Meshuggah – The Violent Sleep Of Reason

Tästä tulee hyvin henkilökohtainen arvostelu. Joskus asioita osaa katsoa ulkopuolisin silmin ja objektiivisesti, mutta pitkässä suhteessa sokeutuu ja on liikaa toisessa kiinni, että kykenisi irtautumaan elämäntilanteestaan. Miltei 30-vuotiaaseen Meshuggahiin, jota ei tarvinne enää erikseen esitellä, ihastuin vuosituhannen vaihteen jälkeen hiljalleen, minkä jälkeen olen nostanut sen jalustalle oppi-isänä, jopa jumalana. Se näyttää edelleen tien ja suunnan, tarkemmin ottaen sen ruumiinaukon, mistä kanalintujen lahkoon kuuluva kesytetty kotieläin virtsaa, kaikille yltiöraskaan, laskelmoivan ja progressiivisen musiikkisuuntauksen jälkeläisille. Toisaalta se antoi meille myös kirouksen nimeltä ”djent”, jonka tuhlatuissa, pilaantuneissa hedelmissä saamme nyt liukastella. Onko siis seuraava sato nimeltään ”The Violent Sleep of Reason” jalkojemme alla vai opettajan pöydällä?

Singlemurkula ”Born In Dissonance”, jonka nimi leikittelee sekä ihmiselon ja ihmisten välisen erisovun että yhtyeen musiikkityylin kanssa, antoi vihiä siitä, mihin suuntaan uusi albumi jatkaa edellisestä. Groove ei ole hävinnyt, mutta soundimaailma on hitusen selkeytynyt, kirkastunut ja kärjistynyt. Myös laulaja Jens Kidmanin ulosanti kuulostaa karkean viilaamattomalta, kuin varpaankynneltä, joka raapii sukasta ulos. Kappale ei mene yhtyeen parhaimmistoon eikä luo uusia sivuhaaroja yhtyeen sointiin. Kappaletta kuunnellessa ei edes tajua, että ”Koloss”-albumista on jo neljä vuotta.

Muuta albumin antia kuunnellessa tulee ilmi, että yhtye ottaa suuren hajuraon edelliseen helposti sisäistettävään ja tanssittavaan ”Kolossiin”. Progeruuvia on kiristetty, seuraavaa tahtia on vaikea arvata ja vasen tanssijalka tamppaa oikean puhki vähän väliä. Tällöin bändi alkaa nopeasti kuulostaa oman itsensä parodialta. Pakotettu haasteellinen musiikki kuuntelijan korvaan on usein hyvin lähellä keskisormea, jonka päälle kehotetaan istumaan. Kun mikä tahansa yhtye alkaa jälleen kerran toistaa itseään ja jopa leikitellä ulosteellaan, häviää kuuntelijan mielenkiinto jatkaa levyä loppuun nopeasti. Tämä on useamman vanhemman bändin ongelma, ja samaan oksaan napsahtaa Meshuggahikin tällä kertaa.

Tunnin paketti alkaa hiljalleen annillaan ähkyttää. Kaikki on hyvin, ja virtaa riittää neljänteen ”By the Ton” -kappaleeseen asti. Levyn nimikkokappaleen aikana ajatukset irtoavat yhtyeen huumaavasta, raskaasta lumouksesta. ”Paljon se kello olikaan?”, ”Muistinkohan ostaa kaupasta maitoa?”, ”Vain ihmiseläin juo aikuisena maitoa, mitähän vittua sekään tarkoittaa?”, ”Fluori on tehty lamaannuttamaan suomalaisen, sanoo salaliittoteoria… Ai niin, mitähän olin kuuntelemassa?”. ”Ivory Towerin” aikana käy mielessä, ovatko yhtyeen ideat jo loppuneet. Milloin näin on päässyt käymään? Miten olen päässyt tänne asti? Kyllä tästä ihmiset jo ympärilläni tiuskivat, ettei originaalia ideaa ole kuultu sitten ”Catch Thirtythreen”. Olenko ollut vaan lumouksen alaisena tai vain ottanut yhtyeen itsestäänselvyytenä? Kaikki muut metalliyhtyeet ovat sen ympärillä kuulostaneet pienten lasten kutittamiselta. Olenko taantunut? Oliko se yksi kommentti totta, ettei yli 30-vuotiaita pitäisikään enää päästä arvostelemaan musiikkia? Kyllä, tämä oli keskustelu pääni sisällä, jonka liitin arvosteluuni. Ihan vitun metaa, hei!

”Stifled” on jälleen by-the-numbers Meshuggah-kappale eikä herätä kummempaa säväystä kehossani, kunnes sen lopputunnelmointi antaa ihanan tunteen kauniista lopusta. Mies löysikin morsiamensa, koiranpentu löysikin kotiin, auringonlasku on niin kaunis! Kolme varttia, ei lainkaan huono mitta albumille… ei kun hetkinen, täällähän on vielä kolme kappaletta jäljellä! Harmi sinänsä, ettei tämä viisitoistaminuuttinen muuta lopputulemaa. Tämä sama kävi aikoinaan maanmies In Flamesille. Huomasin heidän albumien toimivan kivasti EP:n mittaisina, mutta sitten sieltä levyn lopusta löytyi aina toinen puolikas, joka oli vain tyypillisiä, toisistaan erottumattomia In Flames -kappaleita. ”The Violent Sleep of Reason” olisi ollut hyvä kolmen vartin albumi, mutta nyt se on suotta turvonnut yli reunojen, eikä uuninpohjalle palaneilla jäänteillä tee enää mitään.

Annoin aikoinaan ”Kolossille” täydet pisteet. Hiljalleen kaduin päätöstäni, sillä albumi ei kestänytkään kuuntelua kuukautta pidempään. Se oli kuin piristysruiske, jota kehoni oli kaivannut pidemmän aikaa kaiken tämän muun tunteettoman ja pinnallisen metallin seassa, mutta sen vaikutus ei vain kestänyt. Samana vuonna Gojira teki ”L’Enfant Sauvagen”, joka taas ensin viisti ohitseni mutta tarrasi kouransa syvemmälle lihaani ajan myötä, jonka jälkeen ”Magma” vain puristi otetta entisestään. Jos ”Koloss” oli sinulle liian yksinkertainen ja helppo albumi, on tämä uusin parannus siihen. Minä kuitenkin tulen ohittamaan sen. Nyt vain tarvitsemme pienen eroajan, jonka jälkeen saattaa vanha suola janottaa. ”The Violent Sleep of Reason” ei ole niinkään pettymys eikä huono albumi vaan herätys todellisuuteen 10-vuotisesta unesta. En tiedä enää, mitä suurempaa merkitystä on seuraavalla Meshuggah-albumilla. Kai se on vain kiva, että ilmoittavat olevansa edelleen elossa. Yhtye on jo tehnyt tarpeeksi, enemmän kuin suurin osa metallibändeistä. Nyt sen on hiljalleen aika nauttia eläkepäivistä, nuuhkia raikasta syysilmaa, käydä lenkeillä. Oli hauska tavata, moikataan kun tavataan!

5½/10

Kappalelista: KaaosZine levyt

01. Clockworks
02. Born In Dissonance
03. MonstroCity
04. By The Ton
05. Violent Sleep Of Reason
06. Ivory Tower
07. Stifled
08. Nostrum
09. Our Rage Won’t Die
10. Into Decay

Meshuggah Facebookissa

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Kommentit