Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus – Sweden Rock Festival 2019 tarjosi aivan kaikkea, osa 2/4


Kolmekymppisiään lähestyvä Sweden Rock Festival 2019 juhlittiin tutulla paikalla Etelä-Ruotsissa Sölvesborgissa. Sääennusteet vaihtelivat ennen festivaalia päivittäin, mutta lopulta aurinko helli festivaalikansaa lähes koko kekkereiden ajan. Sään suotuisuus kuvastaa hyvin koko festivaalin yleistä tunnelmaa, jossa ilmapiiri, rento olemus ja palvelualttius kuuluvat pelin henkeen. Ainoa lyhyt sade- ja ukkoskuuro rymähti niskaan festivaalin viimeisenä päivänä keskeyttäen toiminnot vain lyhyeksi hetkeksi. Onneksi kova maaperä esti jalkojen alla olevan maan muuttumisen mutavelliksi Wackenin tapaan, ja parin tunnin kuluttua rajuilman loppumisesta siitä ei ollut jäljellä enää kuin muisto vain.

Edellisvuoden yhden pääesiintyjän Iron Maidenin kaltaista uniikkia aktia ei isoihin nimiin oltu saatu, vaikka Ritchie Blackmore’s Rainbow ensimmäistä kertaa festivaaleilla esiintyikin. Tästä huolimatta vanhat suosikit Kiss ja Def Leppard hoitivat tonttinsa esimerkillisesti, puhumattakaan lukemattomista pienemmistä yhtyeistä. Ainoa pettymys bändien suhteen tapahtui lauantaina Behemothin juututtua Frankfurtin lentokentälle. Muuten kyllä reilun kahdeksankymmenen esityksen aikana sai tiuhaan vaihtaa lavoja, jos aikoi nähdä kaikki suosikkinsa. Itselläkin oli parhaimmillaan (tai pahimmillaan) kolme keikkaa päällekkäin.

Järjestelyiden kanssa ei ollut suurempia ongelmia, vaikka porttitarkastuksissa nähtiin välillä hyvinkin luovia ratkaisuja. Shuttle bussit ovat parantaneet huimasti viime vuosina, vaikka ongelmia joillakin ilmeni edelleen. Itsekin menin yhtenä yönä väärään kaupunkiin, mutta se oli huippureissu se. Bussiyritysten aiheuttamia ongelmiahan nuo olivat eikä festivaalin. On ymmärrettävää, että festivaalin kokoa halutaan kasvattaa, mutta nyt ajoittain tuntui, että sinällään laaja alue kävi ahtaaksi. Senkin kanssa pystyi elämään, kun sai tutustua eri puolilta maailmaa saapuneisiin, mukaviin ihmisiin. Toivon silti, että ainakaan enää kokoa ei lähdetä kasvattamaan. Maailman ykkösfestivaalin paikka on sydämessäni edelleen, vaikka katastrofina koinkin hirviburgereiden katoamisen.

Torstai 6.6.2019
Ruotsin itsenäisyyspäivänä jonot olivat tavallistakin kovemmat heti aamusta lähtien, väheksymättä tietenkään Sweden Rockin artistien vetovoimaa. Edellisen illan huuma ja hurmos vaihtuivat odottamiseen, sillä kaksi shuttle bussia olivat niin täynnä, etteivät kuskit suostuneet enää ottamaan ihmisiä kyytiin. Mikäpä siinä kauniissa säässä hengaillessa. Valitettavasti tämä tarkoitti myös sitä, että Blaze Bayleyn keikasta tulisin menettämään leijonanosan.


Blaze Bayley tuli nähtyä muutama vuosi sitten samaisilla juhlilla, ja silloin hänellä oli surkeassa kunnossa ollut Paul Di’Anno ristinään. Erittäin sympaattisella herralla ei ole ollut mitenkään helppo taival, mutta tällä kertaa hän oli liikkeellä juhlimassa neljännesvuosisadan kulumista siitä, että hän liittyi urallaan jo enemmän edenneeseen Iron Maideniin. Tämän vuoksi koko settilista tulisi koostumaan hänen bändin kanssa levyttämästään materiaalista. Toiseksi suurimmalle lavalle Rock Stagelle kiivennyt Bayley oli soittanut jo hyvän tovin ennen kuin pääsin paikalle. Saavuttuani oli juuri alkamaisillaan hänen uransa Iron Maidenin keulilla käynnistänyt ”Man On The Edge”. Voihan pyhät nuket, kuinka se kuulostikaan kauniissa kesäpäivässä komealta. Bayleyn puhelimessa lienee pätkä minustakin, sillä hän kuvasi kännykällä yleisöä biisin alkaessa. Valitettavasti hän tuskin kotonaan katsoo sitä hidastettuna juuri minun kohdaltani. Bayley on saanut suunnattomasti lokaa niskaansa Maiden-vuosistaan, mutta mielestäni totuus on kuitenkin se, että he saivat yhdessä aikaan monta hyvää biisiä. Mainittu ”Man On The Edge” on siitä oiva esimerkki, ja sen huomasi jo yleisön reaktioista. ”Scream for me, Sweden Rock!” -käskyn mukaisesti alun melodiaa hoilattiin antaumuksella, ja jopa minä antauduin laulamaan kertosäettä kaulakkain vieressä olleen tuntemattoman herran kanssa. Hurjalla tempolla edennyt biisi teki selvää jälkeä, ja loppupäivän korvamato oli taattu heti ensimmäisestä esiintyjästä lähtien. Seuraavana ohjelmanumerona oli hienon ”Virtual XI:n” yksi tunnetuimmista biiseistä, ”Futureal”. Edeltäjältään tutuilla maneereilla Bayley nostatti tunnelmaa yleisössä, ja vaikka taustabändi olikin jokseenkin persoonaton, keulahahmo jaksoi innostaa yleisöään. Hän tuntui olevan vilpittömän iloinen saadessaan soittaa Maidenia, ja myös yleisön reaktiot ilahduttivat. Vastaanotto oli avoin, eikä hänen annettu vielä ”Futurealiin” lopettaa, vaan ahkeran huutamisen jälkeen saimme vielä kuulla vaikuttavan ja eeppisen ”Como Estais Amigosin”, joka on kuulemma yksi Bayleynkin lempibiiseistä Maidenin ajoilta. Tärkeitä teemoja käsittelevän biisin aikana herkistyin tirauttamaan kyyneleen aurinkolasieni alta. Oli se saakeli mahtipontisuudessaan niin hienoa ja liikuttavaa. Hetken tuntui, että maailmalla voisi olla vielä toivoa. Lopetus oli niin vakuuttava, että olin hetken keikan jälkeen aivan kuulat sekaisin onnesta, hämmennyksestä ja elämänilosta.

Tämän jälkeen päälavalla soittaneen Blackberry Smoken leppoisuus oli kuin tilattu Bayleyn jättämään mielentilaan. Juurevaa meininkiä edustanut bändi oli kuin yhdistelmä Tom Pettyä ja southern rockia ripauksella The Black Crowesia. Biiseistä mieleeni jäivät ”Run With It All” sekä ”One Horse Town”, ja vaikken niistä nyt aivan tolkuttomia säväreitä saanutkaan, ne olivat juuri oikeita biisejä siihen hetkeen. Bändi soitti sopivan vähäeleisesti, eikä minun itsenikään tarvinnut olla koko ajan tarkkana siitä, mitä kaikkea lavalla tapahtuu. Bändin tahtiin saatoin kerätä itseni taistelemaan paikasta auringossa eli Arch Enemyn nimmarijonossa.

 


Nimmarijonot ovat mielenkiintoinen piirre Sweden Rockissa, ja niissä on tullut paiskattua kättä niin Nikki Sixxin kuin Dee Sniderinkin kanssa. Onhan noita tilaisuuksia toki muillakin festivaaleilla, mutta Sweden Rock on saanut välillä houkuteltua melko isojakin nimiä jakamaan puumerkkejään. Tosin viime vuosina ajat ovat lyhentyneet, kuvat kiellettyjä, ja nimmaroitavaksi on saanut vain yhden tuotteen. Joskus artistitkin ihastuvat meininkiin, ja muun muassa White Lionista tuttu Mike Tramp on tullut jaon jälkeen kojun ulkopuolelle jatkamaan tilaisuutta epävirallisesti. Sain Arch Enemyn nimmarit, ja vihdoin pääsin paiskaamaan ylätassut Michael Amottin ja Jeff Loomisin kanssa muiden jäsenien ohella.

Nimmarienjako osui osittain päällekkäin Powerwolfin keikan kanssa, ja harmikseni olen aina onnistunut jotenkin päästämään bändin esitykset käsistäni. Nyt ehdin todistaa vain osan keikasta, mutta olihan se hienon kuuloista. Varsinkin laulaja Attila Dornin olemus oli kunnioitusta herättävä, ja huonoksi ei voi sanoa hänen lauluääntäkään.

 


Sinfonisen ja ison kuuloinen bändi otti lavan haltuun kokonaisuudessaan, eikä yleisöä ollut vaikea saada innostumaan. Dorn ei yksinoikeudella pitänyt keulapaikkaa hallussaan, vaan toisinaan kosketinsoittajakin intoutui juoksemaan catwalkille nostattamaan tunnelmaa. Välillä yleisöä käskettiin laittamaan kädet ristiin vampyyrien tappamiseksi (”Killers With The Cross”), ja sittemmin huudettiin ”hallelujaa”, kun aiheena oli erektio (”Resurrection By Erection”). Huolimatta siitä, että lavalle oli yritetty saada teatraalista tunnelmaa, kaikki kuitenkin haalistui auringonpaahteessa. Yhtyeen materiaali on tarttuvaa, mukaansatempaavaa ja kuin luotua kollektiiviseen kuorolauluun, mutta kyllä tämän kokemuksen täydellisyys vaatisi hieman synkempää ja gootimpaa tunnelmaa kuin aurinkoa pilvettömältä taivaalta. Näinpä jään odottamaan, että pääsisin kokemaan kaiken kokonaisvaltaisemmin jossakin sisätiloissa. Korostan kuitenkin vielä, että bändi hoiti oman tonttinsa moitteettomasti.

Festivaali järjesti ennakkoon bändiskaban, jossa oli mahdollisuus saada nimensä hieman isompienkin artistien joukkoon. Kilpailun tarjontaa oli mahdollista käydä tarkkailemassa Rock Klassiker -teltassa. Ennakkoon aikataulullisesti ja musiikillisesti kiinnostavimmalta tuntui erittäin nuorenoloisten kundien The Generations Army, jonka sanottiin veivaavan thrashia Metallican, Slayerin ja Exoduksen henkeen. Kovia nimiä oli laitettu referenssiksi, mutta mitäpä sitä toisaalta nöyristelemäänkään. Nuoreksi yhtyeeksi heillä oli jopa omaa fanijoukkoa mukana. Intoa bändillä ainakin oli, ja kyllä biisitkin hyvin pysyivät käsissä.

 


Etenkin soolokitaristilla oli soitin oikein mainiosti hallussaan, ja muutenkin bändi oli hyvällä itsetunnolla varustetun röyhkeää eikä lavalla ujosteltu tai pyydelty anteeksi. Yhtyeellä saattaa olla huikea tulevaisuus edessään, mutta nyt vielä ehkä liiaksi hiihdettiin esikuvien luomia latuja. Oli silti mahtavaa huomata, että ei tulevaisuudesta tarvitse välttämättä olla niin huolissaan kuin on peloteltu.

Oli aika palata auringon ja perusasioiden äärelle. Sveitsiläinen hard rock -veteraani Krokus on kiertueellaan jättämässä hyvästejä, ja todennäköisesti Sweden Rock oli itselleni viimeinen mahdollisuus todistaa yhtyettä livenä. Bändin mittava, suosiotakin saavuttanut ura huomioiden päälavan edessä oli yllättävän väljää.


Vokalisti Marc Storacen johdolla operoiva ryhmä aloitti klassisella ”Headhunter”-kappaleellaan samannimiseltä albumilta vuodelta 1983. Marshall-rivistön edessä rokanneiden kitaristien Von Arbin ja Kohlerin jalat menivät haara-asentoon, mutta muuten liikettä ei liiemmin tapahtunut. Storacen raastinrautamainen ääni oli yllättävän hyvässä kunnossa eikä monen ikätoverin tavoin suurempaa huojumista tapahtunut.


Toisena soinut ”Long Stick Goes Boom” jatkoi yhtyeen AC/DC:n vanavedessä kulkevaa rokkaamista. Ehkä yhtye olisi pitänyt nähdä vuosikymmeniä sitten, sillä nyt kropassa ei tapahtunut sen suurempia tulivuorenpurkauksia, vaan homma oli tasaista ja yllätyksetöntä kuin pitkä avioliitto. ”American Woman” oli suhteellisen turha versiointi, ja vaikka se eteni vankalla varmuudella ja ammattitaidolla, tylsä oli sana, joka päällimmäisenä nousi mieleeni. Siinä vaiheessa, kun lavalta tärähti Neil Youngin ikivihreä ”Rockin’ In The Free World”, kumarsin yhteisen matkamme kunniaksi ja siirryin takavasemmalle.

Seuraavaksi ohjelmaan oli laitettu omasta näkökulmastani erittäin paha päällekkäisyys. Nyt oli valittava kahden kauniin naisen johtamien ryhmien, Arch Enemyn ja Luciferin, välillä. Jakaminen tuntui pahalta, mutta luontevalta, ja päätinkin aloittaa suosionsa puolesta suuremmalla. Näin ollen Arch Enemy sai ensimmäisenä luvan vietellä minut. Laulajatar Alissa White-Gluzin myötä uuteen nousuun niin taiteellisesti kuin suosionsakin puolesta lähtenyt bändi on huikeassa vedossa. Positiivista voimaa uhkuva White-Gluz on näyttävä ja ääneltään edeltäjäänsä huomattavasti monipuolisempi keulakuva. ”The World Is Yours”, lauloi yhtye avauskappaleessaan, ja harvoin on yhtä toimivaa ja yhteenhioutunutta kokonaisuutta saanut katsella.


Rytmiryhmä D’Angelo bassossa ja kuuluisaa rumpalisukua oleva Erlandsson olivat tappavan tasaisia, ja yhtyeessä on Amottin sekä Loomisin myötä yksi maailman tämän hetken kovimmista kitaristipareista. Yhtyeen biisit vievät kuulijansa melkoiseen melodiakylpyyn, ja siellä on örinästä tykkäämättömänkin kelpo lillutella. Settilistan pääosaa näyttelivät kaksi viimeisintä albumia, mutta jo toisena soi itselleni yllättäen vuoden 2001 ”Wages Of Sin” -levyltä kappale ”Ravenous”.


Niin vastenmieliseltä kuin yhtyeen jättäminen oma onnensa nojaan tuntuikin, en voinut jättää näkemättä myöskään Luciferia. Jos olette menossa John Smithiin, älkää missatko Arch Enemyä.


Sweden Stagella soittanut Lucifer jäi alkuvuoden Suomen-kiertueellaan minulta näkemättä, joten nyt oli mahdollisuus osittain korjata vahinko. Saavuin paikalle juuri, kun ”II”-levyn videobiisi ”Dreamer” lähti käyntiin. Retro-sana on vähän huono valinta ja sillä on huono kaiku. Siitähän kai yhtyeessä on kuitenkin kyse, jonka innoittajiin kuuluu muun muassa Blue Öyster Cult. Minua asia ei haittaa, vaan esimerkiksi yhtyeen graafinen ulkoasu kaiken muun ohella miellyttää silmääni suunnattomasti, ja musiikin laadukkuus on kai lopulta se tärkein määre. ”Dreamer” on hieno biisi, ja bändi oli parhaimmillaan hiljalleen laskevan auringon toimiessa oivana visuaalisena luonnonlahjana. Taustakankaana toimi vähäeleinen kuva hautausmaasta, eikä siihen ollut laitettu edes bändin nimeä sotkemaan kokonaisuutta. Laulaja Johanna Sandis oli valkoisessa asussaan kuin enkeli, jonka syliin haluaisi kuoleman kohdatessa painautua.

 


Suhtaudun rumpali Nicke Anderssonin tekemisiin lähes kritiikittä, ja hän on aika suvereeni melkein kaikkien instrumenttiensa kanssa. Tämänkertaiset rummut eivät olleet poikkeus. Andersson on pitänyt huolen tyylitajullaan myös siitä, että harvoin kritiikkiä on tarvittu. Muutenkin bändin tyylitaju oli erehtymätön, ja varsinkin basisti Alexander Mayr oli Rickenbackerin sekä paidasta roikkuvien hapsujensa kanssa ihan kuningas. Kitaristit Nordlund ja Björklund kruunasivat svengaavalla olemuksellaan kokonaisuuden, ja näin bändistä kasvoi omaan listaani yksi festivaalin tähtiartisteista. Tarttuva ”Phoenix” rokkasi komeasti, ja vaikka itselläni on hallussa vasta yhtyeen toinen levy, pystyin kuitenkin nauttimaan keikasta täysipainoisesti. Uusi biisi ”Ghost” kuulosti hienolta, ja Black Sabbathin ”Snowblind” oli myös onnistunut cover sulautumalla täysin olennaisesti bändin omaan materiaaliin, toisin kuin Motörheadin ”Bomber”. ”California Son” saattoi keikan kunniakkaaseen päätökseen. Saatoin ehkä vähän fanilasien takaa katsoa koko yhtyeen toimitusta, mutta olipa huikea veto!


Seuraavana päälavalle kiipesi Amon Amarth, joka edusti kyseisellä lavalla ensimmäisenä festivaalin historiassa metallin äärilaitaa. Ruotsalaisten omat viikingit ovat saavuttaneet ilmeisen hyvän jalansijan, sillä yleisöä oli kertynyt odotuksiini nähden huomattavan paljon. Komean alkumusiikin saattelemana yhtye asteli viikinkisarvilla koristellulle lavalle. Bändi kuulosti upealta melodisine biiseineen, mutta myönnettävä on, että näyttävän vokalisti Johan Heggin ulosanti on välillä hieman liian yksioikoista minun makuuni. Ruotsiksi puhutut välispiikit menivät vähän ohitse, mutta kivaa tuntui bändilläkin olevan ja yleisöä nauratettiin. ”The Pursuit Of The Vikings” aloitti murjonnan ja keikan alun huippukohtiin kuului ”Jomsviking”-levyllä majaansa pitävä ”First Kill”.

 


Pelkkään soitantaan esitys ei rajoittunut, vaan lavalla nähtiin muun muassa miekkailunäytös vaihtelevien taustakankaiden edessä. Bändin olemus on kuin isoille lavoille tehty, vaikka ehkä pienoista hermostumista oli heistäkin alussa havaittavissa. Keikan loppuhan oli yhtä juhlaa, sillä ”Guardians Of Asgaard”, yleisön laulamaan innostanut ”Raise Your Horns” ja oma suosikkini bändin tuotannosta, ”Twilight Of The Thunder God”, jonka tahtiin pamahtaneiden pommien kanssa oli hienoa lyödä homma pakettiin. On tavallaan hienoa, että bändi on noussut noin suureksi nimeksi, sillä kyseessä on puhdas työvoitto ja kaikki kunnia bändille.

Seuraavana päällekkäin soittivat Tenacious D ja Deadland Ritual. Päätin aloittaa jälkimmäisestä, mikä koitui ensin mainitun kohtaloksi, sillä Deadland Ritual naulitsi minut esityksellään niin paikoilleen, että show’n jättäminen kesken ei vain tullut kysymykseen. Black Sabbathin ”Symptom Of Universe” -biisillä alkanut keikka oli varsinainen soittajien taidonnäyte ensisoinnuista lähtien. Asian vaikutusta ei vähentänyt lainkaan se, että kyseinen biisi on ensimmäinen koskaan kuulemani Black Sabbath -kappale, ja siksi sillä on sydämessäni ensiriffistään lähtien erityinen paikkansa. Yhtyeen kokoonpanoon kuuluvat The Cultista ja Guns n’ Rosesista tuttu Matt Sorum, basisti Geezer Butler ja Billy Idolin aisaparina usein nähty Steve Stevens kitarassa. Eihän tuollaisella kokoonpanolla voi mennä ihan harhaan.


Toki tämänkaltaisen bändin olemassaoloa voidaan pitää rahastuksena, mutta oli se sellainen veto, että mielelläni maksaisin. Ainakaan kenenkään ruumista ei ollut raahattu hologrammina paikalle. Franky Perez oli oikein hyvä laulaja, ja settilistaan kuuluneet ”Sweet Leaf”, ”Rebel Yell” ja ”War Pigs” esitettiin sellaisella otteella, persoonalla ja taidolla, että yleisössä olisivat saaneet olla useammankin bändin jäsenet katsomassa, että kuinka homma todella hoidetaan.


Valitettavasti yhtyeen sinkkuna julkaistu uusi biisi ”Down In Flames” on mielestäni keskinkertainen ja mitäänsanomaton kappale, eikä se livenä sen kummallisemmaksi muuttunut. Coverbändinä ryhmä kyllä oli maailman parhaita! Muistiinpanoihin oli näemmä lisätty, että ”jos joskus saan naisen itselleni, opettelen soittamaan bassoa kuin Geezer Butler”. Jokainen voi itse päätellä, mitä se tarkoittaa.


Torstain pääesiintyjänä oli Def Leppard, joka oli myös edellisellä näkemälläni kerralla huikeassa vedossa. Illan hämärtyessä introna soi äänikoosteena bändin menneisyyttä, ja taustalle syttyi bändin nimi. Avausbiisinä oli ”Hysteria”-levyn ”Rocket” ja keikan edetessä kävi selväksi, että nimenomaan ”Hysteria”-aika ja muutenkin 1980-luku oli illan teemana. 2000-luvulta ei taidettu soittaa kuin yksi kappale. En usko, että tästä kukaan loukkaantui, vaan tuttujen sävelien mukana oli mukava hoilottaa. Yksi jäsen kerrallaan laulaja Joe Elliot toivotti jäsenet tervetulleeksi lavalle, ja toisena soitettu ”Animal” kulki mahtipontisen hienona eteenpäin. Bändin iästä huolimatta lavalla ei mökötetty, vaan soittamisen into tuntui olevan läsnä. Kauempaa katsottuna basisti Rick Savage näytti vielä ihan ehdalta rokkariltakin. Elliot muistuttikin yleisöä siitä, että ”Sheffield boysit” ovat antaneet palaa jo 42 vuoden ajan. Jotenkin minua herkisti tuo ajatus, että siinä se bändi rokkaa, samanikäisenä kuin minä, ja kuinka kovan tien sekin on kulkenut.


Taustavaloina toimivat erilaiset teemat, ja välillä muisteltiin kuvien välityksellä menneitä. Erityisesti sydäntäni lämmitti balladi ”Bringing On A Heartbreak”, joka jostain syystä on kolahtanut minulle aina kovasti. Edellä mainitun lisäksi omaksi suosikikseni nousi ”Love Bites”, jonka sanojen mukana oli helppo herkistyä. Vaikka muuten bändi soi isona, ”Two Steps Behind” -biisin aikana kaivettiin akustiset soittimet esiin. Siltikin bändi kuulosti täyteläiseltä. Tätä ilmeisesti piireissä kutsutaan ammattilaisuudeksi. Encoreissa kuultiin mainio ”Rock Of Ages/Photograph” -kaksikko bändin miljoonamyynnit aloittaneelta ”Pyromania”-levyltä. Jälkimmäisen aikana taustalla pyöri vanhoja kuvia bändin jäsenistä. Kokonaisuutena bändi oli erittäin vakuuttava ja osoitti selkeästi, miksi toisista tulee megastaroja ja toisista ei. ”See you again”, sanoi Elliot lähtiessään, ja sehän sopii minulle. Vielä lisättäköön, että olipa kerrassaan upeat valot!


Surujen soinnut jatkuivat, sillä tällä tietoa näin Slayerin viimeisen kerran Ruotsissa. Toisaalta voidaan miettiä, että sain juhlia näitä kirkunoita vielä kerran. Bändi aloitti punaisen valon ollessa hallitsevana värinä valoilla tehtyjen ristien pyöriessä lavan poikki päätyen lopuksi väärinpäin. Liekitetyt Slayer-logot nostattivat hurraa-huudot, ja yleisössä vallitsi suuren urheilujuhlan tuntua kaikkien tietäessä, minkä äärellä olemme. Hitto, kuinka rakkaita muistoja tuo pelkästään tämänkin logon näkeminen. ”Repentless”-biisin tärähtäessä yllätys oli suuri, kun keskellä alkoi laulaa kaveri, joka oli ulkonäöltään ihan kuin Tom Araya vuonna 1992. Vuosi oli kuitenkin 2019, ja parran pois ajanut Araya oli nuorentunut vuosikymmeniä.


Piittaamatta siitä, että Hanneman oli suosikkijäseneni yhtyeestä, voisin loputtomasti katsoa hänet korvanneen Gary Holtin esiintymistä. Siinä on jotakin niin sympaattista aggressiivisuudesta huolimatta. Herra otti askelia lavalla, sitten päällä muutama tiukka nykäisy, ja taas kävelyä. Soitto oli hänellä ja toisella kitaristilla Kerry Kingillä edelleen huippuluokkaa. Toisena soinut ”Evil Has No Boundaries” rytkytti takaisin vuoteen 1983, ja sydämen pohjasta sai huutaa ”eviliä”, kuin se olisi pelottavaa vieläkin. Oletan rummuissa olleen Paul Bostaphin, mutta en nähnyt kertaakaan hänen kasvojaan, en edes screeniltä. En seurannut niin skarppina, mutta tuntui, kuin Bostaph olisi koko ajan ollut lyönnin verran muuta bändiä jäljessä. Se saattaa toki olla vain omaa aistiharhaani, mutta siltä se vain tuntui. Vasta viidentenä soineen ”Hate Worldwiden” jälkeen Araya puhui ensimmäisen kerran, ja silloinkaan ei turhaa paskaa jauhettu. Hän kiitti paikalle tulosta, ja jokainen sai huutaa yhdessä klassisen ”war”-huudon, joka luonnollisesti johdatti tuliluotien tahtiin ”War Ensembleen”. Seurasi yllätys, sillä en muista ”Geminia” ennen kuulleeni livenä. No, biisinä en pidä sitä Slayerin katalogissa kovinkaan vahvana, mutta onpa sekin nyt sitten ainakin kuultu. Siihen perään soitettiin sellainen kolmikko, että järki oli lähteä: ”Disciple”, Mandatory Suicide” ja ”Chemical Warfare”. Näiden jälkeen takki oli niin tyhjä, että pitkän päivän jälkeen minun oli vain luovutettava, niin häpeällistä kuin se onkin. Anteeksi Slayer! Bändi oli niin sanoinkuvaamattoman mahtava, että Tuskaa ei voi jättää väliin.


Tällä kertaa pääsimme hotellille ilman ylimääräisiä kaupunkikierroksia, mutta edellisilta oli tuoreessa muistissa.

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Michael Lindström

Kommentoi julkaisua