Mestarillista meininkiä vailla silti jotain oleellista – arviossa Lex Legionin epitomi debyyttialbumi

Lex Legionin omaa nimeä kantava esikois-LP on konstailematon ja kunnianhimoinen sukellus kauhuheavyn mestarin, King Diamondin, 1980-luvun lopun hoviväen musiikilliseen sielunelämään. Kun kasassa on Andy LaRocquen (muun muassa Death) ja Pete Blakkin kaltaisten kitaramaestrojen sekä Hal Patinon ja Mikkey Deen (Motörhead, Scorpions, Dokken) tilkitsemä rytmisektio, eivät hommat voi lopun viimein mennä kovin pahasti päin prinkkalaa.

Kitarakaksikon kuusikielisten vuoropuhelu on parhaimmillaan pelottavan terävää: harmoniat viiltävät ilmaa, ja soolot vyöryvät päälle barokkiin viittaavilla sävelkuvioilla ja dynaamisella raivolla. Rytmisektio puolestaan takoo taustalla semisti progressiivista mutta takuuvarmasti toteutettuja pohjia, jotka pitävät monipolviset sovitukset tiukasti raiteillaan.

Miltei 40 vuoden takaisten neo-klassisen heavyn kuningasluokan merkkiteosten, ”Them”, ”Conspiracy” ja pitkälti myös ”The Eyen”, perintöä kantavien muusikoiden kollektiivinen DNA kestää laatuvertailua. Siitä johtuen odotukset Lex Legionin debyytille ovat lähtökohtaisesti pilvien yläpuolella. Levy ei kuitenkaan sorru pelkäksi nostalgian nimeen vannovaksi menneisyyden haamujen herättelyksi, vaan se raivaa oman, tummanhivakan polkunsa nykypäivän metallikentälle.

Vokalisti Nils K. Rue (Pagan’s Mind) on yhtyeen musta hevonen, jonka rooli on kyseinen säveltaiteen laji huomioon ottaen se kaikista ratkaisevin. Herra on teknisiltä ominaisuuksiltaan erinomainen vokalisti. Ainoastaan vanhan vihtahousun piiskaaman kiekujan, Kim Pedersenin, tasoinen instantisti tarttuvien laulumelodioiden ja huikeiden harmonioiden rakentamisen taito häneltä valitettavasti puuttuu. Kaikessa komeudessaan hommaa vaivaa siis melko lailla sama problematiikka kuin vuoden 2016 Mercyful Fate -kitaristien Denner/Shermann-debyyttialbumia. Biiseissä olisi ainesta parempaankin lopputulokseen.

Kiekon suurin ansio piilee sen kyvyssä naittaa neo-klassinen metallimusiikki, perusasioiden takuuvarma toimitus ja armoton tekninen suoritusvarmuus ilman, että kokonaisuus tuntuu itsetarkoitukselliselta paisuttelulta. Yhdeksän kappaleen albumin biisimateriaali pursuaa dramaattisia sysäyksiä, dynaamisia vaihteluita, joissa painostavat, goottilaiset suvantovaiheet muuttavat muotoaan riipiviksi ryöpytyksiksi.

Ruotsalais-norjalais-yhdysvaltalaisen kokoonpanon sävellyskynä on pysynyt verrattaen terävänä nämä vuosikymmenet, ja herrat myös silmin nähden jälleen nauttivat musiikin tekemisestä yhdessä. Vaikka albumin soundimaailma kunnioittaa hienosti analogista, dynaamista syvyyttä, kärsii teos hienoisesta ylipituudesta ja lievästä hajanaisuudesta. Parissa kohdassa homma myös lipsahtaa turhan tuttujen riffien, sävellinjojen ja tehokeinojen kierrätykseksi, jolloin King Diamond -kytköksen painolasti alkaa hengittää raskaasti bändin oman vision niskaan.

Siitä huolimatta Lex Legion osoittaa, että vanhan liiton veteraanit pystyvät yhä luomaan jotain aidosti hypnoottista ja painavaa. Sen debyyttialbumi ei ole pelkkä kunnianosoitus herrojen omalle menneisyydelle. Kyseessä on itsetietoinen, elegantti ja hienostunut raskaan musiikin säveltaideteos.