”Meren kadonneiden lasten naaraaminen” – klassikkoarvostelussa Black Sabbathin 40-vuotias ”Heaven And Hell”
Vuonna 1979 Black Sabbath oli valtaisan kriisin keskellä. Huhtikuussa kyseistä vuotta rehevään päihdekoukkuun ajautumisen myötä yhteistyökyvyttömäksi taantunut vokalisti Ozzy Osbourne oli potkittu yhtyeestä useiden tälle tarjottujen uusien yritysten jälkeen ”Never Say Die!” -albumin Yhdysvaltain-kiertueen päätteeksi. Yhtye oli levy-yhtiö Vertigolle ja Don Ardenin johtamalle manageriportaalleen tilivelvollinen sekavasta tilanteestaan, jota bändin johtomies, kitaristi Tony Iommi, laitettiin yhtyeen edustajana selvittämään. Iommin levy-yhtiönsä suuntaan lupailemasta parempaan suuntaan menemisestä huolimatta yhtyeen todellinen tila oli jotain aivan muuta. Osbournen lisäksi ei kukaan muukaan bändistä – Iommi itse, rumpali Bill Ward eikä basisti Geezer Butler – olleet missään nimessä tuossa kohtaa uraansa elämänsä vedossa saati millään tavoin raittiusseurakelpoista väkeä. Sen verran järjissään he kuitenkin olivat ymmärtääkseen, että asialle oli tehtävä jotain ratkaisevaa ja pian.
Tuolloin Black Sabbathin asioita manageri-isänsä Donin oikeana kätenä hoitanut, myöhemmin Ozzyn vaimona tunnettu Sharon Arden esitteli Iommin mm. Elf-yhtyeen riveissä uransa alkuvaiheessa vaikuttaneelle ja Ritchie Blackmore’s Rainbow -yhtyeen kolmella ensimmäisellä studioalbumilla laulaneelle Itä-rannikon amerikan-italialaiselle vokalisti Ronald Padavonalle. Suurempia yleisöjä kosiskelevampaan suuntaan pyrkineestä Rainbowsta musiikillisten erimielisyyksien takia loppuvuonna 1978 lähtenyt, vahvaääninen ja nerokas laulumelodioiden rakentaja Padavona tunnettiin jo tuossa vaiheessa musiikkipiireissä paremmin nimellä Ronnie James Dio. Kaksikolla synkkasi alusta alkaen todella hyvin, ja he olivat enemmän kuin motivoituneita antamaan keskinäiselle yhteistyölleen mahdollisuuden.
Iommin ja Dion oli alunperin tarkoitus haudata entiset yhtyeensä tuotantoineen ja aloittaa musiikin tekeminen puhtaalta pöydältä. Toisin kuitenkin kävi. Iommin vuokraamalla talolla Los Angelesissa kesällä 1979 käytyjen kokeiluluonteisten jamisessioiden tuloksena hahmottui myöhemmin ”Heaven And Hell” -albumin ja koko Black Sabbathin uran erään komeimman ja eeppisimmän kappaleen, ”Children Of The Sean”, runko. Eteerisestä, lievästi southern rock -vaikutteisesta näppäilystä raskaan duuririffin voimalla runnovaan säkeistöön ja edelleen komeaan, mollivoittoiseen kertosäkeeseen etenevää kappaletta oli koetettu jo aiemmin säveltää kasaan Ozzyn vielä ollessa mukana yhtyeessä. Tuolloin Ozzyn laulaessa biisin päälle omanlaistaan melodialinjaa, biisi ei kuitenkaan tuottanut yhtyeen jäsenistön mielestä tyydyttävää tulosta, ja näin ollen Iommi hyllytti koko biisi-idean.
Musiikillisten uriensa suhteen noina päivinä matalaliidossa olleet ja uutta suuntaa etsineet Iommi ja Dio vaistosivat heti yhteistyönsä alkumetreiltä lähtien, että heidän yhteistyönsä alkoi toimia paremmin kuin hyvin. Silti asiat yhtyeen sisällä eivät menneet edelleenkään kuten elokuvissa. Ainoastaan pari viikkoa Dion liityttyä Black Sabbath -miehistön biisinrakennustiimiin, yhtyeen sanoituksista tuohon asti vastannut Butler ilmoitti jättävänsä yhtyeen taakseen avioliitto-ongelmiensa takia. Herran tuon aikainen runsas päihteiden käyttö ei kyseisiä vaikeuksia alkuunkaan parantanut. Pian Butler muuttikin takaisin Englantiin selvittämään niin asioitaan kuin päätään. Iommi, Dio ja Ward jatkoivat sen sijaan uusien kappaleiden työstämistä Los Angelesissa kolmestaan.
Mainos päättyy
Tuosta hetkestä lukien Dio joutui ottamaan aivan eri tavalla roolia uusien Black Sabbath -biisien lyyrikkona. Dion lyriikat heijastelivat Butlerin aiemmille yhtyeen albumeille kirjoittamien inhorealististen ja eksistentialististen sepitysten sijaan kryptisempiä, mystisempiä ja fantasia-teemoja. Butlerin poistuttua kuvioista biisintekotreeneissä basson soitosta vastasi ensislkuun Dio itse ja sessioiden edetessä demovaiheeseen, basson varteen tarttui Black Sabbathin taustajoukoissa kosketinsoittajana jo vuonna 1977, Ozzyn ensimmäisen yhtyeestä eroamisen jälkimainingeissa toiminut Quartz-yhtyeen Geoff Nicholls. Herrat ymmärsivät myöskin tässä vaiheessa käyttää ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1971 ”Master Of Reality” -albumin teon yhtyeen ulkopuolista tuottajaa. Dion suostuttelulla tuottajaksi valikoitui aiemmin 1970-luvulla Deep Purplen ja Rainbow’n huippulevyt tuottanut ja sittemmin Iron Maidenin maailmanmaineeseen avittava brittiläinen Martin Birch. ”Heaven And Hell” -albumin äänityssessioiden studioksi valikoitui Yhdysvaltain Miamissa sijaitseva Criteria Studios, jossa Black Sabbath oli äänittänyt jo aiemmin, vuonna 1976 ilmestyneen ”Technical Ecstasy” -albumin.
Sekä tuottajana että äänittäjänä sessioissa toimineen Birchin loihtimasta täyteläisen raskaasta mutta terävän puhtaasta soundimaisemasta tuli myös merkittävä osa ”Heaven And Hellin” menestystarinaa. Alkuunsa äänityssessioissa yhtyettä tuli lisäksi auttamaan entinen Elf-basisti Craig Grubert, joka ehti äänittää narulle kertaalleen albumin alkuperäiset bassoraidat. Kuitenkin kuukausien kuluttua Butlerin lähdöstä, Iommi lähetti studiossa hiljalleen valmistuneiden uusien kappaleiden demonauhat Butlerille Englantiin. Ei mennyt aikaakaan, kun Butler ilmoitti Iommille diganneensa kuulemastaan musiikista, joka oli mielestään pitkästä aikaa väkevämmin ja uhkaavammin rockaavaa kuin aikoihin. Alkuvuodesta 1980 Butler ilmoittikin palaavansa bändiin. Takaisin palattuaan Butler korvasi tunnistettavalla, biisejä hienosti täyttävällä soittotyylillään Grubertin studiossa jo kertaalleen äänittämät bassoraidat varsinaiselle studioalbumille.
Sessioissa alusta asti tiivisti mukana ollut Bill Ward ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen uuteen tyylisuuntaan, mihin Black Sabbath oli uuden vokalistinsa kanssa ajautumassa. Hän piti Dion kirjoittamia lyriikoita liian fiktiivisinä ja sopimattomina yhtyeelle. Aivan studioon astumisen aikoihin, alkuvuodesta 1980 Ward menetti lyhyen ajan sisään molemmat vanhempansa. Hän kuitenkin sinnitteli läpi ”Heaven And Hell” -albumin äänitykset ja alkuosan albumin promootiokiertueesta, ennen kuin hän surutyön ja sen myötä alati pahentuneen alkoholiongelmansa uuvuttamana jätti Black Sabbathin ensimmäisen kerran urallaan. Ward on sanonut jälkikäteen, ettei hän muista runsaan juomisensa takia mitään ”Heaven And Hell” -äänityssessioista. Miehen soittoon naukkailu ei kuitenkaan tuntunut vaikuttaneen, vaikkakin kompit olivatkin vaihtuneet levylle aiemmin miehen tavaramerkkinä olleesta, raivokkaista jazz-pohjaisesta ja svengaavasta voimagroovauksesta suoraviivaisempaan ja pelkistetympään suuntaan.
Mainos päättyy
Loppukiertueesta Wardin tilalle Black Sabbathin rumpusetin taakse istuutui kovalyöntinen brooklynilaisnuorukainen Vinny Appice, joka oli 1960- ja ’70-luvuilla yhdysvaltalaisessa Vanilla Fudge –yhtyeessä mainetta niittäneen rumpali Carmenin pikkuveli.
”Heaven And Hellin” raivokkaan suoraviivaisesti rokaten käynnistävä, albumin ensimmäisenä singlenä julkaistu ”Neon Knights” osoitti heti kättelyssä, ettei Black Sabbath ollut tullut takaisin vanhojen meriittien saattelemana. Ronnien vahvasti ja ponnella Iommin keskitempoisten ja pelkistettyjen rokkiriffien säveliä vastaan kiilaamat vokaalilinjat erosivat Ozzyn nasaalimmalla äänellä monimuotoisempia riffejä mukaillen lauletuista laululinjoista. Kyseinen piirre esitteli heti kärkeen ehkä sen merkittävimmän eron Dion ja Ozzyn aikaisten Black Sabbathin soundimaisemien välillä.
”Children Of The Sean” vivaihteekkaan loisteliaisuuden jälkeen sisään ui enemmän ”Never Say Die!” -albumin materiaalin tapaan hölkkärokkaava ja Rainbow’n tyyppisellä kertosäkeellä varustetun americana-rockin ja hard rockin seos ”Lady Evil”. Kyseinen kappale yhdessä AOR-henkisen tyhjäkäyntirockin ”Wishing Wellin” kanssa edustavat albumin tylsintä ja tyhjänpäiväisintä osastoa. ”Never Say Die!” – albuminsa kiertueen lämppäriltä, nuoruutensa päivien Van Halenilta liiankin aurinkoisen riffityyppinsä lainannut ”Wishing Well” ja Rainbow / Deep Purple -osaston suuntaan taipuva ”Lonely Is The Word” tippuvat sinne jonnekin kelvolliseen ja asiallisen välimaastoon. Jälkimmäisenä mainittua kappaletta kannattelee erityisesti Dion ikonisen laulumelodian lisäksi kappaleen sinänsä upeasti sävellettyyn outro-osioon Nichollsin loihtimat, muhkeat kosketinharmoniat.
Mainos päättyy
”Heaven And Hellillä” potin räjäyttivät kuitenkin ajattoman klassinen, yhden kaikkien aikojen raskaimmista pääriffeistä sisältävä, idioottiyksinkertaisen, verkkaisen laukkakompin varaan upealla melodisuudellaan rakentuva albumin nimikkokappale sekä hienosyisesti polveileva, albumin tylyiten rokkaava biisi ”Die Young”. Molemmat näistä kappaleista ovat edelleen klassisen heavy metalin jämäkimpiä kulmakiviä. Viimeksi mainittu biisi on Bee Gees -laulaja Barry Gibbiltä äänitysten ajaksi majoitustarkoitukseen vuokralla olleessa talossa, lyhyessä ajassa sessioiden aikana sävelletty, bluesahtavan utuisesti käynnistyvä ja tajuttoman hienoista, jopa popahtavista riffikierroista erityisen onnistuneeseen draamankaareen rakennettu kappale. ”Die Young” on myös ehkä se komein Dion aikaisen Black Sabbathin aikaisista biiseistä koskaan. Vaikka ”Heaven And Hell” ei kokonaisuutena olekaan Black Sabbathin eheimpiä albumeja, sen lähtökohdat ja järisyttävät huippuhetket huomioon ottaen se on paljon parempi kuin kukaan yhtyeen olosuhteet 1970- ja 1980-lukujen taitteessa tiennyt olisi osannut yhtyeeltä odottaa.
Albumin kansipiirroksen röökaavista enkeleistä vastasi mm. Blue Öyster Cultille kansia tehnyt Lynn Curlee, joka sai taideteokseensa inspiraationsa ja mallinsa vuonna 1928 Yhdysvaltojen länsirannikolla kuvatusta mustavalkokuvasta, jossa yhdysvaltalaisen collegen joulunäytelmän väliajalla enkeleiksi pukeutuneet näyttelijättäret sauhuttelevat tupakkaa istuskellen kulissien takana.
Näin jälkikäteen katsottuna ”Heaven And Hell” palautti Black Sabbathin menestyksen kantaan myös markkinoinnilliselta kantilta vuosikymmenen kaupallisen lamaannuksen jälkeen. Briteissä albumi nousi korkeimmillaan myydyimpien albumien listan sijalle 9, ja Yhdysvalloissa se ylsi Billboardin listalla sijalle 28. Albumin myyntiluvut olivat Black Sabbathin uran neljänneksi suurimpia ”Paranoidin” (1970), ”Master Of Realityn” (1971) ja ”Sabotagen” (1975) jälkeen. Vuonna 1986 ”Heaven And Hell” ylitti platinalevyyn oikeuttavan miljoonan myydyn levyn rajan. Briteissä levy myi kultaa huhtikuuhun 1982 mennessä. Vuonna 2017 ”Heaven And Hell” rankattiin 100 parhaimman metallialbumin listalla sijalle 37.
Vuonna 2010 edesmennyt Ronnie James Dio on todennut myöhäisimpinä vuosinaan, että ilman sinnikästä tekemisen tahtoa ja pohjatonta näyttämisen halua 25.4.1980 julkaistusta ”Heaven And Hell” -albumista ja Black Sabbathin uudistuneen kokoonpanon aktivoitumisesta ei olisi tullut yhtään mitään. Kyseisen albumin kivikkoisten sessioiden ja erinäisten tuotannollisten vastoinkäymisten myötä yhä tiiviimmäksi ryhmäksi kasvaneella yhtyeellä oli tuolloin ainoastaan yksi tavoite: tehdä onnistunut levy ja pitää yhtye tavalla tai toisella elossa. Siinä missiossa he onnistuivat lopulta paremmin kuin hyvin.