kannattajansa oli. Itselleni keikan huippukohdat olivat ”Street Of Dreams”,”King Of Dreams” ja ”Can’t Let You Go”. Ylipäätään häneltä tuntuivat parhaiten taittuvan ne klassikot, joissa artisti itsekin sai ottaa vähän rauhallisemmin, ja ”Difficult To Curen” aikana pääsi todella lepuuttamaan ääntään. ”I Surrender” ei enää mielestäni kulkenut yhtä mallikkaasti, mutta yleisö taisikin pääosin hoitaa laulamisen.
Ennen ”Deja-vu” -kappaletta hän muisteli lyhyesti tekemäänsä Yngwie Malmsteen -albumia sekä myöhemmin pääsyään lempibändiinsä Deep Purpleen, mutta muuten mies ei juuri menneisyyttään mainostanut. Liekö selityksenä se, että suuri suu taisi olla yksi syistä, miksi ovet uudelleen kasattuun Rainbow’hun eivät lopulta auenneet. Näiden kahden keikkoja vertaillessa toki äänelläkin saattaa olla merkittävä rooli, vaikka kuinka toisin haluaisi. Hyytymään Turner ei kuitenkaan antautunut, vaan loppuun soitetut ”Spotlight Kid” ja ”Rising Force” pitivät kunnioitettavasti vauhtia yllä. Yksi maailman parhaista rock-anthemeista, ”Long Live Rock ’n’ Roll”, meni omaan makuuni vähän liialliseksi yleisönhuudatukseksi ja jammailuksi, vaikka ei tuo muita tainnutkaan haitata. Tässä vaiheessa oli minun aikani kumartaa herralle keikasta. En oikein odottanut mitään ja keikasta sain irti ainakin nipun huippubiisejä. Ja olihan Turner toki ihan sympaattisen oloinenkin, joten varmasti plussan puolelle jäivät kaikki.
Seuraavana 4 Sound Stagella esiintyi yksi itselleni thrash metalin suurista nimistä, eli Death Angel. Viimeksi 2010 Suomessa vieraillut bändi on julkaissut 2000-luvulla laadukkaita levyjä, ja vain muutama päivä ennen keikkaa oli ilmestynyt uusin ”Humanicide”, joten keikaltakin oli paljon odotettavissa. Suurimmassa roolissa olikin uusin levy sekä edellinen ”The Evil Divide”. Ensimmäiseltä paluulevyltä ”The Art Of Dying” kotoisin oleva riehakas ”Thrown To The Wolves” aloitti tunnin mylläkän, ja täytyy myöntää bändin olleen huikeassa vedossa. Kundit eivät ihan poikasia ole enää, vaikka debyytin ilmestyessä 1987 he olivatkin vielä aivan teinejä. Tästä huolimatta yhtyeen energiataso pitäisi yllä isompaakin tehdasta, ja varsinkin yksi alan leppoisimmista hahmoista, vokalisti Mark Osegueda jaksoi painaa aivan uskomattomalla karismalla eteenpäin. Hauskaa oli myös huomata toisen johtohahmon, Rob Cavestanyn, ja Oseguedan välinen toimiva, sanaton kemia: ”Claws In So Deepin” kertosäkeen herrat lauloivat toisiinsa katsoen kuin Bradley Cooper ja Lady Gaga Oscar-tilaisuudessa konsanaan. Vuosikymmenten yhdessäolosta huolimatta tuollaisen näkemisen jälkeen itsellekin tulee älyttömän hyvä olo.
Rytmiryhmässä bassoa soittanut Damien Sisson saa varmasti loppuelämänsä kuulla vertauksia Cliff Burtoniin ulkoisen olemuksensa vuoksi, mutta sehän ei voi olla huono asia. Rumpali Will Carroll on myös erittäin pätevä kannuttaja, ja vaikka pidän heitä edelleen uusina kundeina, molemmilla on takanaan jo kymmenen vuotta Death Angelia. Kitaristi Ted Aguilarin kunniaksi on sanottava, että hän lienee ensimmäinen kitaristi, jonka olen nähnyt veivaavan thrashia valkoisella Telecaster-mallilla. Ikonisella rumpufillillä käynnistynyt klassikko – ja itselleni yhtenä maailman tärkeimpänä biisinä oleva – ”Voracious Souls” tuli yllättäen jo kolmantena kehiin, vaikka itse odotin sitä vasta ihan loppuun. On se kumma, miten aikuinen mies voikin herkistyä thrash metal -kappaleen äärellä. Jos hakemalla täytyy hakea jotakin negatiivista, niin tempo olisi voinut kyseisessä ikivihreässä olla hieman rivakampi. ”The Evil Divide” -levyltä peräisin oleva ”Father Of Lies” sen sijaan heitettiin sellaisella energialla, että kiitokset yleisölle sekä Sweden Rockille olivat täysin kaksisuuntaiset. Hitto, kylmät väreet menevät läpi kropan vieläkin. Yleisö oli innoissaan, bändi voimissaan ja ilta kauneimmillaan, joten enempää en olisi voinut keikalta pyytää. Paljon Osegueda puhui yhteisöllisyydestä, juhlimisesta ja hyvästä hengestä. Krisiunille omistettu ”The Pack” aurasi tietä viimeiselle naulalle arkkuun eli ”The Mistress Of Pain” -hurjastelulle ”The Ultra-Violence” -levyltä. Upea kliimaksi upealle show’lle. Ennen keikkaa olin herkistynyt jo pelkästä yhtyeen logon näkemisestä ja keikan jälkeen olin tyhjä kuin tantramaratonin jäljiltä.
Huolimatta siitä, että illan pääesiintyjä Skid Row on yksi nuoruuteni suosikkibändeistä, Death Angelin jäljiltä veto oli itseltäni melko lailla pois. Tosin sireenien soidessa lavalle hyökännyt retkue pisti ”Slave To The Grind” -biisin sellaiseen poljentoon, että oli antauduttava mukaan. Suurin mielenkiintoni kohdistui vokalisti ZP Theartin suoritukseen. Hyvä vokalisti, mutta ei hänen suorituksensa minua täysin vakuuttanut. Ei kenenkään tarvitse pystyä parikymppisen Bachin suoritukseen, mutta silti, hyvyydestä huolimatta jokin ei ollut kohdallaan. Paikoin kuulosti oikein hyvältä, mutta sitten taas jokin ääni soi vähän sinne päin. Myönnettäköön, että suoritus parani keikan edetessä.
Keikan alku oli biisien puolesta yhtä juhlaa; ”Slave To The Grind”, Sweet Little Sister”, ”Get The Fuck Out, “Big Guns”, tilannetta herkistänyt “18 & Life” ja ”Piece Of Me”. Eihän tuommoisella kavalkadilla voi kauheasti mennä pieleen. Hyvin bändi esiintyi lavalla, mutta kuten viitteitä annoinkin, niin Death Angelin jälkeen yhtye tuntui kovin laimealta. Varsinkin basisti Rachel Bolan oli yllättävän introvertilla päällä, vaikka hänkin sai oman numeronsa laulaessaan Ramonesin ”Psycho Therapyn”. Olen silti sitä mieltä, että yhtye ei aivan saanut odotettua hurmosta aikaan. Itselleni keikan viimeiseksi biisiksi jäänyt ”I Remember You” soi kyllä kauniina, ja Theartin suoritus oli huipputasoa. Melkoiseen kuorolauluun intoutui kappaleen aikana yleisökin. Aika paljon keikka lepäsi vanhojen biisien varassa, mutta niitä yleisö epäilemättä halusi kuullakin. Selvästi keskitasoa parempi, mutta ei mitenkään tajunnanräjäyttävä show.
Kotimatkalla matkustimme oikealla bussilla väärään kaupunkiin. Siitähän se varsinainen seikkailu vasta syntyikin. Ensimmäinen päivä päättyi varsin onnellisissa merkeissä, ja festivaalitkin olivat vasta alussa. Sen myötä meillä oli hyvät eväät siirtyä kohti tulevaisuutta.
Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Michael Lindström