Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus – Sweden Rock Festival 2019 tarjosi aivan kaikkea, osa 4/4

Kolmekymppisiään lähestyvä Sweden Rock Festival 2019 juhlittiin tutulla paikalla Etelä-Ruotsissa Sölvesborgissa. Sääennusteet vaihtelivat ennen festivaalia päivittäin, mutta lopulta aurinko helli festivaalikansaa lähes koko kekkereiden ajan. Sään suotuisuus kuvastaa hyvin koko festivaalin yleistä tunnelmaa, jossa ilmapiiri, rento olemus ja palvelualttius kuuluvat pelin henkeen. Ainoa lyhyt sade- ja ukkoskuuro rymähti niskaan festivaalin viimeisenä päivänä keskeyttäen toiminnot vain lyhyeksi hetkeksi. Onneksi kova maapohja esti maapohjan muuttumisen mutavelliksi Wackenin tapaan ja parin tunnin kuluttua rajuilman loppumisesta siitä ei ollut jäljellä enää kuin muisto vain.

Edellisvuoden yhden pääesiintyjän Iron Maidenin kaltaista uniikkia aktia ei isoihin nimiin oltu saatu, vaikka Ritchie Blackmore’s Rainbow ensimmäistä kertaa festivaaleilla esiintyikin. Tästä huolimatta vanhat suosikit Kiss ja Def Leppard hoitivat tonttinsa esimerkillisesti, puhumattakaan lukemattomista pienemmistä yhtyeistä. Ainoa pettymys bändien suhteen tapahtui lauantaina Behemothin juututtua Frankfurtin lentokentälle. Muuten kyllä reilun kahdeksankymmenen esityksen aikana sai tiuhaan vaihtaa lavoja, jos aikoi nähdä kaikki suosikkinsa. Itselläkin oli parhaillaan kolme keikkaa päällekkäin.

Järjestelyiden kanssa ei ollut suurempia ongelmia, vaikka porttitarkastuksissa nähtiin välillä hyvinkin luovia ratkaisuja. Shuttle-bussit ovat parantaneet huimasti viime vuosina, vaikka ongelmia joillakin ilmeni edelleen. Itsekin menin yhtenä yönä väärään kaupunkiin, mutta se oli huippureissu se. Bussiyritysten aiheuttamia ongelmiahan nuo olivat eikä festivaalin. On ymmärrettävää, että festivaalin kokoa halutaan kasvattaa, mutta nyt ajoittain tuntui sinällään laajan alueen käyvän ahtaaksi. Senkin kanssa pystyi elämään, kun sai tutustua ympäri maailmaan saapuneisiin mukaviin ihmisiin. Toivon silti, että ainakaan enää kokoa ei lähdettäisi kasvattamaan. Maailman ykkösfestivaalin paikka sydämessäni edelleen, vaikka katastrofina koin hirviburgereiden katoamisen.

Lauantai 8.6.

Säiden haltijat lähettivät lauantai-aamupäivällä laskun kolmen päivän festivaalihelteestä. Ukkonen ja sade eivät pitkään maata piiskanneet, mutta osuivat sen verran kohdalle, että toiminta festivaalialueella jouduttiin keskeyttämään toviksi. Näin ollen itseni kohdalla laskun uhriksi joutui puolilta päivin esiintynyt Danko Jones.

Ensimmäisenä kohdalle sattui festivaalin toinen sinivalkoisia värejä kantanut ryhmä, Beast In Black. Toki yhtye ei aivan täysin ole kotimainen, mutta oikeutetusti maamme saa kuitenkin ottaa yhtyeestä kunnian. Mojovan yleisömäärän kerännyt yhtye tuntui kovasti olevan ruotsalaisten mieleen, ja toisaalta se ei ole lainkaan ihme. Yhtyeen valloittava olemus on kuin tehty livetilanteita varten. Beast In Black taisi esiintyä kaikkein askeettisimmalla tavalla, sillä heillä ei ollut vahvistimia edes koristeena. Tämä toki antoi huomattavasti niin soittajille kuin laulaja Yannis Papadopoulokselle tilaa pomppia ja ottaa lavaa haltuun koko kooltaan. Tähän lisättäköön, että mielestäni Yannis on kasvanut keulakuvana niiden keikkojen aikana, jotka minä olen nähnyt. Esiintymisessä ei ole mitään epävarmaa ja keulakuvana oleminen tuntuu luonnolliselta.

Yhtyeen esiintyminen sopi vallan mainiosti sateen jälkeiseen iltapäivään, sillä bändin olemus oli yhtä pirteä kuin esiin nousut aurinko. Jäsenien yhteiset liikkeet ja rumpali Atte Palokankaan esiintyminen on miellyttävää seurattavaa, ja hyväntuulisuus tarttui yleisöönkin nopeasti. Täytyy myöntää, että itseäni vähän ottaa päähän se, että yhtyeen soitto on niin vaivatonta. Hyvällä tavalla siis, kun itse saa tuijottaa lapaa ja silti menee aina väärin. Settilista jakautui aika tarkasti molempien yhtyeen albumeiden kesken, ja varsinkin toiseksi viimeisenä soitettu ”Blind And Frozen” sai huikean vastaanoton. Keikan päättäneen ”The End Of The World” -kappaleen jälkeen kuulin yleisössäkin vallan ylistäviä kommentteja keikasta. Enpä ihmettelisi, vaikka Ruotsissakin yhtyeen lavojen koko kasvaisi hyvinkin nopeaan.

Sitten olikin festivaalin pahin hetki, sillä samaan aikaan oli seurattavana kolme keikkaa eri lavoilla. Päälavalla oli vuorossa Styx, 4 Sound Stagella Brothers Of Metal ja vielä teltassa Pete Way Band. No, ei kun ilmakitara kaulaan ja kaikille mahdollisuus.

Styx oli nimenä tuttu, ja onhan bändissä melkoisen tunnettua pelimannia osallisena, tunnetuimpana kenties kitaristi Tommy Shaw. Bändi saapui intron jälkeen lavalle, ja melkoisen vetreästi homma lähti ”Gone Gone Gone” -biisillä. Menevän alun lisäksi huomio kiinnittyi siihen, että lauluvoimaa yhtyeestä löytyi roppakaupalla. Lawrence Govan oli vilkas laulaja, ja koskettimet jäivät vain pyörimään paikoilleen, kun hän hyppäsi lavan etuosaan.

Huolimatta siitä, että yhtye ei itselle ole kovin tuttu, niin kyllä esimerkiksi ”Rockin’ The Paradise” soitti heti kelloja. Keikan loppupuolella Govan muisteli yhtyeen olevan Sweden Rockissa kolmatta kertaa (jostain syystä puhui hattutempusta jääkiekkotermein ja jostain toisesta syystä onnitteli samalla Ruotsia) ja kertoi katselleensa lavan takana festivaalin mittavaa historiaa. Samalla hän oli huomannut, että Queen on soittanut festivaaleilla, ja tämähän johti siihen, että hän paiskasi kehiin ”Bohemian Rhapsodya” vuorovaikutuksessa yleisön kanssa. Varsinainen setti päättyi ”Sail Away” -biisiin, joka alkoi kauniina ja herkkänä pianon ja laulun voimin päättyen soitannolliseen ilotulitukseen. Täytyy myöntää, että ikämiehet olivat hurjassa vedossa ja Styx varmasti yksi koko festivaalin positiivisimpia yllätyksiä. Heitä olisin mieluusti katsellut koko keikan ajan.

Pete Way Bandin keulahahmo Pete Way on vähän sellainen surullisen hahmon ritari. UFOn riveissä maailmanmaineeseen noussut Way on kärsinyt vuosien varrella niin päihdeongelmista kuin lukuisisa terveysongelmista. Kovin hauraan oloinen hän oli nytkin lavalla, ja ikävä sanoa ääneen, mutta joistain ihmisistä vain tulee joskus tunne, että emme välttämättä enää tapaa. Semmoinen olo minulle tuli Pete Wayn kanssa, ja samalla tunne oli luonnollisesti kovin surullinen. Way käytti mikrofonitelinettä lähinnä tukitelineenä ja liikkuminen oli kovin hankalaa. Silti hän silminnähden nautti lavalla olosta, ja sinne kai ikänsä rokanneet hemmot kuuluvatkin. Sanonta ”rokkarit eivät eläköidy, he vain kuolevat” taitaa pitää Wayn kohdalla täysin paikkansa. Ei Way kummoinen laulaja ollut mutta parhaansa varmasti yritti. Nuorempi ja elivoimaisempi bändi piti hommaa hyvin pystyssä ja käynnissä. Way kertoikin sanoneensa sanonut bändille, että Ruotsiin pitää päästä. Oli kuullemma UFO-ajoilta hyviä muistoja. Jonkin biisin hän kertoi liittyvän jotenkin Slashiin, mutta suoraan sanottuna en saanut puheesta kovin hyvin selvää. Settilistaan kuului UFOa ja taisi siinä tulla Led ZeppelininRock ’n’ Roll” myös. Kaikkea hyvää sinulle Pete Way!

Ennen festivaalia sain vihjeen, että ruotsalainen Brothers Of Metal olisi tsekkaamisen arvoinen juttu, ja sitä se totta vie olikin. Suhteellisen väkirikkaan bändin olemus ja tyyli oli viety viikinkien aikaan. Lavalla juotiin sarvista, ja varsinkin välispiikit olivat melkoisia. Päästyäni wtf-tunteesta yli keikka oli varsin viihdyttävä. Välispiikeissä tosiaan ylistettiin metalliveljeyttä, pidettiin juomapeliä ja muutenkin yhteisöllisuuden tunne oli vahvasti läsnä.

Melkoiset kinkerit yhtye laittoi pystyyn, ja vaikka yhtyeeseen suhtaisi millä tavalla tahansa, niin musiikki oli kuin luotu festareille. Paljon yhteislaulua, bändin soittaminen toimi ja kolmen päävokalistin laulaminen etenkin naisvokalistin kohdalla oli vahvaa. Melodiat olivat tarttuvia, kuten myös bändin avoimen pirteä juhlatunnelma. Biiseistä tärähti tajuntaan heti ”Son Of Odin, Gods Of War” sekä ”Yggdrasil”. Suosittelen ehdottomasti ottamaan yhtyeen tutkaimen alle ja tarkastamaan livenä, jos sellainen mahdollisuus tulee.

Seuraava setti oli myös kiusallisen inhottava päällekkäisyys: viimeistä ”Last Orders” -jäähyväiskiertuetta viidenkymmenen vuoden kunniaksi soittava UFO sekä viimeksi noin kaksikymmentä vuotta sitten keikan heittänyt Blind Guardian/Iced Earth -kollaboraatio Demons & Wizards. Päätin aloittaa aikaisemmin soittaneen Pete Wayn uran pääbändillä UFOlla.

Kiertueella oli jo sattunut ikävyyksiä, sillä kosketinsoittaja/kitaristi Paul Raymond soitti viimeiset nuottinsa huhtikuussa ja siirtyi paremmille areenoille. Tilalle saatiin yhtyeessä aikaisemminkin vuosikymmeniä sitten vaikuttanut Neil Carter. Hän rokkasikin hyvällä asenteella, ja laulaja Phil Moggin karisma puraisi, vaikka katsoinkin ensin häntä haudasta nousseeksi Leonard Coheniksi. Keikan alun muutamat biisit olivat minulle oudompaa materiaalia, enkä hyvästä esiintymisestä huolimatta saanut niistä oikein otetta. Maltillisella volyymilla soittanut bändi oli ammattitaitoinen ja ehkä kohteliaan pidättyväinen. Mogg tunnisti yleisöstä ihmisiä, mutta kolmantena soitetun ”Venus”-biisin jälkeen päätin siirtyä katsomaan toisen lavan tapahtumia. Ehdin vielä takaisin keikan loppuun katsomaan klassisen ”Doctor Doctor” -kappaleen, joka alkoi Carterin ja kitaristi Vinnie Mooren keskinäisellä soitolla, ja olin tunnistavinani sieltä pätkän Scorpionsia. Herrojen hymyistä päätellen näin saattoi ollakin. Upea biisi kulki hienosti eteenpäin, ja viimeisenä soitetun ”Shoot Shoot” -biisin jälkeen jäi kaipuunsekainen kunnioitus lopettamista kohtaan. Ikävää, että loppu edessä, mutta toteutus oli hieno.

Demons & Wizards ei ole tosiaan keikkailut pariin vuosikymmeneen, joten harvinaista herkkua oli tarjolla. Ehdin paikalle juuri, kun pylväillä ja risteillä koristellulta lavalta kajahti eeppinen ”Crimson King”. Tyylikkään oloinen laulaja Hansi Kürsch kiitteli kunniasta olla ensimmäistä kertaa Sweden Rockissa ja Ruotsissa ylipäätään, vaikka hän ei tokikaan henkilökohtaisesti ensimmäistä kertaa näillä mailla ollut. Pisteitä toki saa aina helpolla, kun kehaisee yleisön olevan pikkaisen kekkulissa. Kürsch kävi jopa suoranaista sananvaihtoa yleisön kanssa. Yhtyeen toista voimahahmoa Jon Schafferia en ollut tunnistaa lainkaan edes screeniltä, sillä sen verran oli ukko harmaantunut ja näytti ensin pula-ajan James Hetfieldiltä. Lopulta kun tottui ajatukseen, että muut ihmiset vanhenevat, niin homma oli ok.

Onhan ”Crimson King” kaikessa kulkevuudessaan ja mahtipontisuudessaan hieno biisi. Kappale tempaisi komeasti mukaan väsähtäneemmänkin rokkarin, ja huomasin hymyileväni itsekseni. Yhtyeen soittaessa Blind Guardianin ja Iced Earthin kappaleita Kürsch kertoi heidän tehtävänään olevan yleisön sivistäminen heavy metalista. Uskoisin silti, että aika monelle nuo kappaleet olivat jo tuttuja. Ensin mainitulta soitettiin ”Welcome To Dying” ja jälkimmäiseltä ”Burning Times”. Väliin pari yhtyeen omaa kappaletta, ja sitten lisää emoyhtyeiden materiaalia. Kürschin kuuluttaessa seuraavana olevan vuorossa Iced EarthinI Died For You” -kappale tiesin heti biisin menevän itkuhommiksi. Väsymys ja viime vuosien henkilökohtaiset vaikeudet kiteytyivät sillä hetkellä juuri siihen biisiin, enkä voinut estää kyyneleitä. Onneksi Sweden Rock on musiikin ja rakkauden juhla, joten sain itseni koottua mahtavaan ”Blood On My Handsiin” mennessä. Samaan aikaan kiitin ja kumarsin yhtyettä miettien, että hitto vieköön, nyt on nähty Demons & Wizards.

Pitkän Sweden Rock-uran suorittanut Saxon oli päässyt vihdoin nousemaan päälavalle. Siinä oikeastaan se suurin muutos menneisiin keikkoihin oli. Introna soi AC/DC:n ”It’s A Long Way To Top”, ja siitä sitten siirryttiin komean vahvistinpinon edessä suoraan asiaan ”Wheels Of Steel” -klassikolla. Keikan aikana huomasi, että vaikka Saxon on aina jäänyt b-sarjaan, on heillä kuitenkin käsittämätön määrä ainakin bändin omalla mittapuulla ikivihreiksi luokiteltavia biisejä. Jos settilista alkaa seuraavalla kolmen suoralla ”Wheels Of Steel, Strong Arm Of The Law” ja ”Denim & Leather”, ollaan aika kovan äärellä. Yhtye oli energinen kaikin tavoin, ja täytyy ihailla solisti Biff Byfordin ainaista innostumista samojen biisien äärellä. Kyllähän väliin ujutettiin uusiakin biisejä, ja hyvin ne sinne sulautuivat. Kyllähän viimeisimpien levyjen nimikappaleet ”Battering Ram” ja ”Thunderbolt” ovat ihan tasokkaita esityksiä, eikä niitä tarvitse settilistassa hävetä.

Ei yleisö kaljalle eikä syömään lähtenyt myöskään Motörheadille omistetun ”They Played Rock ’n’ Roll” -kappaleen aikana. On toki selvää, että suurin käsimäärä nousi vanhojen biisien äärellä. Kaunis ”Broken Heroes”, kulkeva ”The Bands Played On” ja aina tarttuva ”747 (Strangers In The Night)” tekivät selvää jälkeä. Mukava oli jälleen kuulla hieman aliarvostettuun asemaan jääneitä ”Solid Ball Of Rockia” ja ”Dogs Of Waria”. Nelikymppisiään juhliva bändi on julkaisemassa merkkivuoden kunniaksi uuden livelevyn, ja kyllähän yhtye parhaimmillaan on yleisön edessä. Runsas yleisö palkitsi bändin asianmukaisin elkein huutamalla ja pomppimalla. Saxon-sään paikalle tuonut bändi päätti settinsä encoreissa soitettuihin klassikoihin ”Motorcycle Man, Heavy Metal Thunder” ja ensimmäisenä elämässäni kuulemaani Saxon-kappaleeseen ”Princess Of The Night”. Pitkään samassa kokoonpanossa viihtynyt bändi on kyllä mainiossa vedossa edelleen, ja itsekin jaksoin innostua keikasta ties monettako kertaa.

Annihilator perui keikkansa levytyskiireisiin vedoten, joten tilalle saapui Ruotsin ties monesko viikinki-teemaan toimintansa perustava bändi eli Unleashed. Huono ei ollut vaihto, mutta kyllä se vähän helpotti valintaa samaan aikaan esiintyneen Hammerfallin kanssa.

Unleashedin keikkaa kävin vilkaisemassa kesken Hammerfallin keikan, ja kyllähän yhtyeen death metal hienosti jyräsi. Yleisöä oli paikalla valitettavan vähän, ja siinä suhteessa esimerkiksi At The Gates veti pidemmän korren. Hienon logon omaavalla yhtyeellä ei muuta ihmeellistä taustakankaan lisäksi ollut, mutta pääpaino oli ihan muualla kuin ylimääräisellä kalustolla brassaileminen. Yhtye luotti perusasioihin, ja myönnettäköön, että koin koko uransa samassa kokoonpanossa soittanutta bändiä kohtaan oudonlaista sympatiaa ja myötätuntoa. Biisien välissä yhtye kokoontui rumpukorokkeen luo pieneen neuvonpitoon, ja kyllähän lyhyen seurannan aikana yhtye latoi tiskiin komeita kappaleita kuten ”The Longships Are Coming, Stand Your Ground, They Came To Die” ja ”Hammer Battalion”. Unleashed on hieno bändi, mutta tämänkertaisessa festari-rankingissa Hammerfall vei voiton.

Hammerfallin keikka alkoi uuden ”(We Make) Sweden Rock” -videon ensiesityksellä, ja olihan se aika liikuttava video. Siinä käytiin läpi ruotsalaisen raskaan rockin historiaa, ja varsinkin vanhat videonpätkät olivat mukavaa katsottavaa. Keikan alkaessa ei tarvinnut enää ihmetellä Unleashedin yleisön vähyyttä, sillä Hammerfallia oli katsomassa uskomaton määrä porukkaa. Joacim Cans ei ole ainoastaan loistava laulaja vaan myös keulakuvana helposti lähestyttävä, yleisön huomioon ottava ja silti täysin koko homman keskipiste.

Alituisesti kitaroita vaihtava Oscar Dronjak piti itseoikeutetusti toisen päämiehen paikkaa, mutta eivät muut hemmot mitään statisteja suinkaan olleet. Kyllä homma toimitettiin ihan bändihengessä. Hienoja biisejä riitti, sillä kyllähän esimerkiksi ”Blood Bound, Hero’s Return” ja ”Rider’s Of The Storm” ovat ihan ässäkamaa. Loppukeikka oli silkkaa Hammerfall-ilotulitusta, sillä keikan päättäneen ”Let The Hammer Fallin” jälkeen encoreissa tuli niin kovia täräytyksiä kuin ”Templars Of Steel”, molemmin puolin lavaa hirmuisen määrän faneja kerännyt ja bändille tyypillisen tarttuvan kertosäkeen omaava ”(We Make) Sweden Rock” sekä koko homman päättänyt ”Hearts On Fire”. Suotavaa olisi, että elokuussa ilmestyvän uuden ”Dominion”-levyn myötä bändi saapuisi Suomeenkin. Yhtyeen poistuessa lavalta kaiuttimista tuli yhtyeen ”Dreams Come True” -kappale ja tuntui, että Sweden Rock 2019 antoi kappaleelle aivan uuden merkityksen.

Illan pääesiintyjä Ritchie Blackmore’s Rainbow oli suuri kysymysmerkki, sillä edellinen näkemäni keikka Hartwall Arenalla ei jättänyt kovinkaan loistokasta makua. Yhtyeen lievä myöhästyminen ei tilannetta juuri auttanut tietäen pääherran tuittumaisuuden. ”Land Of Hope And Gloryn” sekä ”Over The Rainbow’n” jälkeen jäsenet kiipesivät lavalle ja polkaisivat ”Spotlight Kidbiisillä koneet käyntiin. Yllättävän hyvinhän se kulki, vaikka maestron soitto tuntuikin ajoittain hyvin varovaisen oloiselta. Lavan ehdoton kingi oli Helsingin-keikkaan verrattuna aivan uutta rohkeutta ja itsevarmuutta löytänyt vokalisti Ronnie Romero. Laulu taittui parhaaseen mahdolliseen tapaan, ja hän lienee ollut pätevin mies hommaan.

Blackmorekin jopa hymyili illan aikana ja innostui aina välillä pieneen kujeiluun. Hänen ilmeitään oli jännä seurata; kuinka hän piti soittajia koko ajan valppaudessa antamalla ilmeillään luvan jatkaa tai lopettaa.

Kyllähän illan musiikillinen selkäranka löytyi rytmiryhmästä sekä kosketinsoittaja Jens Johanssonista, jolle Blackmore taisi antaa yllättävää vastuuta kotiyleisönsä edessä.

Keikan suurin arvo lienee edelleen siinä, että vielä oli mahdollisuus nähdä Ritchie Blackmore hard rockin parissa. Hienoa, että Deep Purplen mykistävä ”Mistreated” soitettiin, vaikka se ei vanhoja säväreitä enää saavuttanutkaan. Romero pisti yleisön myös laulamaan ja itse johti kuoroa komealla suorituksella. Hänen suorituksensa ”Man On The Silver Mountainissa” oli myös komeaa kuultavaa. Onneksi Romeron ja basisti Noveaun muka-hauska jutustelu oli jätetty pois, mutta laulullaan jälkimmäinen johdatti Blackmoren luvalla bändin ”Woman From Tokyo” -kappaleeseen ja sieltä taas takaisin vuorille. Yleisölle tuntui hyvin kelpaavan myös ”Perfect Strangers” ja ”Black Night”. Hauska yksityiskohta oli, kun välillä näytettiin screenillä jotain yleisöstä pitämässä ylhäällä Rainbow-huivia. Jotenkin jännästi värimaailma näytti siltä kuin kyseessä olisi ollut videopätkää 70-luvulta. Välillä Romero hauskuutti kyselemällä biisitoiveita ja olevansa kuulevinaan ”Ace Of Spadesin” toiveena. Aluksi yhtye oli varmastikin vähäeleisin pääesiintyjä, joka Sweden Rockissa on nähty, mutta illan laskeutuessa valot pääsivät oikeuksiinsa. ”Stargazeriin” oli upeana biisinä hyvä lopettaa keikka omalta kohdalta, sillä muistissa oli edelleen Helsingin räpellys ”Burnin” kanssa. Settilista oli hieman muuttunut edellisestä kohtaamisesta, mutta ei mitenkään merkittävästi. Oli bändi parempi kuin pelkäsin, mutta turha siinä orgasmia oli odottaa.

Illan akteista Behemoth jäi matkan varrelle, ja kieltämättä viimeisenä päivänä vaivasi jo vähän festariväsymys. Varsinkin jalkapohjat olivat ihan sökönä, syynä pitkästä kokemuksesta huolimatta aivan paskat kenkävalinnat. Sweden Rock 2019 oli taputeltu näin musiikin osalta kasaan, ja olihan tarjolla huikeita akteja. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli aivan varmasti mieleenpainuvin Sweden Rock, jonka siivet voivat kantaa eteenkin päin ja luoda tulevaisuuteen uusia näkymiä. Kiitos kaikesta ja ensi vuoteen!

Teksti: Nikki Jääsalmi
Kuvat: Michael Lindström

Kommentoi julkaisua