Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus – Sweden Rock Festival 2019 tarjosi aivan kaikkea, osa 3/4

Kolmekymppisiään lähestyvä Sweden Rock Festival 2019 juhlittiin tutulla paikalla Etelä-Ruotsissa Sölvesborgissa. Sääennusteet vaihtelivat ennen festivaalia päivittäin, mutta lopulta aurinko helli festivaalikansaa lähes koko kekkereiden ajan. Sään suotuisuus kuvastaa hyvin koko festivaalin yleistä tunnelmaa, jossa ilmapiiri, rento olemus ja palvelualttius kuuluvat pelin henkeen. Ainoa lyhyt sade- ja ukkoskuuro rymähti niskaan festivaalin viimeisenä päivänä keskeyttäen toiminnot vain lyhyeksi hetkeksi. Onneksi kova maapohja esti maan muuttumisen mutavelliksi Wackenin tapaan, ja parin tunnin kuluttua rajuilman loppumisesta siitä ei ollut jäljellä enää kuin muisto vain.

Edellisvuoden yhden pääesiintyjän Iron Maidenin kaltaista uniikkia aktia ei isoihin nimiin ollut saatu, vaikka Ritchie Blackmore’s Rainbow ensimmäistä kertaa festivaaleilla esiintyikin. Tästä huolimatta vanhat suosikit Kiss ja Def Leppard hoitivat tonttinsa esimerkillisesti, puhumattakaan lukemattomista pienemmistä yhtyeistä. Ainoa pettymys bändien suhteen tapahtui lauantaina Behemothin juututtua Frankfurtin lentokentälle. Muuten kyllä reilun kahdeksankymmenen esityksen aikana sai tiuhaan vaihtaa lavoja, jos aikoi nähdä kaikki suosikkinsa. Itselläkin oli parhaillaan kolme keikkaa päällekkäin.

Järjestelyiden kanssa ei ollut suurempia ongelmia, vaikka porttitarkastuksissa nähtiin välillä hyvinkin luovia ratkaisuja. Shuttle-bussit ovat parantuneet huimasti viime vuosina, vaikka ongelmia joillakin ilmeni edelleen. Itsekin menin yhtenä yönä väärään kaupunkiin, mutta se oli huippureissu se. Bussiyritysten aiheuttamia ongelmiahan nuo olivat eikä festivaalin. On ymmärrettävää, että festivaalin kokoa halutaan kasvattaa, mutta nyt ajoittain tuntui sinällään laaja alue käyvän ahtaaksi. Senkin kanssa pystyi elämään, kun sai tutustua ympäri maailmaan saapuneisiin mukaviin ihmisiin. Toivon silti, että ainakaan enää kokoa ei lähdettäisi kasvattamaan. Maailman ykkösfestivaalin paikka sydämessäni edelleen, vaikka katastrofina koin hirviburgereiden katoamisen.

Perjantai 7.6.2019

Edessä olisi festivaalin pisin päivä, sillä ensimmäisen minua kiinnostavan bändin aloitusajaksi oli merkitty jo 11.30. Kyseessä oli sveitsiläinen Burning Witches, joka on parin vuoden sisällä noussut raskaan musiikin diggareiden tietoisuuteen. Valitettavasti erilaisten sähläysten vuoksi pääsin seuraamaan vasta yhtyeen esityksen loppuosan. Bändi oli kokenut takaiskun juuri ennen Ruotsiin saapumista, sillä vokalisti Seraina Telli oli poistunut naisvahvuudesta ja tilalle oli astunut suhteellisen lyhyellä varoitusajalla Laura Guldemond. Tämä oli itselleni suuri takaisku, sillä olin odottanut kovasti nimenomaan bändin promovideoilta tuttua Seirainan maanisen oloista esiintymistä. Bändin aloittaessa DionHoly Diveria” alkoivat pelot käydä toteen. Goldemondin ensimmäiset äänenavaukset menivät pahasti alavireisenä, eikä se laulu siitä kovin kummoiseksi muuttunut. En tiedä hänen aikaisemmasta kokemuksestaan, mutta esiintyminen oli myös epäluonnollisen oloista ja liikaa yrittävää. Toki on ymmärrettävää, että jos suurin piirtein parin päivän bändissä olon jälkeen heitetään leijonille, niin se voi lipsahtaa teennäisyyden puolelle. Hänelle siis tämä anteeksi annettakoon ja jäämme odottamaan lisänäyttöjä ennen lopullista tuomitsemista. Näyttävän näköinen bändi toki oli, ja Dioa soittamalla on suhteellisen helppo saada yleisö innostumaan. Valitettavasti samantasoisesti soitettuja covereita on löytynyt vuosien varrella monilta nuorisotalokeikoilta. Viimeisenä soitettu yhtyeen nimikappale kulki jo mallikkaammin tuplakitarasooloineen, mutta Guldemondin laulusta oli vaikea saada selvää ainakin siinä kohtaa, missä minä seisoin. Ilmeisesti bändi onnistui myös ylittämään annetun soittoajan, sillä biisi loppui kuin kesken ja koko bändi ihmeissään, että missä mennään. Roudari viittoili, että poikki ja äkkiä suoritettiin yleistyneen tavan mukaisesti kuva bändistä yleisö takanaan. Kahden biisin perusteella ei saisi tehdä mitään kovin suuria yleistyksiä, mutta kyllä minä paljon enemmän toivoin ja odotin.

Sweden Stagella aloitti heti perään muun muassa Soilwork– ja Arch Enemy -jäseniä sisältävä The Night Flight Orchestra. Olin kuullut yhtyeestä paljon positiivisia arvioita, mutta itselleni yhtye oli jäänyt tuntemattomaan asemaan. Levyillään menestystä saavuttaneen yhtyeen live-esitys olikin varsin viihdyttävä ja avoimen häpeilemätön kaikessa loistossaan. Aikaisesta soittoajasta huolimatta yhtye onnistui saavuttamaan melkoisen yleisön. Yhtyeen hyväntuulisuus tarttui yleisöön, ja yleisö pisti melkoiset tanssit pystyyn tarttuvan musiikin tahtiin.

Musiikki oli kuin yhdistelmä yökerhomaista diskoa, aikuisrokkia ja svengaavaa funkia. Pääosin valkoisissa puvuissa esiintynyt yhtye nautti huolettoman hedonistisesti shamppanjaa ja otti yleisön myös osaksi esitystään. Yhtye on liian taitava ja hyvä ollakseen vitsi, mutta tietynlainen pilke heidän silmäkulmassaan ehdottomasti on, ja se on vain hyvä osa. Erityiset pisteet Airway Annies -nimellä toimiville taustalaulajille. Yllätys itselleni oli Björn Stridin ääni puhtaan laulun muodossa, ja taitoahan yhtyeestä ei millään muotoa puuttunut. Täytyy ehdottomasti tutustua yhtyeeseen ajan kanssa tarkemmin.

Matkalla seuraamaan Magnumia päälavalle ehdin vilkaista Rock Stagella meuhkaavaa LOKia. Ruotsiksi laulava yhtye on kuulemma suosittu sikäläisillä taistelukentillä. Sanoihin en ihan päässyt käsiksi, mutta raivokkaan meiningin yhtye sai aikaiseksi, ja huolimatta The Night Flight Orchestran soittamisesta toisella lavalla LOK onnistui keräämään puolen päivän jälkeen kunnioitettavan yleisömäärän. Tämä oli ilmeisesti osattu lavasijoittelussa ottaa huomioon. Musiikillisesti äkkiä vilkaistuna bändi tuntui olevan jotain pomppumetallin ja hardcoremaisten osuuksien yhdistelmä.

Taisin todistaa Magnumia ensimmäistä kertaa Sweden Rockin päälavalla. Leppoisa sää loi loistavat puiteet, mutta jostain syystä liekki ei leimahtanut täydellä teholla. Bändissä ei sinällään kai mitään vikaa ollut, mutta loistavista biiseistä huolimatta homma ei vain lähtenyt lentoon. Vokalisti Bob Catley johti ryhmäänsä kyllä mallikkaasti ja biiseissä ei ollut valittamista, mutta yhtyeen olemus ei ole kovinkaan mukaansa tempaava. Lavalla ei liiemmin tapahtunut Catleyn satunnaista tepastelua lukuun ottamatta, ja tällä kertaa biisit eivät ihan näissä puitteissa riittänyt. Ehkä Magnumille on tehnyt hyvää olla hieman pienemmällä lavalla. Omiksi suosikeiksi nousi kolmen suora ”How Far Jerusalem, All England’s Eyes” ja ”Vigilante”. Magnumin jälkeen oli kerättävä omat adrenaliinitasot uudestaan, sillä rokkaaminen oli vasta alussa.

Ruotsalainen Thundermother hyökkäsi tajuntaani vasta reilu vuosi sitten, joten aikaisemmat Sweden Rock -esiintymiset ovat harmittavasti jääneet väliin. Nyt pääsin paikkaamaan aikaisemman elämän erheet, ja jösses sentään, oli se sen arvoista. ”Whatever”-biisin myötä lavalle noussut nelikko läväytti sellaisen energiapiikin kehiin, että vallan jalkoja heikotti. Ensimmäisenä lavalle käveli hauiksiaan suudellen rumpali Emlee Johansson muun bändin seuratessa perässä. Yhtyeen primus motorina toimiva kitaristi Filippa Nässil antoi Gibson Explorerin laulaa ilman machomaista naamanvääntelyä, ja jalka nousi monitorille tuon tuosta. Nässil hoiti moitteettomasti yksinkin ennen yhtyeessä olleen kahden kitaran roolin. Musiikillisesti yhtye operoi muutenkin vahvasti rockin perusasioiden äärellä. Pari vuotta aikaisemmin Nässiliä lukuun ottamatta yhtyeen kokoonpano meni täysin uusiksi, mutta kyllä keikalla sekä uusimalla ”Thundermother”-levyllä homma vain yksinkertaisesti toimii. Laulaja Guernica Mancini – jolla on taustaa muun muassa ex-Megadeth-kitaristi Jeff Youngin kanssa soittamisesta – on säkenöivä keulakuva bluesmaisen äänensä kanssa, ja hänen olemuksensa henkii muun yhtyeen tavoin sopivaa röyhkeyttä ja asennetta. 4 Sound Stagen nurmikon täyteen kerännyt yhtye pisti vibaa punttiin kellon näyttäessä vasta yhtä päivällä. ”We Fight For Rock ’n’ Roll, Racing On The Main Street” ja itselleni yhtyeen tutuin kappale ”It’s Just A Tease” toimivat kyllä huisin tehokkaasti. Eihän yhtye maailmaan mitään uutta tuo, mutta näinä aikoina perusrockin voimaan uskovia yhtyeitä tarvitaan erityisen paljon. Yleisön runsaus todisti myös sen, että myös kansa kaipaa sellaisia.

Seuraavana kohteena minulla oli ruotsalainen Easy Action, jonka tunnetuin asia suomalaisittain taitaa olla Europestakin tuttu kitaristi Kee Marcello. Yhtye edustaa vahvasti aikuisille suunnatun rockin laitaa, ja yhtye on tehnyt 1980-luvun jälkeen useita paluukeikkoja. Nyt keulille oli saatua houkuteltua Ruotsissa suurta tähteyttä maistanut Tommy Nilsson, joka lauloi yhtyeen vuoden 1986 ”That Makes One” -levyllä. Tuo levy olikin tämän paluun päätähtenä. Levy oli tarkoitus esittää kokonaisuudessaan ja näin varmasti kävikin. Itse seurasin keikkaa vähän sivusilmällä, sillä antauduin samaan aikaan hedelmälliseen keskusteluun ruotsalaisen muusikon kanssa musiikin tilasta siellä ja täällä. ”Code To Your Heart” -biisillä alkanut keikalla lavastus oli askeettinen, mutta musiikki kulki kyllä komeasti. Nilsson otti keulakuvan aseman luonnostaan, ja kyllähän hänellä hieno ääni on. Muu yhtye ei tunkenut juurikaan hänen tontilleen, vaikka raidoitetuissa housuissa soittanut Marcello toki pääasiallisena säveltäjänä tiesi esimerkiksi soolojen aikana paikkansa. Lyhyt soolospottikin hänelle löytyi ennen kauniin ”In The Middle Of Nowhere” -balladin alkua.

Parhaiten mieleen jäivät sinkkunakin julkaistu ”Talk Of The Town, Rosie” ja keikan päättänyt ”Round Round Round”. Olihan se ihan makeaa nähdä yhtye Nilsson keulilla ja biisit soivat komeasti, mutta kyllä keikasta muuten valitettavasti jäi vähän köykäinen fiilis, ja ehkä ne biisit eivät sittenkään niin kovia ikivihreitä olleet. Yhtyeen tarinasta on tulossa dvd, joka kyllä kiinnostaa kovasti.

Päälavan valloitti muutaman vuoden tauon jälkeen saksalainen kitaraguru Axel Rudi Pell. Häntä ei orkestereineen ole Suomessa näkynyt, mutta onneksi on Sweden Rock Festival. Pell on kasannut aina ympärilleen sellaisia ammattilaisia, että soitosta ei ole sanomista, ja vokalisti Johnny Gioeli on alallaan melkoisen suvereeni. Pell itse ei ole ulkonäöllisesti nuorentunut eikä vanhentunut vuosien saatossa, vaikka herra on vuotta vaille kuusikymmentä. Ikä ei soitossa näkynyt, vaan hän oli yhtä viileä ja varma kuin aina ennenkin. Intron (”The Medieval Overture”) jälkeen keikan aloittanut ”The Wild And The Young” uusimmalta ”Knights Call” -levyltä soi komeasti, eikä sitä seurannut ”Wildest Dreams” jäänyt jälkeen. Jälkimmäisen aikana lavan hyvin haltuun ottanut Gioeli soitti ilmakitaraa aina kun lauluvelvollisuudet antoivat myöten. Hän selvästi näytti nauttivan hommastaan, ja sellainen tarttuu äkkiä yleisöönkin. ”Are you alive?”, hän kyseli yleisöltä, ja vastaus kajahti yleisöltä komeasti. Harmikseni Pellin ensimmäiset levyt jätettiin unholaan konsanaan, mutta kyllä uudemmissakin ylhäistä kaikua löytyy. Yhtye on kiertueella 30 vuotta kestäneen uransa kunniaksi, ja Gioeli vitsaili olleensa perustamisen aikoihin vasta kuuden vanha. ”Voodoo Nights” kärsi alussa teknisistä ongelmista, mutta ei onneksi kauaa. Hieno biisi soi komeasti, ja koko yhtyeen musiikillinen olemus on kuin tehty Sweden Rockiin. ”Only The Strong Survive” omistettiin kaikille kick ass-heavy diggareille, ja kyllähän minäkin hurmioiduin puimaan nyrkkiä sekä laulamaan mukana. Hetken olin kuin lavalla mukana laulamassa yleisölle omasta elämästäni. Hieno tunne, ja jokaisen pitäisi joskus kokea ilmakitaran, volyymin ja mukana laulamisen riemu.

Tässä välissä minun oli pidettävä tauko seuraamisesta, sillä aikaisemmin päivällä huikean keikan soittanut Thundermother jakoi päälavan vieressä nimmareita. Jonon päässä nuoret herrat myivät yhtyeen levyjä ja sitä kautta nimmarit kanteen. Kovasti ihastelin muusikoita ja kiitin kitaristi Nässiliä yhtyeen hengissä pitämisestä. Taisin siinä ihastumisen tunteissa vähän kiitellä koko bändiäkin.

Nimmarijaon jälkeen ehdin näkemään vielä majesteetilliset kappaleet ”Eternal Prisoner” ja ”Masquarede Ball/Casbah” -yhdistelmän. Hitto, niistätuli kylmät väreet, sillä sävellyksien mahtipontisuus ja Gioelin särmää ja herkkyyttä yhdistävä laulu ovat pettämätön yhdistelmä. Ensin mainitun kappaleen Gioeli omisti levyllä kappaleen laulaneelle Jeff Scott Sotolle. Keikan päättyessä ”Rock The Nation” -kappaleeseen annoin soittajille, uskolliselle Stratocaster-miehelle Pellille ja suuresti arvostamalleni Gioelille mojovat aplodit. He olivat sen ansainneet. Toistan tuttua hokemaa, että ei mitään uutta, mutta taidolla hoidettua mahtavuutta.

Seuraavaksi vasta juhlahetki olikin kyseessä, sillä Rock Stagelle oli nousemassa yksi kaikkien aikojen suosikeistani, Candlemass. Odotukset olivat pelonsekaisen kovat, sillä lauluun pestattu Johan Längqvist on laulanut klassikon statuksen ansainneen debyyttilevyn ”Epicus Doomicus Metallicus” mutta ei ole juurikaan koskaan esiintynyt yhtyeen kanssa. Yhtye on saattanut ilmoille uudenkin levyn, joten Längqvistin äänenlaatu oli tiedossa. Keikan merkityksellisyyttä lisäsi vielä se, että vihdoin paljon sairastellut bändin pääpiru, basisti Leif Edling, oli jälleen mukana. Kahta uudelta ”A Door To Doom” -levyltä ollutta kappaletta lukuun ottamatta yhtye pysytteli tiukasti 80-luvulla. Längqvist viihtyi pääasiassa levyn etuosaan rakennetulla catwalkilla ja siellä enimmäkseen polvillaan. Hänen seuranaan eivät siellä juuri muut piipahtaneet kuin tyylikkäästi harmaantunut Edling. Vahvasta äänestään ja leppoisan miehen olemuksestaan huolimatta Längqvist ei ehkä täyttänyt kaikkia odotuksiani, mutta lähelle kuitenkin. Ainakaan hän ei tarvinnut lunttilappua yhden seuraajansa/edeltäjänsä tavoin. Kyllähän siinä oltiin äärimmäisen tärkeiden asioiden äärellä, kun eetteriin täräytettiin doomin aatelisia kuten ”Bewitched, Mirror Mirror, Dark Are The Veils Of Death, Crystal Ball” ja ”Under The Oak”. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että liikutuin tilaan tuntemattomaan, kun ”The Sorcerer’s Pledge” alkoi. Alun kitaranäppäilyn ja sanojen myötä sillä hetkellä maailmassani oli vain minä ja kyseinen kappale vapaana maallisen maailman kahleista. Tuntuu vähän hölmöltä yrittää selittää, että miltä se tuntui, mutta musiikin voima oli läsnä.

Toinen lähes samanlainen hurmos syttyi, kun kitaristi Mappe Björkman aloitti kitarastaan maagiset ”Solitude”-kappaleen aloittavat soinnut. Björkmanin tyylissä on ollut jotain mistä diggailen, vaikka Lars Johansson pääosin onkin sooloista vastuussa. Kesken biisin lavalle saapui neitokainen korsetissaan tanssimaan ja viettelevästi stripaten liikehtimään. Ihan hienosti hän pyöritti lopulta pelkästään nännien päällä olleita tupsuja, mutta minkäänlaista yhteyttä kappaleeseen en löytänyt. Niin mielelläni kuin pyöriviä tupsuja katselenkin, niin ei Candlemass mielestäni niitä tarvitse. Perhana, vielä noin herkän kappaleen aikana. En kuitenkaan tokikaan suuttunut, sillä olihan yhtyeen toimitus jälleen lähes jumalaista. Toivottavasti myös Suomi kuuluu tulevaisuuden keikkalistaan.

Candlemass tyhjensi sieluni pajatson niin vahvasti, että seuraavana päälavaa valloittanut etelän boogieryhmä ZZ Top jäi tarkkaavaisuuteni suhteen kärsijän rooliin. ”Got Me Under Pressure” oli kyllä aloitusbiisinä oiva valinta, mutta yhtyeen askeettinen olemus ei sopinut yhtyeelle, josta lapsena näin mahtavia keikkakuvia kaikkine lavasteineen. Toki päähuomio tulee olla musiikissa, ja ZZ Topilla ei tokikaan ole ongelmia sen kanssa.

Huolimatta suuresta hittien määrästä, kuten ”My Head’s In Missippi, Sharp Dressed Man” sekä uudemmista ”I Gotta Get Paid”, ei yhtye mielestäni ollut kovinkaan terävässä vedossa. Toki trio on kaikin tavoin klassinen kokoonpano, mutta esimerkiksi ”Gimme All Your Lovin'” kulki luvattoman laiskan oloisesti. Muutenkin yleinen henki oli vähän väsyneen oloinen. Olihan silti päheää nähdä jälleen Dusty Hillin ja Billy Gibbonsin ikoniset parrat ja jälkimmäisen vetävän sikari suussa ”Tushin” sooloa, mutta ei valitettavasti nyt osunut minun kohdallani maaliin.

Ennen illan pääaktia oli hyvää aikaa kerätä voimia vilkaisemalla At The Gatesia. Melodisen äärimetallin yksi kantaisistä myllytti tutulla tavalla, ja kyllä bändissä voimaa on. Tomas Lindberg on ainoita uskottavia keulakuvia, jotka hoitavat homman lippis päässä pisteiden laskematta yhtään. ”Blinded By Fear, Nausea” ja ”Suicide Nation” vanhemmista takoivat kyllä yllättävän suuren yleisön päihin. Komeasti pyörähti myös mosh pit, mutta semmoiseen olen itse liian vanha. Huolimatta siitä, kuinka tärkeä bändi minulle on ollut, huomasin hakeutuvani kesken keikan päälavan läheisyyteen vastaanottamaan vielä tärkeämpää bändiä.

Kiss on aina ollut Ruotsissa iso bändi, ja kävin eräältä kojulta hakemassa myös ruotsalaisten diggarien yhtyeestä kirjoittaman kirjan. Ei siis ihme, että mahdollisesti viimeisen Ruotsin-keikan edellä yleisöä alkoi tungeksia päälavan läheisyyteen kiitettävällä tavalla. Lavaa peitti Kiss-logolla koristettu lakana, ja klassisen kuulutuksen ”Hello Sweden Rock, you wanted the best, you got the best. The hottest band in the world: Kiss” myötä verho laskeutui, pommit räjähtivät ja herrat laskeutuivat kukin omalla aluksellaan tulimeren loisteessa lavan pintaan. Sanokaa mitä sanotte, mutta kyllä olimme siinä jonkin elämää suuremman äärellä.

Avausbiisinä oli vähintään legendaarinen ”Detroit Rock City”, ja eihän moista show’ta enää ole kenelläkään muulla kuin Rammsteinilla. Yhtyeen olemukseen on aina kuulunut iso show, ja se tukee musiikkia, ei korvaa sitä. Lisättäköön jo tässä vaiheessa, että valot olivat upeat! Paul Stanleyn ääntä on spekuloitu kovasti, ja kyllähän se totuuden nimissä aika riekaleina oli. Pahiten se paljastui välispiikeissä, mutta laulu meni vähintään kohtuullisella tasolla. Paljon on ollut puhetta myös taustanauhoista laulun suhteen, mutta minulle sillä ei sillä hetkellä juurikaan ollut väliä. Hemmetti, biisien parissa tuli juhlittua koko oma elämänkaari: lapsuuden ”Deuce”, ala-asteen ”Heaven’s On Fire”, aikuisuuden ”Psycho Circus” ja kaikkea siltä väliltä. ”Heaven’s On Firen” aikana yleisöä laulatettiin tunteella, ja hyvässä vedossa ollut Gene Simmons pyyhkäisi pölyt läheltään puhaltamalla tulta laulamansa ”War Machine” -kappaleen lopuksi. ”Lick It Up” on paitsi sanomaltaan kaunis kappale, niin takuuvarma yleisön huudattaja. ”God Of Thunder” toi esiin verta syöksevän Simmonsin, ja joku onnellinen sai lahjaksi hänen verisen pyyhkeensä. Kappaleen ajaksi Simmons nousi alustallaan ylös, mikä oli ihan fiksu valinta. Aikanaan ”Psycho Circus” -kiertueella meinasivat vaijerit jättää herran nostamatta.

Love Gunin” alussa Stanley leijaili yleisön yli pienelle lavalle, joka oli sijoitettu yleisön joukkoon. ”Love Gun” on paitsi sanomaltaan kaunis kappale, niin mielestäni laulumelodialtaan ja rokkaavuudeltaan yhtyeen kärkiluokkaa. Hiljattain synttäreitään viettäneen ”Dynasty”-levyn avausraita ”I Was Made For Loving You” ei ehkä Stanleylta sujunut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta väliäkö tuolla, kun yleisö laulun hoiti pääosin kuitenkin. ”Black Diamondin” korkeat äänet menivät moitteetta, ja rumpali Eric Singer lauloi upeasti biisin loppuun.

Singer hoiti tyylikkäästi ensimmäisenä encorena pianon ääressä myös Peter Crissin bravuurin, herkän ”Bethin”. ”Crazy Crazy Nights” toi yleisölle Kiss-ilmapalloja pomputeltavaksi. Harmi, että omaan taskuuni ei jäänyt ainoakaan. Kyseisessä kappaleessa Thayer taisi pistää muuten soolon aika lailla uusiksi. Rock-kansan puolivirallinen anthem ”Rock ’n’ Roll All Nite” päätti juhlat varsinaiseen karnivaalityyliin.

Tommy Thayerin kanssa en ole aivan päässyt sinuiksi, mutta Eric Singerin soittotyylistä pidän kovasti. Siinä yhdistyy rentous ja jämäkkyys. Hyvinhän Thayerinkin vetää, mutta sopeutumattomuus lienee persoonakysymys. Singer vitsaili haastattelussa, että jonkin ajan kuluttua Sweden Rockissa esiintyy Tommy Thayer’s Kiss. Simmons on edelleen kovassa vedossa ja Stanleykin edelleen oiva rock-kukko.

Yhtye tarjosi täysipainoisen rock-teatterin, jossa tarjolla oli tulta, seksiä, hikeä, rakkautta, pommeja ja kovaäänistä rock-musiikkia. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Illan päätteeksi olisivat vielä olleet omassa sarjassaan pätevät Dream Theater ja Gorgoroth, mutta Kissin jälkeen musiikillinen kikkailu ei tuntunut innostavalta ja maskitkin tuli jo nähtyä. Molemmista diggaan, mutta päivän annos oli täynnä. Hieno päivä kaiken kaikkiaan, ja uskoisin vielä yhteen jälleennäkemiseen Kissin kanssa.

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Michael Lindström

Kommentoi julkaisua